Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Ei, hyvän siilipelin status ei ole ansaittu vaikka kuinka niin väittäisitte

Jaakkimo

Turboahdettu uutishirvi
Ylläpitäjä
Sonic-siili on kyntänyt parinkymmenen vuoden rajapyykin ylittäneellä urallaan monenlaisia peltoja. Kultaisen 90-luvun 2D-seikkailuista on lasketeltu pitkä ja tasainen kelkkamäki jonnekin keskikastin tasohyppelyiden joukkoon. Reilu vuosikymmen takaperin Wiille ilmestynyt Sonic Colours on kuitenkin puheiden mukaan modernien siilipelien parhaimmistoa, joten uusioversiolle lienee paikkansa. Valitettavasti aika lienee kullannut monen muistot, sillä Sonic Colours: Ultimate on aivan samaa keskivertoa Sonic-huttua kuin lukemattomat muutkin osat.

Sonic%201_1.jpg


Särkänniemeen, Särkänniemeen!

Tällä kertaa Tohtori Robotnik (jonnet sanoo Eggman) on houkutellut Sonicin ja Tailsin tämän galaksien väliseen Interstellar Amusement Park -huvipuistoon. Kentät taas sijoittuvat tämän sinällään mielikuvituksekkaan temmellysalueen eri teemoin koristeltuihin alueisiin. Tällä kertaa etenemisjärjestys on vapaasti pelaajan valittavissa, kunhan vain eri miljööt saa ensin kunnialla avattua. Pelattavaa ei tästä huolimatta ole järin paljoa, sillä tarina on tahkottu hitaimmiltakin läpi muutamassa vaivaisessa tunteroisessa.

Sonic%202_4.jpg


Liikaa kikkailin, aivan liikaa

Pelillisesti Sonic Colours: Ultimate yhdistelee vähän kaikkea mahdollista: vanhaa, uutta, kahta ja kolmea ulottuvuutta. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Sonic Generations teki saman onnistuneesti, Colours ei oikeen tunnu löytävän missään vaiheessa sitä paljon puhuttua kultaista keskitietä. Lopputulemana on sinne tänne rönsyilevä sekametelisoppa, jonka pelaaminen ei ole näennäisestä vaihtelusta huolimatta missään vaiheessa hauskaa – ehkä olen nykyään liian vanha Sonicille, tiedä häntä?

Sonic Coloursin erikoisuutena ovat Wisp-kyvyt, jotka muuttavat protagonistimme milloin raketiksi, milloin violetiksi suursyömäriksi. Koko Wisp-hässäkkä jää tosin lopulta jokseenkin turhaksi ekstrasäläksi, sillä mokomia kannattaa käyttää lähinnä yksinomaan suunnittelijoiden ennakoimissa kohdissa. Peli ei olisi muuttunut lopulta sen huonommaksi, mikäli tämän ominaisuuden olisi jättänyt kokonaan pois sotkemasta pakkaa.

Ei vain huvita

Äkkikuolemia tulee matkan varrella paljon, mutta niistä ei tällä kertaa rankaista käytännössä lainkaan. Mokomat johtuvat myös pääsääntöisesti poikkeuksetta joko typerryttävän huonosta kenttäsuunnittelusta, sonicmaisen heikoista kontrolleista, vaikeuksista hahmottaa etäisyyksiä ja suuntia tai yksinkertaisesti siitä, ettei pelaaja tiedä piruakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Yleensähän tällainen olisi anteeksiantamatonta, mutta Sonicille olen valmis antamaan kynsin hampain osan näistä anteeksi – en kuitenkaan kaikkia. Välillä mukaan heitetään hölmöjä vuoristoratoja vailla päätä ja häntää, joissa sillä vähäiselläkin pelaajan kontrollilla heitetään säälittä vesilintua.

Sonic%206.jpg


Mitä tähän Ultimate-lisänimen saaneeseen uusioversioon sitten tulee, on se enimmäkseen hyvää tai kohtuullista työtä. Peli näyttää suhteellisen modernilta nykytuotokselta, jopa paremmalta kuin parin vuoden takainen Sonic Forces -kamaluus. Wiiltä napatut välivideot sen sijaan hämmentävät, sillä ne nähtävästi skaalataan suoraan vanhasta versiosta ylöspäin. Onkin omituista huomata, miten itse pelitilanteet ovat huimasti näyttävämpiä kuin niiden väliin ripotellut välivideot – yleensähän homma on juuri toisinpäin. Teknisesti homma toimii PlayStation 5:llä tahkotessa mukavasti, eikä Switch-version kohuttua bugisuutta ollut havaittavissa. Ultimate-painos on saanut kylkeensä lisäksi turhanpäiväisen Rival Rush -kilpailumoodin ja vieläkin turhempia kosmeettisia ehostuksia. Mikäli Wii-versio on tuttu, ei tälle uusiopainoksen ostamiselle keksi yhtään järkevää syytä.

Yksi tähti kohtuullisen onnistuneesta remasteroinnista

Sonic Colours: Ultimate on harmittava tapaus. Olen valmis antamaan siilipeleille paljon anteeksi, mutta jotenkin ei tällä kertaa enää huvita. Kyseessä on ensimmäinen aloittamani Sonic-peli kuunaan, joka jäi minulta aivan loppumetreillä kesken. Minkäs teet, jos pelaaminen alkaa tuntua pelkästään piinalliselta pakkopullalta – en ymmärrä lainkaan, miksi tätä surkeutta on koskaan kehuttu.






Lue juttu sivustolla...
 
Ylös Bottom