Backlogin purkua

Ferraro

Well-Known Member
Olisi varmaan pitänyt hiukan säästellä puheita vahvoista tunnereaktioista edellisessä raportissa. Ei sillä, etteikö Life is Strange olisi ollut juuri niin koskettava ja mieleenpainuva kuin muutama päivä sitten kirjoittelin, mutta seuraavaksi satuin sitten pelaamaan The Last of Us Part II:n.

Siltä varalta että joku peliä pelaamaton vielä sattuisi olemaan yhtä onnellisessa, spoilerivapaassa asemassa kuin itse sain peliä aloittaessani olla, niin pistän koko raportin spoiler-tagin taakse. Varsinaisia juonipaljastuksia teksti ei sisällä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän tietoa tarinasta kuin itselläni oli peliä aloittaessani.

Ainakin näin alle vuorokausi pelin viimeistelyn jälkeen tuntuu, että TLoU II oli henkisesti raskain pelikokemus joka tähän päivään mennessä vastaan on tullut. Pelin tarina on synkkä ja tuskainen, se huokuu tietynlaista epätoivoa mutta sillä on myös omat, erityisen kauniit ja koskettavat hetkensä. Nämä tuntuvat lopulta kuitenkin olevan siellä vain tullakseen lopulta murskatuiksi toinen toistaan julmemmilla ja raaemmilla tavoilla. Tämä kaikki piti kyllä paikkansa jo ykkösosankin kohdalla, mutta Part II iskee homman niin monella tavalla uudelle tasolle, että sen pelikokemus oli jopa odottamattoman rankka.

Palaan tarinaan vielä hiukan myöhemmin, mutta sitä ennen pari sanaa pelistä noin muuten. Kaikesta näkee, että Naughty Dog on tämän pelin kohdalla pistänyt ns. all-in jokaisella osa-alueella. Ihailtavan yksityiskohtaiset hahmomallit ja välianimaatiot, upeasti mallinnettu ja yllättävänkin monipuolinen post-apokalytpinen pelimaailma, ihailtavan huomaamattomasti tunnelmaa ylläpitävä äänimaailma sekä tietysti lähes saumattomasti toimiva pelattavuus ovat sellainen yhdistelmä, ettei montaakaan aivan täysin vastaavaa kokonaisuutta ole tullut vastaan. Vaikka kyseessä onkin ns. putkijuoksu, niin kentät eivät sellaisilta kuitenkaan pääosin tunnu. Myös PS5:llä saatavilla oleva 60fps-tila toimi suorastaan täydellisesti, joten pelikokemus oli juuri niin sulava kuin toivoa saattaa.

Itse pelaaminen on käytännössä hyvin tuttua, jos on pelannut ykkösosan tai jonkin saman firman Unchartedeista. Mitään maata mullistavaa ei pelillisesti tapahdu tässäkään, mutta ei toisaalta tarvitsekaan. Pikku juttuja on viilattu sieltä täältä, ja kokonaisuus tuntuukin hyvin hiotulta. En nyt muista ulkoa mitä nykyisistä mekaniikoista vuosi sitten pelaamani ykkösosa sisälsi, mutta ainakin heinikossa ryömiminen, lähitaisteluiden väistöliikkeet sekä panttivankien ottaminen toimivat kakkososan pelillisinä elementteinä erittäin hyvin. Eiväthän ne mitään ennennäkemättömiä uudistuksia tietenkään ole, mutta mikäpä nykypäivänä enää olisi. Jos nyt jostakin pitää vähän napista, niin Naughty Dogille tyypillisesti mukana on muutamia taisteluita, joista selviäminen vaati sen verran spesifisiä toimia, että ainakaan itselläni ei ollut mitään saumaa selvitä niistä ensimmäisellä yrittämällä. Onneksi checkpointteja on sen verran tiheään, että nämä skriptatut - tai diplomaattisemmin strategisesti sijoitellut - viholliset eivät vielä itsessään pääseet pelaajansa ihon alle.

Vaikka jo ensimmäisestä osasta pidinkin, niin varsinaisesti pelin vähiten kiinnostavaa antia oli itselleni juuri sen tavaramerkkivihollisten, eli tartunnan saaneiden seassa hiiviskely tai niitä vastaan taistelu. Zombie(like)-räiskinnöistä en tosin muutenkaan ole koskaan erityisemmin perustanut, vaikka kyllä tämä toki tarinan osana menee. Tai no myönnetään - pelin loppupuolella saatavalla liekinheittimellä grillaaminen sai hetkellisesti leveän hymyn omillekin kasvoilleni. Ehkä suurempi syy tartunnan saaneiden kohtaamisen vastenmielisyyteen löytyy ihan yksinkertaisesti pelin graafisesta tyylistä. Isoimpia ja rumimpia vihollisia tekee melkein jo pahaa katsoakin, puhumattakaan epäonnistumisen hetkellä nähtävistä kuolemisanimaatioista. Tällaisilla hetkillä oma katseeni alkoikin kyllä hakeutua jo televisioruudulta kohti ympäröivän pimeän huoneen seiniä. Hyi s****na! :D

Gorea on muutenkin aivan hirveä määrä. Sitä ei ole mukava katsoa, mutta ainakin jossakin määrin sitä on pakko olla jotta tarina tulee kerrotuksi. Äärimmäisen raaka ja julma väkivalta ei rajoitu kasvottomiin tusinavihollisiin, vaan myös moni pelin juonen kannalta keskeinen hahmo saa raakuuksista osansa. Pelin loppupuolella veistä käännetään haavassa vielä melko ainutlaatuisella tavalla, kun tarinan aiemmassa vaiheessa sydämettömästi teurastetuille hahmoille kirjoitetaan omia, inhimillisiä taustatarinoitaan. Sentään nämä eivät ole pelaajan omien valintojen tuloksia - ilman niitäkin tarinan ahdistavuusaste nousee aivan riittävän korkealle.

The Last of Us Part II on myös suoraviivaiseksi yhden kulkusuunnan toimintaseikkailuksi äärimmäisen pitkä peli. Yli 30 tunnin pituus tämäntyyppisissä peleissä on toki erittäin pitkä, mutta toisaalta eihän se ole paljoakaan verrattuna vaikkapa moniin avoimen maailman toimintaseikkailuihin. Peli tuntuukin ensimmäisellä pelikerrallaan todellisuutta pidemmältä sen vuoksi, että se antaa muutamaan kertaan hyvin ennenaikaisia vihjeitä siitä, että tarinan loppu olisi lähellä. Tähän lankaan menin itsekin, sillä pelin puolivälissä olin jo varma että edessä on viimeinen taistelu, ja ennen viimeistä kokonaan uutta lokaatiota ja kappaletta pidin täysin selvänä että meneillään olleen kohtauksen jälkeinen osio olisi lopputekstit. Toisaalta missään vaiheessa nälkä juonenkäänteiden selvittämiseen ei laantunut - oikeastaan päin vastoin - joten en voi silloin sanoa pelin olleen tarpeettoman pitkä. Henkisestä "endgamesta" takaisin pelilliseen mielentilaan palautuminen tuossa ehkä oli se suurin ongelma, joka kyllä ratkesi aina viimeistään pienellä tauolla pelaamisesta.

Ja mitähän siitä tarinasta vielä sanoisi. Vaikuttavan ykkösosan jälkeen tältä odotti paljon, ja paljon tältä myös sai. The Last of Us Part II:n aikana sai käydä koko tunneskaalansa läpi useaan otteeseen, ja tarinan intensiivisyyden huomasi jo ihan siinäkin, kuinka paljon sitä tuli mietittyä pelihetkien ulkopuolellakin. Olikin enemmän kuin sopivaa, että sain ajoitettua koko pelin pelaamisen neljän peräkkäisen vapaapäivän ajalle, jolloin pelistä sai varmasti maksimaalisen kokemuksen irti. En voi kuitenkaan väittää, että peliä olisi ollut alkuvaiheen jälkeen useastikaan "kiva" pelata. Sitä ei pelannut pelkästään huvin vuoksi, vaan siksi että juoni oli vain yksinkertaisesti nähtävä loppuun saakka. Tarinassa eli niin täysillä mukana, että pistin ihan merkille, kuinka "hengästynyt" tunne lähes jokaisen pelikerran jälkeen oli. Pelin kulminaatiopisteenä toimivan viimeisen interaktiivisen välinäytöksen kohdalla huomasin veden jo valuvan silmistäni, vaikka loppuratkaisua ei vielä ollut edes nähty. Onneksi kukaan ei ole näkemässä kun pelaan, niin ei tarvitse reaktioitaankaan peitellä.

The Last of Us Part II on tunteikas, julma ja synkkä kertomus. Se oli liikuttava, ahdistava ja musertava kokemus. Se oli henkisesti raskain peli, jonka olen tähän mennessä kokenut.

The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen.
 
Viimeksi muokattu:

Strooper12

Well-Known Member
Olisi varmaan pitänyt hiukan säästellä puheita vahvoista tunnereaktioista edellisessä raportissa. Ei sillä, etteikö Life is Strange olisi ollut juuri niin koskettava ja mieleenpainuva kuin muutama päivä sitten kirjoittelin, mutta seuraavaksi satuin sitten pelaamaan The Last of Us Part II:n.

Siltä varalta että joku peliä pelaamaton vielä sattuisi olemaan yhtä onnellisessa, spoilerivapaassa asemassa kuin itse sain peliä aloittaessani olla, niin pistän koko raportin spoiler-tagin taakse. Varsinaisia juonipaljastuksia teksti ei sisällä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän tietoa tarinasta kuin itselläni oli peliä aloittaessani.
Rohkenen lainata Spoiler tagien sisältä tämän: "The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen."

Itsellä oli melko samanlainen mieliala pelattuani pelin ensimmäisen kerran. Reilu vuosi meni ja peli ajoittain pyöri ajatuksissa. Luin mm. arvosteluita jne pakkomielteisiä outouksia jo pelatusta pelistä :D
Nyt TLOU part1 jälkeen en oikein osaa muutakaan tehdä kun laittaa tämä TLOU2 uudelle (kolmannelle) kierrokselle. Monella tubaajalla on mielenkiintoisia näkökantoja tähän niin kiinnostaa ihan jo siitäkin näkökulmasta että josko löytäisi itsekin näitä isossa kuvassa.
Yksi esimerkki näistä näkökannoista:
 

Ferraro

Well-Known Member
Rohkenen lainata Spoiler tagien sisältä tämän: "The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen."

Itsellä oli melko samanlainen mieliala pelattuani pelin ensimmäisen kerran. Reilu vuosi meni ja peli ajoittain pyöri ajatuksissa. Luin mm. arvosteluita jne pakkomielteisiä outouksia jo pelatusta pelistä :D
Nyt TLOU part1 jälkeen en oikein osaa muutakaan tehdä kun laittaa tämä TLOU2 uudelle (kolmannelle) kierrokselle. Monella tubaajalla on mielenkiintoisia näkökantoja tähän niin kiinnostaa ihan jo siitäkin näkökulmasta että josko löytäisi itsekin näitä isossa kuvassa.
Yksi esimerkki näistä näkökannoista:

Uskoisin, että omakin suhtautumiseni tulee kehittymään juurikin samanlaiseksi. Hyvin luultavasti ainakin ykkösosan remaken tulen jossakin vaiheessa pelaamaan, ja eiköhän kakkosestakin ole silloin kulunut aikaa jo sen verran, että on mahdollista siihenkin palata. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että seuraavaksi peliksi on pakko valita jokin vähemmän raskas kokemus.

Olisi tuo rapsa muuten mennyt näköjään ihan luontevasti ilman spoiler-tagiakin. No menköön varotoimenpiteenä silti tuolla tavalla, itsehän olen ylivarovainen mitä tulee suosikkipelien spoilerien välttelyyn, niin annetaan muidenkin halutessaan olla. :D
 

asin

Well-Known Member
Olisi varmaan pitänyt hiukan säästellä puheita vahvoista tunnereaktioista edellisessä raportissa. Ei sillä, etteikö Life is Strange olisi ollut juuri niin koskettava ja mieleenpainuva kuin muutama päivä sitten kirjoittelin, mutta seuraavaksi satuin sitten pelaamaan The Last of Us Part II:n.

Siltä varalta että joku peliä pelaamaton vielä sattuisi olemaan yhtä onnellisessa, spoilerivapaassa asemassa kuin itse sain peliä aloittaessani olla, niin pistän koko raportin spoiler-tagin taakse. Varsinaisia juonipaljastuksia teksti ei sisällä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän tietoa tarinasta kuin itselläni oli peliä aloittaessani.

Ainakin näin alle vuorokausi pelin viimeistelyn jälkeen tuntuu, että TLoU II oli henkisesti raskain pelikokemus joka tähän päivään mennessä vastaan on tullut. Pelin tarina on synkkä ja tuskainen, se huokuu tietynlaista epätoivoa mutta sillä on myös omat, erityisen kauniit ja koskettavat hetkensä. Nämä tuntuvat lopulta kuitenkin olevan siellä vain tullakseen lopulta murskatuiksi toinen toistaan julmemmilla ja raaemmilla tavoilla. Tämä kaikki piti kyllä paikkansa jo ykkösosankin kohdalla, mutta Part II iskee homman niin monella tavalla uudelle tasolle, että sen pelikokemus oli jopa odottamattoman rankka.

Palaan tarinaan vielä hiukan myöhemmin, mutta sitä ennen pari sanaa pelistä noin muuten. Kaikesta näkee, että Naughty Dog on tämän pelin kohdalla pistänyt ns. all-in jokaisella osa-alueella. Ihailtavan yksityiskohtaiset hahmomallit ja välianimaatiot, upeasti mallinnettu ja yllättävänkin monipuolinen post-apokalytpinen pelimaailma, ihailtavan huomaamattomasti tunnelmaa ylläpitävä äänimaailma sekä tietysti lähes saumattomasti toimiva pelattavuus ovat sellainen yhdistelmä, ettei montaakaan aivan täysin vastaavaa kokonaisuutta ole tullut vastaan. Vaikka kyseessä onkin ns. putkijuoksu, niin kentät eivät sellaisilta kuitenkaan pääosin tunnu. Myös PS5:llä saatavilla oleva 60fps-tila toimi suorastaan täydellisesti, joten pelikokemus oli juuri niin sulava kuin toivoa saattaa.

Itse pelaaminen on käytännössä hyvin tuttua, jos on pelannut ykkösosan tai jonkin saman firman Unchartedeista. Mitään maata mullistavaa ei pelillisesti tapahdu tässäkään, mutta ei toisaalta tarvitsekaan. Pikku juttuja on viilattu sieltä täältä, ja kokonaisuus tuntuukin hyvin hiotulta. En nyt muista ulkoa mitä nykyisistä mekaniikoista vuosi sitten pelaamani ykkösosa sisälsi, mutta ainakin heinikossa ryömiminen, lähitaisteluiden väistöliikkeet sekä panttivankien ottaminen toimivat kakkososan pelillisinä elementteinä erittäin hyvin. Eiväthän ne mitään ennennäkemättömiä uudistuksia tietenkään ole, mutta mikäpä nykypäivänä enää olisi. Jos nyt jostakin pitää vähän napista, niin Naughty Dogille tyypillisesti mukana on muutamia taisteluita, joista selviäminen vaati sen verran spesifisiä toimia, että ainakaan itselläni ei ollut mitään saumaa selvitä niistä ensimmäisellä yrittämällä. Onneksi checkpointteja on sen verran tiheään, että nämä skriptatut - tai diplomaattisemmin strategisesti sijoitellut - viholliset eivät vielä itsessään pääseet pelaajansa ihon alle.

Vaikka jo ensimmäisestä osasta pidinkin, niin varsinaisesti pelin vähiten kiinnostavaa antia oli itselleni juuri sen tavaramerkkivihollisten, eli tartunnan saaneiden seassa hiiviskely tai niitä vastaan taistelu. Zombie(like)-räiskinnöistä en tosin muutenkaan ole koskaan erityisemmin perustanut, vaikka kyllä tämä toki tarinan osana menee. Tai no myönnetään - pelin loppupuolella saatavalla liekinheittimellä grillaaminen sai hetkellisesti leveän hymyn omillekin kasvoilleni. Ehkä suurempi syy tartunnan saaneiden kohtaamisen vastenmielisyyteen löytyy ihan yksinkertaisesti pelin graafisesta tyylistä. Isoimpia ja rumimpia vihollisia tekee melkein jo pahaa katsoakin, puhumattakaan epäonnistumisen hetkellä nähtävistä kuolemisanimaatioista. Tällaisilla hetkillä oma katseeni alkoikin kyllä hakeutua jo televisioruudulta kohti ympäröivän pimeän huoneen seiniä. Hyi s****na! :D

Gorea on muutenkin aivan hirveä määrä. Sitä ei ole mukava katsoa, mutta ainakin jossakin määrin sitä on pakko olla jotta tarina tulee kerrotuksi. Äärimmäisen raaka ja julma väkivalta ei rajoitu kasvottomiin tusinavihollisiin, vaan myös moni pelin juonen kannalta keskeinen hahmo saa raakuuksista osansa. Pelin loppupuolella veistä käännetään haavassa vielä melko ainutlaatuisella tavalla, kun tarinan aiemmassa vaiheessa sydämettömästi teurastetuille hahmoille kirjoitetaan omia, inhimillisiä taustatarinoitaan. Sentään nämä eivät ole pelaajan omien valintojen tuloksia - ilman niitäkin tarinan ahdistavuusaste nousee aivan riittävän korkealle.

The Last of Us Part II on myös suoraviivaiseksi yhden kulkusuunnan toimintaseikkailuksi äärimmäisen pitkä peli. Yli 30 tunnin pituus tämäntyyppisissä peleissä on toki erittäin pitkä, mutta toisaalta eihän se ole paljoakaan verrattuna vaikkapa moniin avoimen maailman toimintaseikkailuihin. Peli tuntuukin ensimmäisellä pelikerrallaan todellisuutta pidemmältä sen vuoksi, että se antaa muutamaan kertaan hyvin ennenaikaisia vihjeitä siitä, että tarinan loppu olisi lähellä. Tähän lankaan menin itsekin, sillä pelin puolivälissä olin jo varma että edessä on viimeinen taistelu, ja ennen viimeistä kokonaan uutta lokaatiota ja kappaletta pidin täysin selvänä että meneillään olleen kohtauksen jälkeinen osio olisi lopputekstit. Toisaalta missään vaiheessa nälkä juonenkäänteiden selvittämiseen ei laantunut - oikeastaan päin vastoin - joten en voi silloin sanoa pelin olleen tarpeettoman pitkä. Henkisestä "endgamesta" takaisin pelilliseen mielentilaan palautuminen tuossa ehkä oli se suurin ongelma, joka kyllä ratkesi aina viimeistään pienellä tauolla pelaamisesta.

Ja mitähän siitä tarinasta vielä sanoisi. Vaikuttavan ykkösosan jälkeen tältä odotti paljon, ja paljon tältä myös sai. The Last of Us Part II:n aikana sai käydä koko tunneskaalansa läpi useaan otteeseen, ja tarinan intensiivisyyden huomasi jo ihan siinäkin, kuinka paljon sitä tuli mietittyä pelihetkien ulkopuolellakin. Olikin enemmän kuin sopivaa, että sain ajoitettua koko pelin pelaamisen neljän peräkkäisen vapaapäivän ajalle, jolloin pelistä sai varmasti maksimaalisen kokemuksen irti. En voi kuitenkaan väittää, että peliä olisi ollut alkuvaiheen jälkeen useastikaan "kiva" pelata. Sitä ei pelannut pelkästään huvin vuoksi, vaan siksi että juoni oli vain yksinkertaisesti nähtävä loppuun saakka. Tarinassa eli niin täysillä mukana, että pistin ihan merkille, kuinka "hengästynyt" tunne lähes jokaisen pelikerran jälkeen oli. Pelin kulminaatiopisteenä toimivan viimeisen interaktiivisen välinäytöksen kohdalla huomasin veden jo valuvan silmistäni, vaikka loppuratkaisua ei vielä ollut edes nähty. Onneksi kukaan ei ole näkemässä kun pelaan, niin ei tarvitse reaktioitaankaan peitellä.

The Last of Us Part II on tunteikas, julma ja synkkä kertomus. Se oli liikuttava, ahdistava ja musertava kokemus. Se oli henkisesti raskain peli, jonka olen tähän mennessä kokenut.

The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen.
Loisto tekstin kirjoitit. Kuvastaa hyvin omaa kokemusta enkä itse sitä näin hyvin olisi osannut pukea sanoiksi
 

Mossy

Well-Known Member
Rohkenen lainata Spoiler tagien sisältä tämän: "The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen."

Itsellä oli melko samanlainen mieliala pelattuani pelin ensimmäisen kerran.
Täysin samat fiilikset oli myös täällä: yksi parhaista peleistä ikinä, jota en tule koskaan pelaamaan uudestaan. Fiilikset ovat tosin hieman muuttuneet sen jälkeen, eli en pidä ajatusta enää mahdottomana :D.
 

Rodion

Member
Taas on muutama peli pyyhitty backlogista.

Bioshock Infinite

Bioshock-pelisarjan kolmas osa on omaan makuuni sarjan peleistä paras. Kahdesta aiemmasta Bioshockista poiketen nyt ei seikkailla vedenalaisessa hämärässä Rapturessa, vaan ilmassa leijuvassa valoisassa steampunk-henkisessä Columbiassa. Yhteistä Rapturen kanssa on siinä, että paikka on yhtä lailla henkisesti vinksallaan.

Peli eroaa sarjan kahdesta aiemmasta pelistä myös siinä, että nyt ei seikkailla yksin, vaan suuren osan pelistä ohjattavan hahmon, Bookerin, mukana kulkee Elizabeth, joka pelastetaan vankeudesta. Elizabeth auttaa matkan varrella Bookeria eri tavoin, mm. tiirikoimalla lukkoja auki ja viskoen tälle taistelun tuoksinassa ammuspakkauksia. Yhteistyö on mielestäni saatu hyvin ja saumattomasti toimimaan.

Räiskintätuntuma on monta luokkaa parempi kuin aiemmissa Bishockeissa. Aseissa on potkua, aseiden äänet jämäkät ja asevalikoima juuri sopivan kokoinen - ei liikaa turhia aseita, mutta kuitenkin valinnanvaraa sen verran, että omaan pelityyliin sopivan asekombon sai muodostettua haluamistaan aseista.

Peliä on myös yksinkertaistettu monella tapaa verrattuna sarjan aiempiin peleihin. Aseiden päivittäminen "päivitysautomaatteja" käyttäen on hyvin simppeliä, samoin vasemmalla kädellä käytettävien superkykyjen tehostaminen. Mitään monimutkaisia päivitysvalikoita ei ole, vaan automaattien tarjoamista valikoimista vain yksinkertaisesti valitaan sopivin päivitys tai se johon rahat kulloinkin riittävät. Ensiapupakkauksiakaan ei tarvitse erikseen ottaa käyttöön, vaan se hyödynnetään automaattisesti sillä samalla hetkellä, kun se poimitaan maasta/pöydältä/hyllystä tai mistä milloinkin. Itse pidin näistä peliä suoraviivaistavista muutoksista suuresti.

Kovin lähellä meikäläisen sydäntä ensimmäiset kaksi Bioshock-pelit eivät ole, eikä kolmaskaan osa lempipelieni joukkoon nouse, mutta kuitenkin sellainen kasin peli helposti.

Doom Eternal

Oikein mukava ja toiminnantäyteinen vanhan liiton räiskintäpeli. Jaksoi pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka peli on pitkähkö ja varsin rajatussa putkessa kulkemista. Taistelut ovat äärimmäisen intensiivisiä, kun toinen toistaan isompia ja julmempia örkkejä vyöryy päälle runsain määrin. Pelin grafiikka on komeaa katseltavaa ja pelimaailma vaihtelee sopivasti kaupunkimaastosta Marsin pinnalle ja ahtaista käytävistä avaruudessa tapahtuvaan tasoloikkimiseen. Ohjaaminen on sujuvaa, ja aseiden eri toimintoja on suht helppoa vaihdella kiivaankin taistelun tuoksinassa.

Peli on kyllä varsin haasteellinen. Muutin jo pelin alkuhetkillä vaikeustasoksi helpoimman, ja silläkin olin välillä pahasti helisemässä. Etenkin pelin loppupuolen taisteluita sai kyllä aloitella alusta moneen kertaan, mutta kun homman sai hoidettua ja taisteluareenalle laskeutui hiljaisuus viimeisenkin örkin silpouduttua päreiksi, oli tunne kyllä palkitseva.

Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen yllätys tämä peli oli kaikessa yllätyksettömyydessäänkin. Mitään uutta peli ei pelimaailmaan tuo, mutta siihen tuskin on pyrittykään, ja ehkä juuri siksi tämä toimi hyvin eräänlaisena "paluuna teinivuosiin" ja sinne FPS-räiskintöjen kulta-aikaan. Arvosanaksi sellainen 8,5.

Mafia Definitive Edition

Alkuperäinen Mafia jäi aikoinaan 2000-luvun alussa kokematta, joten oli korkea aika paikata tuo aukko yleissivistyksessä. Pelin pelattuani en yhtään ihmettele ylistystä, jota Mafia on saanut osakseen ja jonka vuoksi se on yksi pelihistorian klassikoista. Vaikka graafisesti peli ei ole uudisversionakaan häikäisevä, se on silti upea pelikokemus ennen kaikkea hienon tarinansa ja hyvin toimivan elokuvamaisen kerrontansa ansiosta. Pelin pituus on myös juuri sopiva siten, että kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Kokonaisuutta auttaa myös se, että pelin avoin maailma on avoin vain nimellisesti, eli sieltä löytyvät kerrallaan vain kulloiseenkin tehtävään liittyvät kohteet. Kaupunki on kuitenkin varsin eläväinen, ja ajoneuvoja sekä väkeä on kaduilla mukavan paljon. Pelissä on kyllä vapaata tutkimista varten jonkinlainen free-roaming -tilakin, mutta siihen en tutustunut.

Tarina on koskettava, ja pakko myöntää, että muutamassa kohtaa meinasi silmäkulmakin hieman kostua. Itselläni tarina nousee videopeleissä melko harvoin peliä kantavaksi osa-alueeksi, mutta Mafia on yksi niistä peleistä, joissa asian laita on näin. Teknisesti peli on varsin kaukana täydellisestä. Grafiikasta jo mainitsin, lisäksi Tommy Angelon ohjaaminen on melkoisen tönkköä, ja etenkin tulitaisteluiden aikana tuli monta turhaa kuolemaa vain virheliikahdusten seurauksena. Peli olikin omimmillaan mielestäni hiiviskelytehtävissä, joiden aikana ei tarvinnut turvautua pikaisiin liikkeisiin ja juoksenteluun suojan takaa toiselle.

Hieno interaktiivinen "mafiaelokuva", jolle rohkenen antaa teknisistä puutteistaan huolimatta kiitettävän arvosanan 9-.
 

John Smith

Well-Known Member
Taas on muutama peli pyyhitty backlogista.

Bioshock Infinite

Bioshock-pelisarjan kolmas osa on omaan makuuni sarjan peleistä paras. Kahdesta aiemmasta Bioshockista poiketen nyt ei seikkailla vedenalaisessa hämärässä Rapturessa, vaan ilmassa leijuvassa valoisassa steampunk-henkisessä Columbiassa. Yhteistä Rapturen kanssa on siinä, että paikka on yhtä lailla henkisesti vinksallaan.

Peli eroaa sarjan kahdesta aiemmasta pelistä myös siinä, että nyt ei seikkailla yksin, vaan suuren osan pelistä ohjattavan hahmon, Bookerin, mukana kulkee Elizabeth, joka pelastetaan vankeudesta. Elizabeth auttaa matkan varrella Bookeria eri tavoin, mm. tiirikoimalla lukkoja auki ja viskoen tälle taistelun tuoksinassa ammuspakkauksia. Yhteistyö on mielestäni saatu hyvin ja saumattomasti toimimaan.

Räiskintätuntuma on monta luokkaa parempi kuin aiemmissa Bishockeissa. Aseissa on potkua, aseiden äänet jämäkät ja asevalikoima juuri sopivan kokoinen - ei liikaa turhia aseita, mutta kuitenkin valinnanvaraa sen verran, että omaan pelityyliin sopivan asekombon sai muodostettua haluamistaan aseista.

Peliä on myös yksinkertaistettu monella tapaa verrattuna sarjan aiempiin peleihin. Aseiden päivittäminen "päivitysautomaatteja" käyttäen on hyvin simppeliä, samoin vasemmalla kädellä käytettävien superkykyjen tehostaminen. Mitään monimutkaisia päivitysvalikoita ei ole, vaan automaattien tarjoamista valikoimista vain yksinkertaisesti valitaan sopivin päivitys tai se johon rahat kulloinkin riittävät. Ensiapupakkauksiakaan ei tarvitse erikseen ottaa käyttöön, vaan se hyödynnetään automaattisesti sillä samalla hetkellä, kun se poimitaan maasta/pöydältä/hyllystä tai mistä milloinkin. Itse pidin näistä peliä suoraviivaistavista muutoksista suuresti.

Kovin lähellä meikäläisen sydäntä ensimmäiset kaksi Bioshock-pelit eivät ole, eikä kolmaskaan osa lempipelieni joukkoon nouse, mutta kuitenkin sellainen kasin peli helposti.

Doom Eternal

Oikein mukava ja toiminnantäyteinen vanhan liiton räiskintäpeli. Jaksoi pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka peli on pitkähkö ja varsin rajatussa putkessa kulkemista. Taistelut ovat äärimmäisen intensiivisiä, kun toinen toistaan isompia ja julmempia örkkejä vyöryy päälle runsain määrin. Pelin grafiikka on komeaa katseltavaa ja pelimaailma vaihtelee sopivasti kaupunkimaastosta Marsin pinnalle ja ahtaista käytävistä avaruudessa tapahtuvaan tasoloikkimiseen. Ohjaaminen on sujuvaa, ja aseiden eri toimintoja on suht helppoa vaihdella kiivaankin taistelun tuoksinassa.

Peli on kyllä varsin haasteellinen. Muutin jo pelin alkuhetkillä vaikeustasoksi helpoimman, ja silläkin olin välillä pahasti helisemässä. Etenkin pelin loppupuolen taisteluita sai kyllä aloitella alusta moneen kertaan, mutta kun homman sai hoidettua ja taisteluareenalle laskeutui hiljaisuus viimeisenkin örkin silpouduttua päreiksi, oli tunne kyllä palkitseva.

Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen yllätys tämä peli oli kaikessa yllätyksettömyydessäänkin. Mitään uutta peli ei pelimaailmaan tuo, mutta siihen tuskin on pyrittykään, ja ehkä juuri siksi tämä toimi hyvin eräänlaisena "paluuna teinivuosiin" ja sinne FPS-räiskintöjen kulta-aikaan. Arvosanaksi sellainen 8,5.

Mafia Definitive Edition

Alkuperäinen Mafia jäi aikoinaan 2000-luvun alussa kokematta, joten oli korkea aika paikata tuo aukko yleissivistyksessä. Pelin pelattuani en yhtään ihmettele ylistystä, jota Mafia on saanut osakseen ja jonka vuoksi se on yksi pelihistorian klassikoista. Vaikka graafisesti peli ei ole uudisversionakaan häikäisevä, se on silti upea pelikokemus ennen kaikkea hienon tarinansa ja hyvin toimivan elokuvamaisen kerrontansa ansiosta. Pelin pituus on myös juuri sopiva siten, että kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Kokonaisuutta auttaa myös se, että pelin avoin maailma on avoin vain nimellisesti, eli sieltä löytyvät kerrallaan vain kulloiseenkin tehtävään liittyvät kohteet. Kaupunki on kuitenkin varsin eläväinen, ja ajoneuvoja sekä väkeä on kaduilla mukavan paljon. Pelissä on kyllä vapaata tutkimista varten jonkinlainen free-roaming -tilakin, mutta siihen en tutustunut.

Tarina on koskettava, ja pakko myöntää, että muutamassa kohtaa meinasi silmäkulmakin hieman kostua. Itselläni tarina nousee videopeleissä melko harvoin peliä kantavaksi osa-alueeksi, mutta Mafia on yksi niistä peleistä, joissa asian laita on näin. Teknisesti peli on varsin kaukana täydellisestä. Grafiikasta jo mainitsin, lisäksi Tommy Angelon ohjaaminen on melkoisen tönkköä, ja etenkin tulitaisteluiden aikana tuli monta turhaa kuolemaa vain virheliikahdusten seurauksena. Peli olikin omimmillaan mielestäni hiiviskelytehtävissä, joiden aikana ei tarvinnut turvautua pikaisiin liikkeisiin ja juoksenteluun suojan takaa toiselle.

Hieno interaktiivinen "mafiaelokuva", jolle rohkenen antaa teknisistä puutteistaan huolimatta kiitettävän arvosanan 9-.
Tuli itsekin pelattua Mafia Definitive Edition äskettäin ihan muutamassa päivässä läpi. Olihan tuo erinomainen kokemus.

Aikoinaan jäänyt alkuperäinen Mafia kokematta muistaakseni kun ei pyörinyt koneella kunnolla ja ne grafiikat siinä taisi olla parhaimmasta päästä siihen aikaan.

Mafia 3 tuli pelattua silloin kun se tuli ja tykkäsin myös, mutta Mafia 2 jäänyt myös kokematta, eli se seuraavaksi ja sitten kolmonen uudestaan läpi.

Sain 16e Mafia: Trilogyn ostettua omaan digitaaliseen kirjastoon joten tuli rahoille hyvä vastine.

Ps: Microsoftin storesta saa 23e alennuksesta tuon Mafia Trilogian tällä hetkellä.
 

Rodion

Member
Sama tilanne täällä Mafioiden suhteen, eli Mafia-trilogiasta kakkonen kokematta ja odottamassa Xboxissa. Kolmosen pelasin vajaa pari vuotta sitten. Ennen tuota Mafia 2:sta ajattelin kuitenkin viimeistellä tämän uusimman Tomb Raider -trilogian, juuri korkkasin vielä pelaamatta olevan Shadow of Tomb Raiderin. Työn alla parhaillaan myös GTA San Andreas Switchillä. Näistä varmaan raporttia sitten jossain vaiheessa.
 

Ferraro

Well-Known Member
Laitetaanpa lyhyet raportit kahdesta viimeisimmästä backlogista puretusta pelistä.

Faery: Legends of Avalon (X360/XSX)

Hyvin kevyt ja erittäin lyhyt vuoropohjainen 3D-fantasia-RPG. Tämän pelivalinnan päällimmäisenä syynä oli oikeastaan se, että heti TLoU II:n jälkeen en yksinkertaisesti kokenut olevani valmis yhtä voimakkaaseen tarinalliseen kokemukseen. Piti saada pelata jotakin kevytmielisempää ja huolettomampaa, ja Faery sattui kiinnostamaan senkin vuoksi, että sen on kehittänyt mm. erinomaisesta GreedFallista myöhemmin tunnetuksi tullut Spiders.

Faery ajoikin asemansa huolettomana "välipelinä" oikein hyvin, mutta ei se itsessään oikein mitään käteen jättänyt. Tekstipohjaisena ilman ääninäyttelyä kerrotun tarinan pelaa läpi alle kymmenessä tunnissa, josta siitäkin merkittävä osa kuluu tarpeettoman pitkissä mutta sitäkin helpommissa vuoropohjaisissa taisteluissa. Pelissä on neljä avointa mutta hyvin pienikokoista pelimaailmaa, jotka kuitenkin tuntuvat hiukan todellisuutta suuremmilta siksi, että pelin päähahmo on pienikokoinen keiju. Liikkuminenkin tapahtuu siis kävelemisen sijasta lentäen, mikä myös ohjaamisen puolesta toimii pääasiassa hyvin. Näppäinkartassa on tosin menty kyllä melko käsittämättömällä tavalla metsään, sillä pohjassa pidettävä sprinttinappi on sijoitettu vasemman tatin painalluskomentoon - siitäkin huolimatta, että sekä LB- että RB-napit olisivat kokonaan vapaina! Onneksi peli on sen verran lyhyt, etten ainakaan yhden läpipeluun mitalla onnistunut ohjaintani rikkomaan.

Kaikesta näkee, että kyseessä on hyvin pienen budjetin peli, eikä tältä kannata odottaa lähellekään samanlaista syvyyttä kuin esimerkiksi saman studion GreedFallilta, joka oli yksi parhaita viime vuonna pelaamiani pelejä. Faery on toki vuoden 2010 julkaisuna myös huomattavasti vanhempi, ja olikin sinänsä mielenkiintoista nähdä, kuinka suuren loikan Spiders on kymmenen vuoden aikana peleissään ottanut. Faery tarjosi kevyen pelikokemuksen, joka ei paljoa antanut, mutta ei se toisaalta ottanutkaan. Olen ostanut tämän Storesta nähtävästi hintaan 1,43€, joten en voi väittää että tässä olisi ryöstetyksi tuntenut tulleensa. Ja muutenkin, sain Faerylta juuri sen mitä lähdin hakemaan, eli lyhyen ja huolettoman pelin, joka "nollasi" mielentilan äärimmäisen raskaan TLoU II:n jälkeen.


Life is Strange 2 (PS4/PS5)

Sinänsä melko automaattinen pelivalinta, kun juuri muutama viikko sitten tuli tämä sarja avattua. LIS 2 on aivan yhtä vahvasti tarinaan pohjautuva peli kuin alkuperäinen pelikaksikkokin, joten varsinaista pelillistä arviota tästä ei kannata tehdä. Niin kovasti kuin olisin ykkösosan tarinalle halunnutkin jatkoa, niin kokonaan eri hahmoilla ja paikoilla toteutettu "jatko-osa" tuntuu vähintäänkin tuoreelta, itsenäiseltä peliltään.

Omia valintoja korostetaan tässäkin pelissä isolla kädellä ja ne vaikuttavat tarinan kulkuun merkittävästi, niin suoraan kuin välillisestikin. Kahden aiemman pelin tapaan osa valinnoista on äärimmäisen vaikeita, eikä tässä pelissä voi myöskään kelailla aikaa edestakaisin. Eikä myöskään manuaalisia tallennuksia, joten valintojen mahdollisia seurauksia on todellakin syytä pohtia. Peli liikkuu teemoiltaan melko rohkealla linjalla, käsitellen mm. rasismia ja muutamaa muutakin tärkeää, mutta herkästi politisoituvaa teemaa. Pelissä esitetyt epäkohdat ovat valitettavasti aivan todellisia, joten sinänsä on nostettava hattua Dontnod Enterntainmentille ja Square Enixille siitä, että niitä on uskallettu nostaa esille näinkin kantaaottavalla tavalla.

LIS 2:n tarina on monivaiheinen seikkailu, jonka tapahtumapaikoissa on huomattavasti enemmän variaatiota kuin alkuperäisen pelikaksikon kohdalla. Viiteen episodiin jaettu peli ei missään vaiheessa tunnu polkevan paikallaan, vaan juonenkäänteitä on koko ajan aidosti mielenkiintoista seurata ja pelikarttojen tutkiminen pysyy kiinnostavana. Päähahmo Sean sekä pikkuveljensä Daniel ovat sympaattinen kaksikko, vaikka pitkään vaikuttikin siltä, ettei samanlaista tunnesidettä heihin meinannut syntyä kuin aiempien pelien parivaljakkoihin Max & Chloe tai Chloe & Rachel. Neljä ja puoli episodia pelasinkin kiinnostunein mielin mutta kuivin silmin, mutta tulihan se tunteenpurkaus lopulta, kun sitä ei osannut enää edes odottaa. Ainakin valitsemani lopetus oli sen verran voimakas, että kyynelkanavat joutuivat taas todelliselle koetukselle. Lopputekstien aikana tulikin lähinnä ihmeteltyä, miten yhteen peliin voikin eläytyä (taas) niin vahvasti. Mutta se on hyvän pelin - ja ennen kaikkea hyvän tarinan - merkki.

On myös pakko mainita, että Life is Strange 2 on audiovisuaaliselta toteutukseltaan äärimmäisen onnistunut julkaisu. Graafinen tyyli on samaan aikaan yksityiskohtainen mutta tyylikkään pelkistetty, ja peli pyörii PS5:llä sulavasti 60 ruutua sekunnissa. Monipuoliset sijainnit ovat paitsi kiinnostavia tutkia, myös silmälle miellyttävän näköisiä. Ääniraita on myös aivan yhtä onnistunut, ja luo tunnelmaa suorastaan kiitettävän hyvin.

Suosittelisinko Life is Strange 2:a?
Kyllä.
 

Rodion

Member
GTA San Andreas

Hankin tämän osana paljon parjattua GTA The Trilogy Definitive Edition -kokoelmaa. Ensinnäkin pitää todeta, että ainakaan tämän yhden pelin perusteella kokoelma ei ansaitse mielestäni läheskään kaikkea sitä kuraa, jota on saanut päällensä. Toki peleihin on ilmestynyt päivityksiä, enkä ole tätä julkaisukunnossaan nähnyt. Mutta ainakaan Switch-versiossa ei San Andreaksessa kohtuuttomia ongelmia ilmennyt. Pari kertaa kyllä kaatui ja paikoin autolla ajaessa rajuhkoa nykimistä, mutta pääosin ongelmatonta pelaamista. Grafiikat myös mielestäni ovat varsin kelvollisesti uudistetut. Toki pelasin Switch Litellä, eli pelkällä käsikonsolitilalla, eikä tämä valinta ollut sattumaa. Päätin juurikin pelien ikääntyneisyyden vuoksi hankkia kokoelman Switchille, sillä arvelin, että vanhentuneet grafiikat eivät ota silmiin niin räikeästi pieneltä ruudulta pelatessa.

Kyllähän tämä kohta 20-vuotias pelivanhus on edelleen vedossa, etenkin näin ehostettuna. Sanoisin, että omalla asteikollani paras GTA, siis vitonenkin mukaan luettuna. Toki vaikea verrata kolmoseen, joka myös oli aivan loistava kokemus ja jonka pelasin ainakin pari kertaa läpi, mutta jonka pelaamisesta on jo tuhottoman kauan aikaa. Vice City jäi tosin aikanaan kesken, täytyy katsoa, josko aika olisi nyt 19 vuoden jälkeen kypsä uusintayritykseen.

Mutta takaisin San Andreakseen. Ensinnäkin pelimaailma on mukavan laaja etenkin ikäisekseen peliksi. On mahtanut kaupungin laajuus ja monipuolisuus olla leukoja aukiloksautteleva kokemus heille, jotka tämän silloin 2004 pelasivat. Pelimaailma ei laajuuden puolesta kalpene monelle nykypelillekään.

Pelihahmon ohjattavuus on sitä tuttua GTA:ta: kömpelöä, kulmikasta, karkeaa, mutta kaikkeen tottuu. Autolla ajaminen ei ole varsinaista nautintoa sekään (toki automallien välillä on huomattavia eroja), mutta ennen kaikkea erilaisilla lentohärveleillä lentäminen oli kyllä suorastaan hirveää. Mutta niin vain kaikki lentotehtävätkin tulivat suoritettua, jopa se kuuluisa lennokkitehtävä. En muista, että koskaan olisin videopelin johdosta tuntenut sellaista tyytyväisyyttä ja ylpeyttä itsestäni kuin tuon pelätyn tehtävän suoritettuani. Etenkin kun siinä onnistuneessa yrityksessä juuri viimeinen jäljelläoleva konna (tietysti) onnistui pakenemaan useaan kertaan ja sainkin jahdata sitä ympäri kaupunkia peläten polttoaineen loppumista tai lennokin tuhoutumista törmäyksessä.

Muutoin tehtävät olivat tuttuun GTA-tyyliin monipuolisia ja kekseliäitä. Mistään vihollisten tekoälystä on turha puhua, mutta annetaan se pelivanhukselle anteeksi. Yleisesti ottaen peli oli omaan makuun kuitenkin melko haastava alusta loppuun, mutta mitään ylivoimaisen vaikeaa ei vastaan tullut. Oli kyllä useita tehtäviä, joita sai yrittää enemmän kuin riittävän monta kertaa uudelleen. Mutta vaikeita kaikki GTA:t ovat minulle aina olleet muutenkin syystä tai toisesta.

Pelin gangsta-teema varmasti jakaa mielipiteitä. Itse pidin päähenkilöstä ja innostuin ostelemaan tälle mm. uusia vaatteita matkan varrella useaan kertaan - päähenkilön "tuunaaminen" on asia, josta en yleensä jaksa open world -peleissä suuremmin innostua, ellei se ole pakollista. Grafiikan heikko kohta tässä remasteroinnissa ovat ilman muuta hahmojen kasvomallinnukset, jotka ovat suoraan sanottuna koomisia. Tässä olisi vuonna 2021 pitänyt onnistua paremmin. Maisemat ovat OK-tasoa, pelimaailma on suurkaupungiksi kohtalaisen hiljainen, mutta ei autio sentään. Jälleen tässäkin on muistettava pelin ikä, mutta ehkä vilskettäkin olisi voinut remasteroinnin yhteydessä enemmän järjestää? Tai sitten ei, kun en noista vanhojen pelien teknisistä rajoituksista oikein perillä ole.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava pelikokemus, joka sopi ainakin siihen tyyliin jolla itse pelasin: tehtävä silloin, toinen tällöin leppoisasti käsikonsolimoodilla sohvalla päivän päätteeksi ennen nukkumaan menoa. Arvosanaksi 9-/10.
 

John Smith

Well-Known Member
On kyllä taas niin iso kasa backlogia tullut ettei tässä oikeen tiedä mistä pitäisi aloittaa...

-Plague Tale: Requiem
Tämä saanut niin paljon kehuja että pakko löytää hyvä sauma jossain vaiheessa tämän läpäisemiseen.

-Medieval Dynasty
Kiinnostava village\management\survival peli joka saanut juuri 60FPS pätsin. Tietyssä mielentilassa huippukamaa.

-Skyrim: Anniversary Edition.
Tähän tuli taas sorruttua, ei haittaa vaikka joutuisikin 'deleteen' muiden edestä.

-Scorn
Uniikki tunnelma ja peliä pelattu muutama tunti , haluaisi kyllä suorittaa loppuun pois alta.

-Persona 5
Täysin uusi sarja minulle. Kiinnostaa paljonkin koska on kehuttu "maailman parhaaksi peliksi", tietty makuasia mutta tuskin voi paljoa metsään mennä tämän kanssa. Täytyy löytää ihan oma aikansa tällekin pelille.

-Pentiment
Tulossa aivan kohta ja paljonkin kiinnostaa, mutta pitäisi saada muita eka alta pois.

-Soma:
Kauhua avaruusaseman yksinäisyydessa (?). Genre kiinnostaa, tämäkin jossain vaiheessa pitäisi päästä testaa.

-Spellforce 3: Reforced
Tämän ostin pari päivää sitten ja positiivinen yllätys. Vaatii asennoitumisen mutta kun oppinut kontrollit ja pelimekaniikat niin homma toimii yllättävän intuitiivisesti rpg/strategia pelien ystäville. Konsoleiden kirouksena ollut useasti huono kontrollit/gameplay strategiapeleissä mutta tämä hoitaa sen kunnialla kotiin. Tämä on menossa tällä hetkellä peluussa.

-Portal 2
Tämäkin helmi löytyy valmiiksi asennettuna ja kuullut pelkkää hyvää tästä. Ei ole vaan vielä saanut tätä ujutettua omaan peliaikaan.

-Grounded
Tämä onkin sitten isompi peli mikä ollut tauolla tässä jo parisen viikkoa. Hyvä peli ja paljon pelattaa olisi jäljellä. Saas nähdä tuleeko milloin seuraavan kerran palattua tähän kun tuli "ahmittua" tätä peliä niin paljon alkuinnostuksessa.

-Mount and Blade 2
Tämmönenkin massiivinen peli tulossa ja vaikea löytää aikaa tähänkin. Voi olla että tämä syöksee muut survivalit ja mikromanagerointi pelit laudalta.

-Callisto Protocol
Tämä kuukauden päästä. Todella odotettu peli, mutta backlogi on jo niin valtava että miten tästä kaikesta selviää.



CALL OF DUTY: MODERN WARFARE 2

SITTEN TÄMÄ. Niin siinä taas sitten taitaa käydä että tämä kaveri tulee syömään suurimman peliajan. Beta oli niin hauskaa räiskintää että Apexit, Bäfät ja Overwatchit ei vaan jotenkin tällä hetkellä iske ollenkaan.

Kaiken kaikkiaan valinnan varaa löytyy, ehkä jopa liikaakin...
 

Dragonfly

KonsoliFIN Alumni
Pokemon Let's Go Pikachu

Tämä on ollut satunnaisessa pelauksessa koko vuoden ja nyt viimein meni läpi. Oli itseasiassa todella näppärä peli matkoille, kun vapaan tallennuksen ansiosta oli helppo pelata kaksi minuuttia tai kaksi tuntia riippuen miten milloinkin oli aikaa. Vuoropohjainen taistelu myös tuki tätä, kun pelin pariin palatessa ei tarvinnut hypätä keskelle nopeatempoista mäiskettä.

Let's Go Pikachuhan on siis remake vuonna 1998 Game Boylle julkaistusta Pokemon Yellowsta. Tämä olikin allekirjoittaneelle aikamoinen nostalgiatrippi, kun näiden ensimmäisen sukupolven Pokemon pelien parissa tuli silloin junnuna vietettyä aikaa. Tässä on ne alkuperäiset ja ainoat oikeat Pokemonit pyydystettäväksi. :) Uusi tapa pyydystää Pokemonit ilman niiden kanssa taistelua oli ihan tervetullut lisä omaan makuun. Suoraviivaisti ja nopeutti peliä mukavalla tavalla, eikä taisteluun näin ollen päässyt niin pahasti puutumaan.

Tykkäsin siis kovasti. Osittain nostalgian takia, mutta osittain siksi että tämä on edelleen erittäin hyvä vuoropohjainen "roolipeli". Uusien Pokemonien pyydystäminen ja kehittäminen on edelleen koukuttavaa ja taistelu toisia kouluttajia vastaan sopivan taktista. Reilu 30 tuntia siinä meni. Ei tuntunut liian pitkältä, vaikka lopussa joutuikin vähän grindaamaan, että sai omien Pokemonien levelit sellaiselle tasolle, että Elite Four kaatui.

Hyvä peli.
 

kopolanpoika

Well-Known Member
Pokemon Let's Go Pikachu

Tämä on ollut satunnaisessa pelauksessa koko vuoden ja nyt viimein meni läpi. Oli itseasiassa todella näppärä peli matkoille, kun vapaan tallennuksen ansiosta oli helppo pelata kaksi minuuttia tai kaksi tuntia riippuen miten milloinkin oli aikaa. Vuoropohjainen taistelu myös tuki tätä, kun pelin pariin palatessa ei tarvinnut hypätä keskelle nopeatempoista mäiskettä.

Let's Go Pikachuhan on siis remake vuonna 1998 Game Boylle julkaistusta Pokemon Yellowsta. Tämä olikin allekirjoittaneelle aikamoinen nostalgiatrippi, kun näiden ensimmäisen sukupolven Pokemon pelien parissa tuli silloin junnuna vietettyä aikaa. Tässä on ne alkuperäiset ja ainoat oikeat Pokemonit pyydystettäväksi. :) Uusi tapa pyydystää Pokemonit ilman niiden kanssa taistelua oli ihan tervetullut lisä omaan makuun. Suoraviivaisti ja nopeutti peliä mukavalla tavalla, eikä taisteluun näin ollen päässyt niin pahasti puutumaan.

Tykkäsin siis kovasti. Osittain nostalgian takia, mutta osittain siksi että tämä on edelleen erittäin hyvä vuoropohjainen "roolipeli". Uusien Pokemonien pyydystäminen ja kehittäminen on edelleen koukuttavaa ja taistelu toisia kouluttajia vastaan sopivan taktista. Reilu 30 tuntia siinä meni. Ei tuntunut liian pitkältä, vaikka lopussa joutuikin vähän grindaamaan, että sai omien Pokemonien levelit sellaiselle tasolle, että Elite Four kaatui.

Hyvä peli.
Hyvä nosto!

Just viime viikolla kävin saman pelin hakemassa 20e pukin konttiin 6v junnulle jolle pokemonit on nyt se kovin juttu. Aion kyllä nostalgiapäissäni pelata itsekin pelin lävitse. :D

Pakko muuten offtopicina sanoa että ollaan Netflixistä alettu kattoo sitä alkuperäistä Pokemon sarjaa ja voi helvetti mikä kylmien väreiden meri kuohuu lävitse sitä katsoessa joka taistelun myötä, tulee oma nuoruus saman ikäisenä mieleen kun noita katso ekan kerran ja kyllähän se Squirtle aurinkolasit päässä on vieläkin aivan järjettömän timanttista
 

Ippenator

Well-Known Member
Hyvä nosto!

Just viime viikolla kävin saman pelin hakemassa 20e pukin konttiin 6v junnulle jolle pokemonit on nyt se kovin juttu. Aion kyllä nostalgiapäissäni pelata itsekin pelin lävitse. :D

Pakko muuten offtopicina sanoa että ollaan Netflixistä alettu kattoo sitä alkuperäistä Pokemon sarjaa ja voi helvetti mikä kylmien väreiden meri kuohuu lävitse sitä katsoessa joka taistelun myötä, tulee oma nuoruus saman ikäisenä mieleen kun noita katso ekan kerran ja kyllähän se Squirtle aurinkolasit päässä on vieläkin aivan järjettömän timanttista
Mikä on muuten se suositeltavin tapa aloittaa Pokemonien pelaaminen? En ole aiemmin ollut niistä pätkääkään kiinnostunut, mutta vanhemmiten on kuitenkin kiinnostus ainakin jotenkin herännyt. Eli jonkin laadukkaamman Pokémon-pelin voisin olla valmis hankkimaan ja katsomaan sitten kolahtaisiko tämä sarja sittenkin itselleni, kuten ilmeisen monelle on kolahtanut.
 

kopolanpoika

Well-Known Member
Mikä on muuten se suositeltavin tapa aloittaa Pokemonien pelaaminen? En ole aiemmin ollut niistä pätkääkään kiinnostunut, mutta vanhemmiten on kuitenkin kiinnostus ainakin jotenkin herännyt. Eli jonkin laadukkaamman Pokémon-pelin voisin olla valmis hankkimaan ja katsomaan sitten kolahtaisiko tämä sarja sittenkin itselleni, kuten ilmeisen monelle on kolahtanut.
Hyvä kysymys muuten!

ite jaan nämä karkeesti kolmeen kategoriaan (olin vähintään vuosikymmenen pois gameista, joten voi mennä ihan vihkoonkin)

- 1996-2017 näillä vuosikymmenyksillä vaihtuu eri sukupolvet, eli uusia monneja tulee ja menee ovista ikkunoista. Mutta pelillisesti hyvinkin samanlaisia kierrä salit ja tule pokemon mestariksi. Pokemonit tulevat vastaan sattumanvaraisesti vastaan pusikoissa juostessa.

- 2018-2021 julkaistiin remaster alkuperäisestä Pokemon Yellowsta joka nimettiin Pokemon lets go Pikachu/Eevee. Näissä sitten pokemonien nappaus oli uudistettu Pokemon Go innoittamana ja pokemonit hyppäs puskista näkyviin, eli eivät tulleet enää sokkona vastaan. Myös pokemonien nappaus tapahtui pokemon go- maisesti tähtäämällä. Hypättiin myös ns. juurille niiden ekojen sukupolvien pariin, jotka oli tuttuja meille ysärillä pelisarjaan tutustuneille.

Tätä uudempaa sarjaa on myös Shield/Sword ja nimihirviöt Brilliant Diamond and Shining Pearl. Näissä sitten pallon heitto meni taas manuaalilla vanhan liiton malliin, mutta monnit pysy näkyvissä

- 2022 Pokemon Arceus julkaistiin joka oli uuden pokemon aikakauden alku, hypättiin menneeseen ja missiona onkin alkuperäisen pokedexin tietokannan kerääminen. Nyt pystyit olemaan pusikoissa piilossa ja heittää sieltä pallolla ilman taistelua.

Viikon päästä julkaistavat Scarlet&Violet monistaa Arceuksen parhaita puolia perinteisempään pokemon sarjaan ja esittelee taas uuden genin pokemoneja.


Taistelusysteemi on pysynyt perinteisenä vuoropohjaisena, mutta kaiken näköstä lisätwistiä ja monen pokemonin taisteluita tullut messiin jne pitämään mielenkiintoa yllä

Mutta kysymykseesi: jos haluat jotain uutta niin Arceus, muuten sukupolven mukaan ja jos niillä ei väliä niin sitten arvalla. Tällä hetkellä Pokemon on kuumaa valuuttaa noiden alkuperäisten keräilykorttien ansiosta ja varsinkin ne ekan sukupolven pokemonit on kuumaa valuuttaa
 
Viimeksi muokattu:

John Smith

Well-Known Member
Hyvä nosto!

Just viime viikolla kävin saman pelin hakemassa 20e pukin konttiin 6v junnulle jolle pokemonit on nyt se kovin juttu. Aion kyllä nostalgiapäissäni pelata itsekin pelin lävitse. :D

Pakko muuten offtopicina sanoa että ollaan Netflixistä alettu kattoo sitä alkuperäistä Pokemon sarjaa ja voi helvetti mikä kylmien väreiden meri kuohuu lävitse sitä katsoessa joka taistelun myötä, tulee oma nuoruus saman ikäisenä mieleen kun noita katso ekan kerran ja kyllähän se Squirtle aurinkolasit päässä on vieläkin aivan järjettömän timanttista
Joo alkuperäisestä Pokemonista kyllä tulee kovat nostalgia päräytykset, oli hienoa aikaa lapsena silloin monikin asia ehkä se nostalgia heijastaa sen ajan kokonaisuuteen.
 
P

Poistettu jäsen 38611

Guest
Tuli pelattua Eiyuden Chronicle: Rising vihdoin läpi PS5:lla, aika monta eri pelisessiota siihen tarvittiinkin. Välillä taukoa tuli useampi viikko, mutta nyt ajattelin runtata läpi ennen kuin Witcher 3:n päivitys saapuu. Tässä on taas niitä pelejä, joista haluaisi pitää enemmän kuin mihin peli antaa aihetta. Onhan tässä käsittääkseni Suikodenin tekijöitä taustalla, joten siinä mielessä saa epäreilut sympatiapisteet ennen pelin aloittamista.

Peli vaikuttaa alkumetreillä ihan hyvältä. Peli näyttää kauniilta, varsinkin hahmot täyttä Suikodenia, musiikit eivät raasta tärykalvoja ja pelattavuus on sujuvaa. Tuntien kertyessä pelin onttous kuitenkin paljastuu, kun samoja ympäristöjä nuohotaan ties minkä maitotonkan tai sudenpallien perässä. Kylän kehittäminen asukkaita auttamalla on mielenkiintoinen idea, mutta sekin tuntuu lopulta vähän keinotekoiselta. Juoni on täysin yhdentekevä, eikä hahmojen ilmeisen tunteikkaaksi suunniteltu matka oikein jaksa kiinnostaa. Jonkinlaiseen pakettiin tämän pelin sai, kun sivutehtäviä kuitenkin teki hieman yli platinapassitason. Kai siinä halusi nähdä, että tapahtuuko jotain ihmeellistä kun näitä toinen toistaan tylsempiä sivutehtäviä tekee vielä sen viimeiseksi luulemani tason verran. No eipä tapahtunut. Viimeinen passitaso jää todennäköisesti suorittamatta, kun mitään erityistä syytä en keksi pelin pariin palaamiseen. Lopputekstit rullasivat ja oikein mikään ei värähtänyt.

En voi oikein suositella tätä hyvällä omallatunnolla oikein kenellekään. Paljon parempia pelejä on vaikka millä mitalla, eikä tämä erotu massasta kuin korkeintaan ulkoasullaan.
 

pelle

Well-Known Member
Call of duty WW2 oli kyllä täysin mitäänsanomaton ja mulla oli jatkuvasti tunne, että olisin pelannut sen jo joskus läpi vaikka 100% varmuudella en ole.
Se vaan oli niin nähty kun taas kerran vaan ammuttiin natseja.
Call of duty world at war teki kaiken paremmin sillä siinä oli parempi tarina, paremmat hahmot ja se onnistui tuntumaan tuoreelta kun vastassa ei ollut pelkkiä natseja joita ammutaan sankari jenkki sotilaalla.
Taisin ostaa tän joskus vuosia, vuosia sitten coolshopista 17 eurolla eikä tämä ollut edes sen arvoinen, koska peli vaan on niin nähty ja tylsä.
Onneksi fyysisen pelin voi viedä vaihtoon.

Tänään tuli pelattua gears of war ultimate edition joka myös oli todella meh kamaa.
Toisaalta eka gears ei koskaan ollut mun suosikki vaan se oli jo alunperinkin todella keskinkertainen eikä asiaa auttanut se, että mun boxiin iski RROD kohtuu lähellä loppua.
Vasta toisen osan myötä musta tuli niin kova sarjan fani, että kirjojakin tuli ostettua.

Visuaalisesti tämä tietenkin on nätimpi mitä orkkis, mutta se aiemmin vain pc versiossa ollut osuus ei oikeasti lisännyt peliin yhtään mitään ja lisäksi tämä jämähti paikoilleen kun käytin hammer of dawnia ekaa berserkia vastaan ja muutenkin tässä on ihme bugeja.
Esimerkkinä se osuus jossa ollaan siinä kaivoskärryssä ja välillä tullaan risteykseen jossa toisen kärryn pitäisi mennä sun edestä niin tässä se toinen kärry ei koskaan mennyt sen risteyksen yli vaan yksinkertaisesti warppasi sen toiselle puolelle.
Tuohon kun lisää tekoälyn joka aina ryntäsi edelle vihollisten kimppuun vaikka kuinka hakkasin regroup nappulaa, meni downiin ja sitten mun pitää yrittää rushia pelastamaan se niin pelaaminen ei ollut kovinkaan kivaa.

Ehkä tuo oli ongelma jo orkkis versiossa, mutta mä muistan tuollaisen ongelman lähinnä yhdestä gears 2:n kohdasta hardcore vaikeustasolla.
Tätä pelasin helpoimmalla ja silti tiimikaverit tuntui välillä kestävän osumaa kuin märkä nenäliina.
Lisäksi kaikki on sitä samaa harmaata rauniota ilman mitään vaihtelua.
Vaihtoon menee tämäkin sillä mulla on hyllyssä jo koko trilogian erikoisversiot ja tämän jälkeen mulla ei ole muutenkaan mitään halua enää pelata ykköstä uudelleen. Se on ja tulee aina olemaan koko sarjan heikoin osa.
 

Rodion

Member
Pientä arviota taas muutamasta backlogistani poistuneesta pelistä:

The Legend of Zelda: Breath of the Wild

+ Laaja maailma, jonka tutkiminen mielenkiintoista.
+ Peli ei lopu heti kesken.
+ Valtavirrasta poikkeava graafinen tyyli.

- Paikka paikoin turhan vaikea.
- Vähän ohut tarina.
- Aseiden ja kilpien nopea hajoaminen taisteluissa välillä todella ärsyttävää.

Hieno open world -eepos, mutta ei lopulta kuitenkaan noussut aivan omien kärkisuosikkieni joukkoon. Tyylilajiltaan ei kovin hyvin osu omiin mieltymyksiini, lisäksi useita pieniä häiritseviä seikkoja, jotka heikensivät kokonaiskokemusta. Parasta pelissä on maailman vapaa tutkiminen ilman määränpäätä: minne ikinä suuntaakaan, aina jotain uutta ja jännittävää tulee vastaan.
Pelattu: Switch Lite. Arvosana 8,5/10.


Shadow of the Tomb Raider

+ Paljon tekemistä, tutkittavaa ja kerättävää.
+ Puzzlet sopivan haastavia, eivät liian vaikeita, eivät liian helppoja.
+ Taistelua ja rauhallisempaa tutkimista sopivassa suhteessa.

- Sitä samaa kuin trilogian aiemmat osat, ei hirveästi mitään uutta.
- Liian paljon samoissa paikoissa pyörimistä, ainakin jos halusi kerätä ja tutkia maailmaa mahdollisimman huolellisesti.
- Hiiviskely liian vaikeaa.

Tomb Raider -trilogian kolmososan merkittävimmät uudistukset lienevät muutama uusi kiipeilykyky ja hieman aiempaa laajempi maailma. Jos viihtyi kahden aiemman (nyky)Tomb Raiderin parissa, pitää varmasti tästäkin. Mukava kokemus kerran läpäistynä, ei siinä mitään, mutta luultavasti tulee painumaan aika nopeasti unholaan.
Pelattu: XSS. Arvosana 8,5/10.


GTA Vice City

+ Monipuoliset tehtävät.
+ Sopivasti haastetta, mutta välillä myös helpompia tehtäviä.
+ Musiikki.

- Nykypeleihin tottuneena pelimaailmana toimiva kaupunki tuntuu aivan liian pieneltä, samoja katuja joutuu sahaamaan jatkuvasti.
- Hieman persoonaton päähenkilö.
- Poliiseja turhan vaikea karistaa kannoilta, jos wanted-level nousee liian korkeaksi.

Vihdoin sain tämän n. 20 vuotta sitten kesken jääneen pelin vietyä lopputeksteihin saakka. Ei nouse omassa GTA-rankingissani kärkisijoille, mutta pieninä annoksina tehtävä pari kerrallaan ihan OK viihdettä toki. Peli on tietysti vanhentunut, mutta sopi mielestäni erinomaisesti Switchillä käsikonsolitilassa pelattavaksi, jolloin vanhentunut grafiikka ei häirinnyt juurikaan.
Pelattu: Switch Lite. Arvosana: 8/10.


God of War (vuoden 2018 peli)

+ Upea grafiikka ja mukavan vaihtelevat maisemat.
+ Näyttävät taistelut.
+ Runsaasti päätarinankin ulkopuolista tehtävää.

- Hieman vaikeasti lähestyttävät hahmonkehitysvalikot.
- Asevaihtoehtoja olisi saanut olla enemmän.
- Soudellen liikkuminen hieman pitkästyttävää ja turhan tuntuista.

Odotukseni eivät olleet korkealla, koska tällaiset fantasiamaailmoihin sijoittuvat pelit eivät yleensä ole kovin lähellä sydäntä (vaikka esim. Witcher 3 taannoin maistui oikein hyvin). Peli kuitenkin yllätti positiivisesti. Erinomaista viihdettä ja harvinaisen koukuttava peli, jonka parissa pelisessiot venähtivät välillä lähes koko päivän mittaisiksi. Sonyn yksinoikeuspelit eivät näköjään osaa tuottaa pettymyksiä.
Pelattu: PS5. Arvosana: 9+/10.
 
Ylös Bottom