Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

Nyt kun mulla alkaa hitaasti mutta varmasti retroilu urakka lähenemään loppuaan niin aloin taas miettimään uudempien konsolien backlogia ja onhan siellä aika paljon pelejä odottamassa.
Määrä ei sinänsä ole ongelma sillä se on vain positiivinen asia, mutta kun iso osa noista peleistä on kohtuu massiivisia.
Nopeasti mietein niitä pisimpiä pelejä joita on odottamassa:

Assassins creed odyssey
Final fantasy 15
Atelier ryza
Nier automata
Trials of mana
Dragon quest XI
Judgment
Lost judgment
Greed fall
Bravely default 2
Neo: the world ends with you
Jedi: fallen order
Mordorit
Dishonored 2 / death of the outsider
Borderlands 3
Dragon quest builders 2
Tales of arise
Riders republic
Kaikki immortals fenyx rising dlc

Ei noiden kohdalla edes tiedä mistä aloittaisi. Ehkä nier automata jos se on vielä silloin gamepassissa kun otan series x:n käyttöön.
Fyysinen versio kun on pleikkarille ja sillä se on ilmeisesti 1080p ja boxilla se taitaa olla dynaaminen 4k ja series x:lla voisi hyvällä tuurilla olla myös ruudunpäivitys kunnossa.
 
Olipas @Ferraro AC maratooni edennyt viime lukukerrasta :D. Yllättävänkin positiiviset kokemukset sinulla Syndicatesta. Itselleni se oli selkeästi koko sarjan huonoin peli. Mukava kyllä lueskella kokemuksiasi.

Itselläni olisi seuraavaksi AC sarjassa vuorossa Odyssey, joten en hirveästi vielä kokemuksiasi siitä lukenut. Odotukset on kyllä korkealla sen suhteen, sillä antiikin Kreikka kiinnostaa suuresti. Toivottavasti pian pääsisin aloittamaan pelin, niin voin sitten vuoden päästä tulla kirjoittelemaan fiiliksiäni, kun saan sen pelattua läpi :D.
 
Olipas @Ferraro AC maratooni edennyt viime lukukerrasta :D. Yllättävänkin positiiviset kokemukset sinulla Syndicatesta. Itselleni se oli selkeästi koko sarjan huonoin peli. Mukava kyllä lueskella kokemuksiasi.

Itselläni olisi seuraavaksi AC sarjassa vuorossa Odyssey, joten en hirveästi vielä kokemuksiasi siitä lukenut. Odotukset on kyllä korkealla sen suhteen, sillä antiikin Kreikka kiinnostaa suuresti. Toivottavasti pian pääsisin aloittamaan pelin, niin voin sitten vuoden päästä tulla kirjoittelemaan fiiliksiäni, kun saan sen pelattua läpi :D.
Kyllähän tässä tosiaan melko ahkerasti on edetty, kun ottaa huomioon että vielä muistaakseni viime syyskuussa en ollut pelannut ensimmäistäkään Assassin's Creediä. :D Ainakin tämä tahti kertoo sen, että AC-ähky ei ole iskenyt lainkaan vaikka takana on jo 11 pääsarjan peliä lisäosineen ja pari spinoffia siihen päälle. Itse asiassa Odysseynkin jälkeen olisi jo vaikka heti tehnyt mieli aloittaa Valhalla, mutta pelasin kuitenkin pari lyhyempää ja toisenlaista peliä tässä välissä. Valhallan aloittamisessa piti myös jahkailla pitkään sitä, että sen saisi ajoitettua työkiireiden keskellä parin peräkkäisen vapaapäivän slottiin, jotta ei heti unohtuisi millä tavalla tarinaa on alustettu. Viimein toissapäivänä sain tämän kuitenkin alulle, joten kai nyt voi jo sanoa että loppusuoralla ollaan AC-maratonissa. Raporttia saadaan kuitenkin varmasti odotella vähintään pari kuukautta, minkä verran ainakin oletan tämän parissa kuluvan.
 
Meni vähän kuin vahingossa Astral Chain läpi, kun olin muutaman päivän pois kotoa Switch mukana.

Tykkäsin.

Huomaa kyllä, että muun muassa Bayonetta-peleistään tuttu kehittäjä Platinum Games taitaa kolmannen persoonan hack 'n slashin äärimmäisen hyvin. Täytyy myös antaa iso plussa siitä kuinka visuaalisesti näyttävän pelin ovat onnistuneet toteuttamaan Switchillä. Alhainen resoluutio näkyy paikoin suttuisuutena isolla ruudulla, mutta siitä huolimatta tämä oli yksi harvoista peleistä, joita pelasin myös ihan mielellään telkkarista. Toki yli puolet pelistä tuli siltikin pelattuna kannettavassa moodissa.

Toiminta eroaa lajityypin perinteistä siinä, että pelaaja ohjaa käytännössä kahta hahmoa samaan aikaan. Omalla päähahmolla löytyy muutama eri ase arsenaalista. On pyssy millä ammuskella ja pamppu millä huitoa. Perinteet rikotaan siinä, että hahmolla on mukanaan taltutettu Legion-soturi, jonka voi kutsua taisteluun. Synkronoidut hyökkäykset tekevät paljon vahinkoa. Ketjulla ranteessa kiinni olevan Legionin sijoittumista voi ohjailla ja tehdä opittuja iskuja. Toiminnassa on mukavasti monipuolisuutta.

Legionien käyttö ei rajoitu pelkästään taisteluun. Ne auttavat tasohyppelyosuuksissa ja pulmanratkonnassa. Matkan varrella mukaan tarttuu muutama uusi Legion erilaisine kykyineen. Tämä pitää ympäristöjen tutkimisen sopivan tuoreena kokoajan.

Vajaan 20 tunnin kestollaan Astral Chain oli sopivan pituinen. Välillä tutkittiin kenttää, välillä ruutu täyttyi toiminnasta ja hetken perästä taisteltiin jättiläismäistä pomoa vastaan. Tarina jäi omaan makuun hitusen taka-alalle, mutta oli silläkin hetkensä.

Pätevä toimintapeli studiolta, joka toden totta osaa tehdä toimintapelejä.
 
Viimeksi muokattu:
Witcher 3

Vihdoin sain tämän eepoksen päätökseen. Reilut kaksi ja puoli kuukautta siinä meni, toki kesä hieman hidasti pelitahtia, mutta ei kovin montaa päivää ollut, jolloin en olisi lainkaan pelannut tätä.

Silloin toukokuussa peliä aloittaessani pohdiskelin, että säilyttävätkö HZD ja Days Gone kaksi open world -pelieni kärkipaikkaa Witcherin pelattuani, ja kyllä ne säilyttivät. Kaksi syytä siihen nousee ylitse muiden: keskiaikaan sijoittuva noitien, loitsujen, taruolentojen ym. kanssa touhuaminen ei ole mieliaiheitani ollenkaan - oikeastaan mahdollisimman kaukana niistä. Tämä ei tietenkään ole pelin vika. Toinen iso syy on kahta verrokkipeliä heikompi pelattavuus. Hahmon ohjattavuus on melkoisen kulmikasta ja se laskee olennaisesti pelimukavuutta. Lisäksi esimerkiksi ratsastaminen on hevosen pöljyyden takia ajoittain silkkaa tuskaa. Miten se löytääkin aina jonkin pensaan, männynrungon tai sillankaiteen, jota päin se takertuu ja siinä sitten hirnuu paniikissa... Pelin grafiikka on korkeatasoista, muttei yllä HZD:n tai Days Gonen tasolle. Toki Witcher 3 on muutaman vuoden vanhempi peli, joten vertailu ei ole täysin reilua. Omaan subjektiiviseen pelikokemukseen se kuitenkin vaikutti.

Pelin yleinen visuaalinen ilme on hyvin värikäs ja pelimaailma kohtalaisen eläväinen, muttei tuota likikään samanlaista immersiota kuin esim. HZD. Äänimaailma ei myöskään ole parasta mitä on tullut peleissä vastaan, mutta ihan asiallinen silti. Vihollisarsenaali olisi saanut olla hieman monipuolisempi.

Ei ole kuitenkaan siitä kyse, etteikö Witcher 3 olisi mestariteos. Kyllä se on, siitä ei kahta sanaa.

Peliin pääsi kohtalaisen helposti sisään tällainen vähemmän roolipelejä pelannutkin. Skillipuu on kohtalaisen suppea, mutta se antaa kuitenkin pelaajalle riittävästi vapaita käsiä kehittää hahmoa haluamaansa suuntaan ominaisuuksiltaan. Erilaisten aseiden määrä on suuri, mutta käsissä olevia aseita tehokkaampia tappovehkeitä tulee varsin harvoin vastaan nujerrettuja vihollisia tai arkkuja loottaamalla, kun vähänkin pelissä etenee. Sama pätee asusteisiin. Kuitenkaan craftausta en harrastanut kertaakaan, eli ihan pelimaailmasta etsimälläkin saa kyllä pidettyä aseensa ja muut varusteensa ajan tasalla, jos craftaukset eivät kiinnosta. Myös erilaisia pelihahmon kykyihin vaikuttavia rohtoreseptejä on paljon, mutta itse käytin niistä vain muutamaa omaan pelityyliin sopivaa ja suurinta osaa en edes kokeillut, vaikka niitä valmistinkin. Valikoimaa kuitenkin litkuissa, aseissa ja muussa roinassa on paljon, ja se on hyvä se. Löytyy jokaiselle pelityylille jotakin.

Pelin tarinaa ja sen monisäikeisyyttä mielenkiintoisine sivutehtävineen on ylistetty sen verran paljon, että itse en siihen enää näe tarpeelliseksi ryhtyä. Henkilöhahmokirjo on myös laaja ja värikäs. Läpi pelin mukana kulkeva sarkastinen ja musta huumori myös miellytti suuresti. Peli vaikuttaa äkkiseltään hyvin vakavalta tunnelmaltaan, mutta se on oikeastaan vain pintaa. Toki monia hyvin traagisiakin kohtaloita tulee pelin aikana vastaan, eli mikään hassuttelupeli ei tietystikään ole kyseessä.

Vaikka peli ei genreltään omiin mieltymyksiin kovin hyvin osu, ja pelissä on tekniset heikkoutensa, se piti kuitenkin alusta loppuun otteessaan. Jopa niinkin hyvin, että jaksoin koluta kaikki kartalta löytyvät kysymysmerkit jopa Skelligen ulapoiltakin. Silti en missään vaiheessa väsynyt peliin, kuten kävi Assassin's Creed Originsin kanssa pienet sivutehtävät koluttuani. Oikeastaan peli imi sisäänsä sitä tehokkaammin, mitä lähempänä loppua oltiin. Ja se loppuhan on sellainen, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa siihen, saako "onnellisen" vai "surullisen" lopun. Lainausmerkeissä siksi, että nämähän ovat aina subjektiivisia asioita. Itse sain sellaisen lopun, johon saatoin olla tyytyväinen.

Witcher 3 on huippupeli, joka jokaisen videopelejä harrastavan kannattaa pelata, vaikka peli ei aihepiiriltään ennakkoon kolahtaisikaan. Tai ainakin sille kannattaa antaa mahdollisuus. Parempia pelejä on olemassa, mutta ehdottomasti tämä on yksi oman konsolisukupolvensa merkkiteoksia - tai oikeastaan koko videopelihistorian merkkiteoksia.

Sitten seuraavaksi Horizon Forbidden Westin pariin. Piti ensin Witcher 3:n jälkeen pelata 1-2 pienempää peliä välissä, mutta eihän sitä enää tuollaisen eepoksen jälkeen osaa olla niin, ettei olisi open world -seikkailua työn alla.
 
Hieno teksti ja aika osuvasti kuvattu miten todennäköisesti Witcher 3:sen kokisi nyt monta vuotta julkaisun jälkeen.

Pieniä ja kohtalaisiakin puutteita löytyy ja peli ei ehkä teemalta sekä tyyliltä ole kaikkein helpoimmin lähestyttävä. Silti erittäin laadukas teos ja itselleni myös mestariteos, joka aina tasaisin väliajoin palaa mieleen. Kokemuksena on hankala enää tehdä parempaa peliä, mutta mekaanisesti vähän raakile. Edelleen "se" mittatikku monen asian suhteen mitä on helppo verrata muihin peleihin, joten saa nähdä koska tulee jotain edes lähelle vastaavaa pelien parissa tulevaisuudessa.

Toinen läpipeluu jäi kesken uusiin konsoleihin siirryttäessä ja nyt on odotettu sitä next-gen päivitystä rauhassa. Eiköhän moni siinä vaiheessa palaa pelin pariin ja osa pääsee kokemaan sen ensimmäistä kertaa. Peli on jo myynyt 40 miljoona kpl, joten jännä nähdä kuinka monta miljoonaa niitä uusia pelaajia vielä löytyy.
 
It Takes Two

Vuoden peli. Ainakin sellaisen palkinnon voittaja. Pelattiin tämä nyt vaimon kanssa läpi. Ja kyllä, helppo ymmärtää miksi peli voitti viime vuonna vuoden peli palkinnon.

It Takes Two on virkistävä kokemus. Siinä on paljon vaihtelua muun muassa pelimekaniikoissa, mutta silti vähemmän pelaavalle vaimolleni kaikki oli helposti ymmärrettävissä. Peli on sopivan haastava, mutta edelleen läpäistävissä vähemmän pelaavan henkilön kanssa. Se haastaa ja palkitsee. Erilaiset cooppitehtävät ja kimppaetenemiset olivat paikoin aivan mahtavia ja huonoimmillaankin viihdyttäviä.

Peli myös näyttää hyvältä ja pyöri Xbox Series X:llä hyvin. Ei tämä mikään graafinen riemuvoitto ole, mutta miniatyyriperspektiivistä katseltu maailma on nerokkaasti rakennettu ja mukavan yksityiskohtainen.

Noin 13 tunnin kestollaan peli tarjosi enemmän vaihtelua kuin 70 tunnin Assassin's Creed Valhallan läpipeluu. Peli piti pelaajan kokoajan varpaillaan. Saavutus sinänsä.

Pelin ainoa negatiivinen puoli on samalla sen vahvin asia. Tämä on täysiverinen cooppipeli. Vain kahden pelaajan peli, joka vaatii aika paljon kommunikaatiota, joten en ainakaan itse mielellään tuntemattoman kanssa pelaisi. Peli siis "vaatii" tutun pelikaverin. Tämä auttamatta rajaa pelaajia pois. Se rajasi minutkin aluksi, mutta vaimo sitten onneksi innostui pelistä. Onneksi löytyi Game Passista, niin oli riskitöntä kokeilla.

Parhaita pelaamiani cooppipelejä, ikinä.
 
Jo ostettuja pelejä odottaa kirjasto jonkun verran. Esimerkiksi:

Mass Effect Trilogy (1-2 aikoinaan pelattu mutta 3 jäi pelaamatta)
Cyberpunk 2077
Control
Cult of the lamb

Mutta silti jumitan ja pelailen Mxgptä ja Mk11. Pitäs pikkuhiljaa saada aloteltua noitakin ennen kuin tulee lisää pelejä.

Paha tapa ostella pelejä kirjastoon odottelemaan ja sitten ne jää sinne joksikin aikaa pelaamatta. Game passi olis tässä hyvä mutta jostain syystä ne on pakko ostaa itselle.
 
Mutta silti jumitan ja pelailen Mxgptä ja Mk11.
Tarinalliset pelit ovat minusta ainakin niin erilaisia, etten katso, että loputtomasti pelattavat pelit kilpailevat samasta peliajasta. Aika usein on liian vähän aikaa ja keskittymistä aloittaa jotain uutta tarinallista peliä tai se jää heti kesken. Silloin voi ihan hyvällä omalla tunnolla pelata niitä pelejä, joihin ei tarvitse investoida aikaa ja jaksamista samalla tavalla saadakseen niistä iloa, niin kuin juuri tappelupelejä tai ajopelejä.
 
Seuraavana pelinä käsittelyyn pääsi Ratchet & Clank: Nexus PS3:lla.

Itsekin pelasin tämän muutama päivä sitten ja melkein voisi allekirjoittaa kaiken mitä sanoit.
Mulle pelin pituus tai siis lyhyys oli lähinnä plussaa sillä aloittaessa pelkäsin, että kun tämän jälkeen aloittaa rift apartin niin saattaa iskeä ähky, mutta tämä olikin ohi n. viidessä tunnissa.
Mulla kyllä jäi se areena tekemättä ja yleensä olen aina pelannut vähintään kerran challenge moodin myös läpi ja kerännyt kaikki kultaiset pultit, mutta nyt jätin kaiken tuon tekemättä rift apartin takia.
Ruudunpäivitys kyllä notkahteli varsin herkästi sillä siihen ei vaadittu kuin muutaman laatikon hajottaminen jolloin ruutu täyttyi pulteista ja muttereista ja ruudunpäivitys tippui jo selvästi alle 30fps lukemiin.

Plussaa Clank osuuksista jotka oli varsin kivoja painovoima tasoloikkia sen perinteisemmän kohtuu hitaan pulmanratkonnan sijaan joten nyt ne oli kivaa vaihtelua eikä niitä ollut liikaa.
Myös visuaalinen puoli miellytti silmää ja varsinkin eka planeetta oli paikoitellen erittäin komeaa katsottavaa, mutta mä hyppäsinkin tämän pariin ps1 peleistä joten se varmaan selittää aika paljon.

Tämä taisi jenkki storessa olla 20$ ja kyllä tämä sen arvoinen on ja siinä tuli mukana myös quest for booty, mutta sen olin pelannut jo silloin kun se julkaistiin.
 
Nyt alkaa olla Switchin backlogi tarpeeksi purettu tältä kesältä. Voisi lämpöpatterin päälle laittamisen sijasta lämmittää taloa Pleikkarilla ja pelailla vähän plussasta tulleita pelejä.

Tässä on lainauksessa tilanne Switchin backlogista viime keväältä. Uusia pelejä on tämän jälkeen lisätty backlogiin mutta niitä on myös pelattu pois.
  1. Alba: A Wildlife Adventure
  2. Broken Sword 5 - the Serpent's Curse
  3. Coffee Talk
  4. Edna & Harvey: The Breakout – Anniversary Edition
  5. Edna & Harvey: Harvey's New Eyes
  6. Hard West
  7. Leisure Suit Larry - Wet Dreams Dry Twice
  8. The Legend of Zelda: Link's Awakening
  9. Max and the Curse of Brotherhood
  10. MechaNika
  11. Not Tonight
  12. One Night Stand
  13. Paradise Killer
  14. Rebel Cops
  15. Rive
  16. Sayonara Wild Hearts
  17. Shovel Knight: Treasure Trove
  18. Syberia
  19. Syberia 2
  20. Telling Lies

Tässä on Switchin backlogin tämänhetkinen tilanne:
  1. Broken Sword 5 - the Serpent's Curse
  2. Edna & Harvey: The Breakout – Anniversary Edition
  3. Edna & Harvey: Harvey's New Eyes
  4. Hard West
  5. Not Tonight
  6. Paradise Killer
  7. Rebel Cops
  8. Rive
  9. Shovel Knight: Treasure Trove
  10. Syberia 3
  11. Through the Darkest of Times
 
Tuli pelattua backlogista Tomb Raider (2013, 2014). Olin kyllä pelannut pelin läpi aikoinaan PS3:lla, mutta nyt nuohosin pelin PS4-version PS5:llä. Kolmen konsolisukupolven matka siis. Pidin pelistä silloin ja pidin pelistä nyt. Tällä kertaa etsin jopa kaikki piilotetut tavarat, vaikkei se nyt erityisen palkitsevaa ollut. Tällaistako se trophyhunttaaminen on?

Peli itsessään on erittäin sujuva ja helposti omaksuttava, toimii mainiosti myös eri pituisissa pelijaksoissa. Juoni oli hyvä tekosyy sijoittaa tapahtumat saareen, mutta ei juonesta muuta kerrottavaa olekaan. Sivuhahmot jäivät myös hyvin etäisiksi ja eipä heistä juurikaan välittänyt. Lara hahmona on nyt se modernisoitu versio ja uransa alussa. Lara on myöskin useammin täysin paskana ja murjottuna kuin itse Nathan Drake. Muutenkin ehkä ne pelin negatiiviset puolet ovat molempien haudanryöstäjien peleissä samoja; Äkkikuolemakohtaukset, liikaa vihollisia ja kaikki sillat ym. aina romahtavat.

Loppujen lopuksi ei tästä nyt oikeasti kauheasti narisemisen aihetta löydy. Graafisesti peli näyttää edelleen upealta, vaikka hahmojen naamat ovat tietysti virtuaalibotoxin kyllästämät. Olisin toivonut peliin sitä perinteistä Tomb Raider-asua ikään kuin silmäniskuna sarjan vanhoille faneille, mutta nyt tuli pelattua tuolla oletusasulla koko peli. Kaikki nuo vaihtoehtoasut näyttivät Tokmannin alelaarikamalta. Niin, ja olihan se photo mode tietysti ollut kiva, mutta se ei tainnut olla muotia vielä 2014.

Jos tälle pitäisi arvosana antaa, niin kyllä tämä helposti 4/5 on.

 
Tuli pelattua backlogista Tomb Raider (2013, 2014). Olin kyllä pelannut pelin läpi aikoinaan PS3:lla, mutta nyt nuohosin pelin PS4-version PS5:llä. Kolmen konsolisukupolven matka siis. Pidin pelistä silloin ja pidin pelistä nyt. Tällä kertaa etsin jopa kaikki piilotetut tavarat, vaikkei se nyt erityisen palkitsevaa ollut. Tällaistako se trophyhunttaaminen on?

Peli itsessään on erittäin sujuva ja helposti omaksuttava, toimii mainiosti myös eri pituisissa pelijaksoissa. Juoni oli hyvä tekosyy sijoittaa tapahtumat saareen, mutta ei juonesta muuta kerrottavaa olekaan. Sivuhahmot jäivät myös hyvin etäisiksi ja eipä heistä juurikaan välittänyt. Lara hahmona on nyt se modernisoitu versio ja uransa alussa. Lara on myöskin useammin täysin paskana ja murjottuna kuin itse Nathan Drake. Muutenkin ehkä ne pelin negatiiviset puolet ovat molempien haudanryöstäjien peleissä samoja; Äkkikuolemakohtaukset, liikaa vihollisia ja kaikki sillat ym. aina romahtavat.

Loppujen lopuksi ei tästä nyt oikeasti kauheasti narisemisen aihetta löydy. Graafisesti peli näyttää edelleen upealta, vaikka hahmojen naamat ovat tietysti virtuaalibotoxin kyllästämät. Olisin toivonut peliin sitä perinteistä Tomb Raider-asua ikään kuin silmäniskuna sarjan vanhoille faneille, mutta nyt tuli pelattua tuolla oletusasulla koko peli. Kaikki nuo vaihtoehtoasut näyttivät Tokmannin alelaarikamalta. Niin, ja olihan se photo mode tietysti ollut kiva, mutta se ei tainnut olla muotia vielä 2014.

Jos tälle pitäisi arvosana antaa, niin kyllä tämä helposti 4/5 on.

Hyviä pelejä kyllä nämä uudemmat Tomb Raiderit. Olen tykännyt kaikista kolmesta, vaikka se kolmas onkin jäänyt jostain syystä kesken. Oli kai niin alkuvaiheessa, ja sitten ilmestyi joku vain vielä enemmän itseäni kiinnostanut peli, niin jäi tosiaan kesken. Mutta ovat kyllä varsinkin graafisesti erinomaisen laadukkaita tekeleitä, ja olen pitänyt myös tunnelmasta ja pelattavuudesta. Tarina vähän sellaista keskinkertaista ja mitäänsanomatonta huttua, mutta nuo muut elementit kantavat kuitenkin varsin hyvin. Samaa mieltä sinänsä kaikesta mitä kirjoittelit edellä. Pitäisi varmaan jatkaa se kolmas reboot-osakin loppuun lähiaikoina, niin saisi itsekin backlogia taas pienennettyä edes hivenen.

Sinänsä viimeisin backlogistani lähes poistunut peli on Tales of Zestiria, joka hitaan lämpenemisen jälkeen paljastui varsin mallikkaaksi JRPG-peliksi, jota onkin tullut tahkottua yli 100 tuntia. Totesin pelin lähes poistuneen backlogistani, koska pääsin viimeinkin pelin tarinan loppuun. Paljastui kuitenkin, että pelissä on vielä varsin haastavaa ja ehkä jopa ainakin jossain määrin kiinnostavaa pelattavaa myös tarinan läpäisemisen jälkeen. Ja lisäksi löytyy DLC:n muodossa erään hahmon pieni lisätarina, joten sekin tuli sitten pikkurahalla ostettua, koska varsinainen peruspeli ja sen tarina kuitenkin innostivat minua lopulta varsin hyvin. Sanoisin päätarinan pohjalta, että sellainen vähintään kasin peli, jota voin ainakin itse suositella varsin lämpimästi JRPG-pelien ystäville.
 
Viimeksi muokattu:
Tomb Raider (2013, 2014)
Tämä uusin TR-trilogia on kyllä minunkin mielestäni erinomaisen onnistunut kokonaisuus. Pelasin kaikki pääsarjan Tomb Raiderit (myös ne tätä aiemmat) viime ja toissa vuonna järjestyksessä läpi, mikä oli toki melkoinen urakka mutta toisaalta erittäin hyvä katsaus seikkailupeligenren lähihistoriaan noin yleisemminkin. Reboot- sekä Legend-trilogiat voisi ottaa helposti vaikka uusintakierroksellekin, jos siis jonossa ei olisi useita satoja muitakin akuutisti pelivuoroaan odottavia teoksia. PS1-ajan pelit saavat toistaiseksi jäädä kertakokemuksiksi. :D Last Revelationin DC:llä voisin tosin joskus vielä pelata uusiksikin.

Omasta backlogista tekisi mieli sanoa, että Assassin's Creeditkin on aivan kohta loppuun käsitelty kun Valhallan päätarina meni läpi, mutta eipäs mennä asioiden edelle. Pariisi- ja Ragnarök-lisäosat sekä muutama sivujuonikuvio ovat vielä täysin koskematta, ja sen verran hienosti maistuu edelleen että aion nuo vielä ehdottomasti pelata. Palataan varsinaiseen raporttiin sitten kun koko pelin tarjonta lisäosineen ja sivujuonineen on katsastettu.
 
Jatkoin pelaamista loogisesti seuraavan osan parissa, vuorossa siis Rise of the Tomb Raider (2015). Valitettavasti peli yrittää heti alkuun olla mahdollisimman luotaantyöntävä, se kun tykittelee juuri ne luettelemani huonot puolet heti alkumetreillä. On laahaamista lumessa, kiipelyteatteria ja paikkojen romahtelua. Kun tästä kuitenkin visuaalisesti varsin näyttävästä alusta selvitään, jatketaan pelaamista käytännössä edellisen osan mekaniikoilla. Paitsi että tähän on tuotu isompaan rooliin tuota tavaran keräämistä ja metroidvanioista tuttua "tarviit köysinuolen että pääset tänne"-ominaisuutta. Tässäkin luonnollisesti on mukana batman-visio, jota tuleekin sitten aktivoitua joka toisella askeleella. Edellisessä osassa toki oli paljon näitä samoja elementtejä, mutta nyt tämän pelaaminen heti perään alleviivaa minulle erästä ajatusta: Pelit eivät ole kehittyneet oikein lainkaan viimeisen 10-15 vuoden aikana. Tokihan nykyään näet tarkemmin hahmon ihohuokoset ja valo saattaa heijastua lätäköstä fysiikan lakien mukaisesti, mutta mitä merkitystä sillä lopulta on? Edelleen useissa peleissä on näitä todella kuluneita pelimekaniikkoja, joista ei uskalleta edes päästää irti. Mistähän tämä kaikki edes alkoi, FarCry? Assasin's Creed?

Tekstissä mainittu kiipeilyteatteritermi tarkoittaa siis jotain tällaista, mitä yritän havainnollistaa tekemälläni kuvalla (1000h Paint.netissä). Eli huiman näyttävän kohtauksen pelillinen elementti on pohjimmiltaan Atari 2600-tasoa, kolmas ulottuvuus jää hyödyntämättä. Punainen pallo, tai Lara tässä tapauksessa, kuljetetaan ennalta valitun reitin läpi.

larakiipeilee.png

Ei peli varsinaisesti huono ole, mutta muistuttaa hirmuisesti aivan liian montaa muuta peliä. Kaikki on tässä nätimpää kuin edellisessä osassa. Ainiin, tähän oli tuotu myös jotain keräilykortteja, joiden tarkoitusperiä en ole vielä ymmärtänyt.

Kai tämä tulee läpi pelattua, mutta joutunee jotain muuta pelaamaan välillä näiden pelien aiheuttaman ähkyn vuoksi.
 
Assassin's Creed Valhalla. Nopean ja tehokkaan suorittajan painajainen. 216 tuntia siihen käytin, mutta se on nyt siinä. Päätarina sekä kolme suurta lisäosaa läpäisty kaikessa rauhassa pelimaailmasta nautiskellen, mikä tarkoittaa samalla koko kahdentoista pääsarjan AC-pelin urakan päätepistettä. Suunnilleen vuoden päivät siihen taisi mennä, mutta nyt olen maalissa! Kaikki pääsarjan yksinpeli-lisäosat sekä pari spinoff-julkaisua tuli myös pelattua läpi, joten Assassin's Creediä ei ole tullut tahkottua aivan vähän viimeisen 12 kuukauden aikana. Tunnelma on hiukan helpottunut, mutta myös haikea. Niin koko pelisarjan, kuin myös nimenomaan Valhallan osalta.

Olin kuullut - ja Originsin sekä Odysseyn perusteella myös arvannut - Valhallan olevan massiivisen kokoinen peli. Mahdollinen 100-200 tunnin urakka olisi saattanut etukäteen hirvittää, mutta aiempien osien - etenkin erinomaisen Odysseyn - jälkeen lähinnä odotin pääseväni tutkimaan jälleen yhtä upeasti mallinnettua pelimaailmaa. Pelimekaniikan en odottanut paljoa muuttuvan, mutta Odysseyn RPG-luonteeseen tykästyneenä toiveissa oli lisää valintapohjaista etenemistä, interaktiivisia dialogeja sekä paljon matkantekoa jalan, ratsain tai vesitse. Ei tarvinnut pettyä. Sama meno jatkuu, mutta vieläkin suuremmassa mittakaavassa - jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Valhallan tarinallinen osuus on valtavan pitkä. Kaiken järjen mukaan liiankin pitkä, mutta itselleni se teki pelistä vain entistäkin paremman. Ymmärrän, jos se kuluttaa loppuun sellaiset pelaajat, jotka eivät pidä pitkistä sivutehtävistä tai haluavat suorittaa päätarinan tehokkaasti ja jouhevasti. Varsinaisia "sivutehtäviä" Valhallassa on periaatteessa vähän, mutta pelin rakenne on sellainen, että päätarinassa edetäkseen on enemmän tai vähemmän sivujuonilta tuntuvia tehtäväkokonaisuuksia suoritettava lukuisia eri puolilla massiivista keskiaikaisen Englannin pelikarttaa. Koska tavakseni avoimen maailman peleissä on jo muutenkin muodostunut erilaisten sivujuonien tutkiminen ja päätarinan reitin ulkopuolelle haahuilu, ei tällainen lähestymistapa haitannut lainkaan - oikeastaan päin vastoin. Kartan jokaisella osa-alueella on oma tarinakokonaisuutensa, minkä myötä koko pelikarttaan tulee jo pelkän päätarinan myötä tutustuttua huomattavasti laajemmin kuin monessa muussa avoimen maailman pelissä. Toki, peli on toisaalta niin pitkä, ettei se voi olla näkymättä ajoittaisena päätarinan punaisen langan katkeiluna. Kyllä se sieltä lopulta kuitenkin aina löytyi uudelleen, eikä oma pelini ei ollut missään vaiheessa vaarassa jäädä kesken. Ei tarina nyt mikään erityisen ikimuistoinen ole, mutta ajaa asiansa juuri niin hyvin kuin sen tarvitsee tehdä pysyäkseen kiinnostavana.

Valhallan pelimaailmassa liikkuminen oli myös sen verran hienoa, että tässäkin pelissä pidättäydyin käyttämästä pikamatkustusta käytännössä kokonaan ennen päätarinan läpäisyä. Matkan varrelle ja tehtävien väliin osuneiden mysteerien ja tapahtumien selvittäminen oli varsin mukaansatempaavaa, ja aiempien AC-pelien tapaan etenkin uusiin kaupunkeihin ja kyliin saapumiset olivat parhaimmillaan juhlallisia hetkiä. Oli helppo uppoutua tuntikausiksi kerrallaan tutkimaan pelimaailmaa ja sen sisältöä. Toki, tehtävät ja etenkin sivuaktiviteetit toistavat pelillisesti itseään suhteellisen nopeastikin, mutta trikki onkin mielestäni siinä, ettei niitä pidä ahmia tarpeettoman kovalla tahdilla. Tässä juuri lienee syy siihen, miksi harjoittamani pikamatkustusvapaa eteneminen tuntui sopivan Valhallaan niin hyvin - tehtävät ja aktiviteetit eivät ole jatkuvasti keskiössä, vaan enemmänkin ohjaavat suuntaa pelimaailman tutkimiselle. Hyviä hengähdystaukoja tarjosi myös pelin keskushubina toimiva Ravensthorpe. Taisin AC III:n raportissani mainita pitäneeni kotikylän asuttamisen ympärille rakennetusta sivujuonikuviosta, ja tässähän sitä samaa oli mukavasti taas tarjolla!

Pelillisesti suuria muutoksia ei ole, vaikka taistelusysteemiä olikin hiukan monipuolistettu ja kontrolleja hienosäädetty. Mitään mullistavaa Valhalla ei kuitenkaan pelillisesti tarjoa, eikä sitä pyörää nyt varsinaisesti ole tarviskaan keksiä uudelleen. Viikinkiteema tuo tietysti mukanaan omat erityisteemansa, mutta kyllähän pelillinen peruslähtökohta on täsmälleen sama kuin antiikin Kreikassa tai hellenistisessä Egyptissä. Laivojen sijaan nyt ryöstellään luostareita, ja miekan tai keihään sijasta vihollisia huidotaan kirveellä. Tosin niitä miekkoja, keihäitä sekä kunnioitettava määrä muita asetyyppejä kyllä löytyy keräiltäväksi ja käytettäväksi, ja ase- ja varustevalikoiman monipuolisuudelle ja laajuudelle on muutenkin annettava kehuja. Mitään ainutkertaista taistelujärjestelmää tai pelimekaanista innovaatiota Valhallasta on turha etsiä, mutta hyvin toimivat ja tutuksi tulleet perusmekaniikat ajavat kuitenkin asiansa aivan riittävän hyvin.

Jos ei Valhallan peruspeli jostakin syystä vielä riitä, niin lisäosia ja muuta valinnaista sisältöä löytyy myös todella reilulla kädellä. Uusia saman ajanjakson karttoja ja suhteellisen pitkiä kampanjoita on tarjolla niin Irlannissa kuin Frankkien valtakunnassakin, ja näistä etenkin Irlanti-lisäri oli erittäin mieluisaa pelattavaa. Viimeinen suuri laajennus, Dawn of Ragnarök, olikin sitten kirjaimellisesti aivan toisesta maailmasta. Svartalfheim toimi kyllä pelimaailmana varsin hyvin ja laajennusta oli mukava pelata, mutta jotenkin en onnistunut saamaan sen tarinasta aivan yhtä hyvää otetta kuin vaikka Odysseyn erinomaisesta Atlantis-lisäristä. Kyllä sekin silti pelillisesti sekä pelimaailman tutkimisen kannalta maistui erittäin hyvin, vaikka kokonaisuus liikkuukin jo niin kauas peruspelistä ja toimii sinänsä hyvin omana kokonaisuutenaan, että tästä olisi mielestäni voinut ihan yhtä hyvin tehdä lisäosan sijaan oman, erillisen julkaisunsa. Tosin samapa tuo, kun nämä molemmat oli joka tapauksessa tarkoitus pelata.

Teknisellä puolella Valhalla toimi pääsääntöisesti hyvin, vaikkakaan ei aivan täydellisesti. 60fps-tilan löytyminen on tietysti pelaamassani Series X -versiossa selviö, vaikka peli kärsiikin silloin tällöin ruudun repeilystä. Silmiinpistävää tämä ei tosin ollut kuin ehkä vasta Dawn of Ragnarök -lisärissä, joka tuntui olevan teknisesti epävakain osuus pelistä. Graafinen puoli toimii noin yleisesti erittäin hyvin, ja uuden sukupolven konsoliversioon siirtyminen näkyy selvästi jo tässä crossover-vaiheen julkaisussa. Muutamien lukemieni kommenttien perusteella Originsia vaivannut dialogien huono äänenlaatu olisi pitänyt olla myös Valhallan riesana, mutta ainakaan oma kokemukseni ei tätä puolla. Voihan olla, että päivitysten myötä tämäkin puoli on saanut korjauksia, mutta itse en mitään häiritsevää pudotusta äänenlaadussa huomannut. Sen sijaan pari kaatumista sekä yksi isompi bugi tuli vastaan, mitkä toki 216 tunnin aikana koettuna eivät hallinneet kokonaisuutta mitenkään merkittävästi. Kohtaamani bugi oli kuitenkin varsin rasittava, sillä se esti erään Irlannin tehtäväsarjan viimeisen pomovastuksen voittamisen. Googletuksen perusteella en ole ainoa, joka on kohdannut saman bugin viimeisimmän päivityksen jälkeen, joten ehkäpä siihen vielä saadaan uusi, ongelman korjaava päivitys.

Mitähän tähän nyt vielä loppuun sanoisi. Assassin's Creedit on nyt pelattu sarjan alusta nykyhetkeen saakka, ja juuri sopivasti sarjan seuraava osa jo julkistettiinkin. Ei ole liioiteltua sanoa AC:n muodostuneen viimeisen vuoden aikana yhdeksi ehdottomista suosikkipelisarjoistani, jonka tulevat osat kiinnostavat jo tietynlaisena automaationa. Toki arvasin jo ennen ensimmäisen osan aloittamistakin, että todennäköisesti tulen näistä peleistä nauttimaan, ja näinhän siinä juuri kävi. Ei tästä nyt aivan HZD:n tai HFW:n läpäisyn jälkeistä tyhjiötä synny, mutta kyllähän tässä tietynlainen haikeus on silti läsnä, kun seuraavaa isoa AC:ta ei olekaan heti valmiina pelattavaksi. Tosin, backlogissa kyllä riittää jatkossakin sen verran purettavaa, että ainoa ongelma on seuraavan käsiteltävän pelin tai pelisarjan valinnanvaikeus. :D
 
Viimeksi muokattu:
Pistetään tänne kun parempaa ketjua ole. Eli nyt kun on Kingdom Hearts 4 takia aloittanut tuon maratonin sarjan peluusta niin ensimmäistä kertaa päätin sitten että opettelen vaikka väkisin Re:Chain of Memories pelin taistelusysteemin jotta saan edes kerran eläessäni sen pelattua läpi.

Olin kyllä pelin tarinan katsonut tuubista jotta ymmärtää sarjan kokonaisuuden myöhemmissä peleissä mutta pelaaminen oli aina tyssännyt johki 2-3h jälkeen.

No pääsin Soran tarinan vihdoin läpi (12h) ja vaikka pelin tarina on äärettömän tärkeä ymmärtämään paremmin KH2 niin sen pelaaminen on niin kamalaa tuskaa etten kyllä suosittele.

Pelihän jatkuu tarinallisesti suoraan siitä mihin KH1 loppuu ja Sora, Hessu ja Aku saapuu Castle Oblivioniin.

Pelin tarkoitus on kiivetä linnan korkeimmalle huipulle ja kohdata pääpaha. Jokainen kerros koostuu KH1 maailmoista ja niistä samoista tarinoista jotka koit jo ekassa pelissä. Eli se on silkkaa kierrätystä ja turhaa täytettä. Itse linnassa ei paljon vietetä aikaa mutta se päätarina ja päähahmot nähdään vain siellä.

Pelaaminenhan tapahtuu tällä kertaa korteilla ja on täten huomattavasti taktisempaa kuin normaalisti KH pelissä. Tämä systeemi ei vaan mielestäni toimi hyvin kuin vasta joskus lvl 40 paikkeilla kun on saanut hyvän deckin jonka avulla kurmuttaa vihuja. Eli suurinosa pelistä menee tuskaillessa huonon deckin kanssa.

Taistelut on samanlaisia kuin esim vanhoissa Yakuza peleissä missä kosket vihuun niin siirryt erilliselle areenalle missä sitten taistelu on reaaliaikaista joskin korttien kanssa täytyy pelleillä.

Joka kentässä täytyy löytää 3 eri avainta millä pääsee etenemään ja näkee kunkin maailman tarinan ja sitten kohtaa loppupomon. Perus loppupomot on suurimmaksi osaksi kohtalaisen helppoja, mutta siellä linnassa olevat bossit onkin sitten jopa epäreilun ärsyttäviä ja ilman että rikkoo pelin taistelusysteemin yhdellä liikkellää niin en usko että olisin jaksanut hakata päätä seinään niiden kanssa.

Päätarina pelissä on mielenkiintoinen ja hyvä. Mutta korttipohjainen taistelu ja maailmojen kierrätys KH1 on todella negatiivinen asia mielestäni pelissä. Myöskin ylivaikeat bossitaistelut jopa helpoimmalla tasolla joissa piti turvautua juustottamiseen ei ole hyvä asia.

En aio kyllä ikinä enään tuota pelata uudestaan mutta onpahan nyt tehty. KH sarjan selkeästi heikoin peli "kahta elokuvamuotoon muutettua peliä en laske" ja kyllähän jokaisen kannattaa peliä kokeilla jos kokoelman ostaa, mutta en suosittelisi sitä kenellekkään. Tarinan näkee tuubista.

Harmi että näinkin tärkeä tarina on tällaisen tuskaisen kokemuksen takana. Annetaan yksi lisäpiste tarinasta. 2/5

Täytyy vielä katsoa jos tuon Rikun osuuden pelaa läpi, ymmärtääkseni se on aika helppo ja lyhyt. Sitten ensimmäistä kokoelmaa enään elokuva jäljellä ja voi siirtyä oikeasti hyviin peleihin kakkos kokoelmassa.
 
Viime päivinä pelattu Life is Strange sekä juuri äsken viimeistelty Life is Strange: Before the Storm (Remastered) PS5:llä, ja mitähän tähän nyt sanoisi. Olen sanaton - tai siltä nyt tuntuu. Harva peli on omalla kohdalla onnistunut pääsemään yhtä vahvasti pelaajansa pään sisälle, kuin nämä kaksi tekivät.

Alkuperäistä pelikaksikkoa en ollut koskaan pelannut, joten tarinansa puolesta tämä iski kyllä niin täysillä kuin se nyt vain voi iskeä. Suunnilleen ensimmäisen pelin kolmannen episodin jälkeen ei kyse enää ollut pelaamisesta, vaan lähes pakkomielteisestä tarpeesta edistää tarinaa. Yritän tässä miettiä, mikä peli olisi viimeksi saanut yhtä vahvoja tunneraktioita aikaan kuin muutama LIS:n kohtaus, ja ei niitä montaa ole. Ja kyllä - parikin kertaa itketti, eikä edes ihan vähän. Tässä asiassa kun peli onnistuu, niin se on päässyt tietyllä tasolla rationaalisen, pelillisiin elementteihin ja tekniseen toimivuuteen keskittyvän arvioinnin yläpuolelle - niinpä jätän ne tässäkin lyhyeen.

Kummassakin pelissä omat valinnat vaikuttavat hyvin vahvasti tarinan kulkuun, ja yhden pelikerran perusteella koko homma tuntui rakentuvan varsin loogisesti ja luonnollisen tuntuisesti. Ensimmäisen osan pelimekaanisessa pääosassa on päähahmon kyky pikakelata aikaa, mistä syystä vaikeidenkin valintojen tekeminen helpottui hiukan, kun niiden välittömät seuraukset oli mahdollisuus "esikatsella", mikä olikin parissa kohdassa edellytys pelin etenemiselle. Erityisesti aikamatkustusmekaniikan myötä pelin alkupuoli toi monessa kohtaa mieleen Telltalen erinomaisen Back to the Future -pelin, mikä ei missään tapauksessa ollut huono asia. Viimeistään kolmannessa episodissaan Life is Strange nousi kuitenkin tarinansa ansiosta tukevasti seisomaan omilla jaloillaan, eikä sieltä enää alas pudonnut. Before the Stormissa ei aikaa kelailla, joten valinnatkin olivat lopullisempia. Kummassakin pelissä tunsi olevansa itse vahvasti vastuussa tarinan suunnasta, ja tämän myötä pelikokemus pysyi loppuun saakka hyvinkin mukaansatempaavana.

Teknisesti kumpikin osa pyörii riittävän hyvin ja vakaasti PS5:llä. Kaatumisia en kokenut, eikä isompia bugejakaan tullut vastaan. Ykkösosa on näistä se vähemmän hiotun näköinen, mutta ei nyt tule mieleen mitään yksittäistä pielessä olevaa asiaa. Performanssitila ei aivan täydellisen tasaista 60fps:ää tarjoa, mutta hidastempoisessa pelissä sillä nyt ei ole juuri merkitystäkään. Täydellisiä nämä pelit eivät ole, mutta kuten ylempänä mainitsin, niin tarinallinen pelikokemus nostaa kummankin pelin itselleni teknisen arvostelun yläpuolelle. Niinpä en siihen arvosteluunkaan tuhlaa aikaa ja tilaa tämän enempää.

Life is Strange sekä esiosa Before the Storm ovat pelejä, joiden pelaaminen muistutti minua siitä, minkä takia ylipäänsä edes pelaan. Pelejä, joiden pelaaminen sai ajattelemaan - muutakin kuin seuraavaa puzzleratkaisua tai tehokkainta metodia pomovastuksen nujertamiseen. Mikään varsinainen hyvän mielen pelejä nämä eivät ole - ajoittain hyvinkin surullisia - mutta vahvoja tunteita ne herättävät. Before the Stormin viimeistelystä on kulunut nyt parisen tuntia, enkä oikein vieläkään osaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. Tästä tekstistäkin tuli varmasti nyt aika sekava, mutta menköön se läpi. :D Harvassa ovat pelit, joita voisin rehellisesti suositella aivan jokaiselle, genremieltymyksistä tai pelihistorian pituudesta riippumatta. Life is Strange kuitenkin saattaisi olla tällainen.
 
Ylös Bottom