Koulussa on käytävä, mutta on siellä myös lentäviä hevosia ja teehetkiä

Ulukai

Viihdetoimittaja
Ylläpitäjä
Fire Emblem on upea pelisarja. Sivustomme aiemmissa arvosteluissa on todettu nimikkeiden ehkä näyttävän tylsältä kuvissa ja videoilla, mutta itse pelaaminen on rautaista hupia. Sama pätee osittain myös tällä kertaa, kun käsittelyssä on Switchille julkaistu Fire Emblem: Three Houses.

Uutukainen on kelpo viihdettä, kunhan tietyt seikat vain ottaa huomioon.

Tupia ja opetusta kuin Harry Potterissa konsanaan

Ennen kuin Three Housesin juonikuviot edes alkavat, päästään valitsemaan sankarina heiluvan avatarin sukupuoli sekä nimi. Näitä tärkeitä päätöksiä seuraavat muutamat juonenkäänteet, jotka vievät menneisyydestään vähän tietävän ja vähäeleisen soturin opettajaksi kouluna toimivaan luostariin. Opinahjossa kun sattuu olemaan yksi periaatteessa vapaana oleva pesti. Mikä onnekas sattuma!


Tässä suunnitellaan hyökkäystä vastapuolen kimppuun


Tarinan alkutaipaleella päästään valitsemaan yksi kolmesta tuvasta, jonka riveissä tullaan opettamaan oppilaita sekä seuraamaan tarinaa. Joka tuv... tai siis talolla on omat hahmonsa omine luonteineen, minkä lisäksi tarina on puolivälin jälkeen kovin erilainen muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Jokaisella kolmella talolla on myös tarinalle keskeiset johtajansa, joiden ympärille kietoutuu iso osa juonikuvioista.

Fire Emblem: Three Houses jakaantuu hyvin pitkälti kahteen eri aktiviteettiin: primääritapahtumapaikkana toimivan luostarin alueella pyörimiseen sekä taisteluihin. Otetaan ensin käsittelyyn luostari, jossa pääasiallisena tehtävänä on tutustua omiin ja naapuritupien oppilaisiin. Hahmot möllöttävät siellä täällä, isolle alueelle sijoiteltuna, odottaen pelaajaa jutustelemaan.

Jokaisella tuttavuudella on aina kuukauden vaihtumisen jälkeen jotain sanottavanaan, joten sosiaalisimmille pelaajille eri hahmot ja heidän luonteensa tulevat kyllä tutuksi. Kadonneiden esineiden palauttaminen niiden oikeille omistajille saa myös asioimaan joka kaverin ja kaverittaren luona monet kerrat. Tipoittain koluttavaksi avautuva luostari tulee takuuvarmasti tutuksi.


Claude, yksi kolmesta tupajohtajasta


Edellä mainittujen puuhien lisäksi pelaaja pystyy ottamaan osaa tiettyyn määrään sivuaktiviteetteja, jotka kuluttavat erillistä mittaria. Kun mittari tyhjenee, ovat sivuaktiviteetit siltä päivältä ohi. Näitä puuhia ovat oppilaiden kanssa kokkaaminen, heidän kanssaan syöminen, yksittäisen hahmon kutsuminen teelle, kuoroharjoitukset tahi oman sankarin kehittäminen muiden opettajien johdolla. Kalastaminen sekä kasvihuoneella asiointi ovat myös mahdollisia puuhia, mutta ne eivät kuluta aktiteettipalkkia.

Mikäli oman luokan joukot eivät riitä tahi viereisessä tuvassa on mielenkiintoinen soturi, mikään ei estä rekrytoimasta tätä tuttavuutta omiin riveihin. Muutamia poikkeuksia toki on, mutta pääpiirteissään temppu edellyttää sosiaalista kanssakäymistä ja suhdetoimintaa kyseisen hahmon kanssa keskustelun, teehetkien ja lahjojen muodossa. Tämän lisäksi pelaajan sankarin on parasta omata tietotaitoa asiasta, josta rekrytoitava tuttavuus on kiinnostunut. Jos esimerkiksi taikomisesta kiinnostunutta soturia mielii liehitellä omalle puolelle, on päähahmon parasta osata loihtia keskivertoa paremmin.


Nettiyhteyden ollessa käytössä näkee prosentteina, mitä muut pelaajat ovat kyseisellä viikolla tehneet


Pelin tapahtumat on jaettu kuukausiin, joiden eri päiville on sijoiteltu aktiviteettaja hahmojen syntymäpäivistä opetustuokioihin. Joka viikon viimeinen päivä on mahdollista kierrellä luostaria, ottaa tehtäväkseen ylimääräisiä taisteluita tahi pyytää vierailevaa luennoijaa opettamaan omia taitojaan kiinnostuneille kuulijoille. Jokaisen viikon alussa puolestaan opetetaan oppilaita, mikä tarkoittaa käytännössä kokemuspisteiden jakamista pelaajan oman tahdon mukaan eri taitoihin – aina miekankäsittelystä ratsastamiseen ja sitä kautta johtamistaitoon.

Joka kuun viimeisenä päivän ohjelmassa on kuukauden varsinainen tehtävä, eli isompi juonta edistävä taistelu.

Kasuaalit eivät kuole koskaan

Taistelut ovat Fire Emblemien suola ja pippuri, joten onkin ilo todeta paketin toimivan tällä saralla varsin mainiosti. Taktista roolipelaamista pursuavat taistot hoidetaan vuoropohjaisesti, eli pelaaja liikuttaa omia hahmojaan ensin, minkä jälkeen on vastapuolen tai vastapuolien vuoro.

Pelaajan näkösälle asetetaan ruudukoista koostuva taistelutanner, jolla on yksiköitä maageista miekkamiehiin. Hyökkäyksiä tekemällä sekä etenkin vihollisia kukistamalla hahmoille saa kerättyä kokemuspisteitä, jotka puolestaan kasvattavat heidän kokemustasojaan. Jokaisen taistelijan voi varustaa tälle sopivilla aseilla sekä muutamilla parannusjuomilla, joita käytetään taiston tuoksinassa.


Taistelu kuumassa pätsissä


Erilaiset yksiköt ja eri aseet tehoavat joko paremmin tai huonommin tietynlaisiin vihollisyksiköihin, joten hyökkäyksiä ei parane tehdä miettimättä. Esimerkiksi jousiampujat jakavat helposti kuolemaa lentäville vihollissotureille ja taiat tuntuvat voimallisesti panssaroitujen körmyjen iholla. Onneksi omien sotureiden liikkeitä ja hyökkäyksiä voi pohtia ja hahmotella ennen niiden varsinaista suorittamista, joten taktikoinnille sijaa on huomattavan paljon.

Loppupeleissä tavoitteena on totta kai päihittää vastapuoli, ja mieluiten mahdollisimman vähillä miehistötappioilla. Pelin alussa voi valita taistelutyyliksi joko perinteisen tai kasuaalin, jonka mukaan määräytyy se, kuolevatko taistelutantereella kaatuvat hahmot lopullisesti vai eivät. Enemmän nautinnollista pelaamista hakeville sekä etenkin Fire Emblem -ummikoille voinee ilman tunnontuskia suositella kasuaalia tyyliä, mitä käyttämällä soturit vain vetäytyvät taistelusta lopullisten hyvästien sijasta.

Kenttäsuunnittelua pitää myös kehua, sillä usein uutta tehtävää aloittaessa tulee innostuttua nenän eteen avautuvasta haasteesta. Myönnän, että muutamat kerrat teki mieli laskea ohjain kädestä ja taputtaa käsiä yhteen, kun huomasi minkälaiseen taistoon ja minkälaiseen maastoon tällä kertaa suunnataan. Harmillisesti osaa kentistä kierrätetään, joten kaikkien tehtävien ympäristöt eivät ole uniikkeja.

Yhteenotot ovat mukavaa katseltavaa taisteluanimaatioineen kaikkineen, mutta kun niitä on nähnyt koko rahan edestä, voi ne onneksi kytkeä pois päältä.


Kohta lähtee hyökkäys koko possella


Omista oppilaista pystyy kehittämään eri aseiden tai taikojen taitajia täysin oman mielensä mukaan. Keskittäisikö Ashen opiskelemaan taitavaksi keihään käsittelijäksi? Miksi ei. Opettaisiko Dorothean mestariksi hyökkäystaikojen sekä pegasushevosten käsittelyssä? Mainio idea. Entä keskittäisikö itse nimeämänsä sankarin kaikki taidot parantamistaikoihin sekä kirveen heiluttamiseen? Mikään ei estä.

Tämä vapaus on varsin oiva osa Three Housesia. Mikäli luo toimivan ja omaa pelityyliä tukevan armeijan, ovat taistelut mitä mainiointa viihdettä.

Shin Megami Sensei

Tähän asti kaikki kuulostaa vallan mainiolta, mutta pureudutaanpa sitten niihin vähemmän mainioihin asioihin. Nimittäin.

Iso osa pelistä kuluu pyörien luostarissa ja puhuen eri hahmoille, kehittäen omaa sankaria ja vaikkapa ruokaillessa oppilaiden kanssa. Näissä kuvioissa pyöriminen on hupaisaa tiettyyn pisteeseen asti. Tämä piste saavutetaan siinä kohdin, kun tajuaa luostarin tarjoavan lopulta aivan liian vähän tekemistä. Seikkailun puoliväliin mennessä on nähnyt kaiken tarjonnan monet kerrat. Asiaa ei myöskään auta, että alue ei muutu ajan kuluessa käytännössä lainkaan. Välinäytökset maalaavat hienoa kuvaa siitä, kuinka mantereen vuodenajat vaihtuvat, talvi koittaa lumineen tai aurinko paahtaa lämpimmän ajan koittaessa. Mutta luostarin alueellapa tämä ei näy mitenkään. Ei ole lunta, ei ole paahdetta, on käytännössä jatkuva kevät kaiken aikaa, jatkuvasti. Toisaalta opinahjo ei myöskään ole sieltä kauneimmasta päästä, etenkään mikäli pintoja katsoo edes vähän tarkemmin.


Great success! Dorothea liittyi omiin joukkoihin pidemmän taivuttelun jälkeen


Luostarin staattista ulkoasua ei toisaalta myöskään auta se, että käytävillä ja puutarhoissa kohdattavat nimetyt oppilaat ja muutamat muut dialogilla siunatut hahmot tönöttävät käytännössä paikallaan, odottamassa pelaajan huomiota. Sivuhahmot sentään kävelevät ympäriinsä, mutta sankarimme ja naapuritupien soturit seisoskelevat eri puolilla opinahjoa toimettoman oloisena. Onneksi joka hahmolla on omat luonteenpiirteensä sekä varsin toimivat ääninäyttelijät, joten tämän asian voinee yrittää katsoa läpi sormien. Mutta toisaalta omien ja naapurin oppilaiden animaatiot tulevat matkan edetessä kovin tutuiksi, joten niihin olisi toivonut hieman enemmän vaihtelua ja sulavuutta.

Ja jos totta puhutaan, koulualueen aktiviteetit ja opetusgrindaukset vievät liian paljon aikaa taisteluilta, jotka nyt vaan ovat huomattavasti hauskempaa puuhaa kuin oppilaille lirkuttelu ja teen nauttiminen heidän kanssaan. Tarinan loppupuolella haluaa suorittaa niitä aktiviteetteja, jotka saa hoidettua nopeimmin alta pois, ihan vaan että tarinassa päästäisiin nytkähtämään eteenpäin.


Kohta lähtee ampu


Yksi erittäin huomionarvoisa asia pitää mainita vaikeustasosta: Mikäli haluaa seikkailuunsa edes hitusen haastetta, ei kannata lähteä liikenteeseen normaalivaikeustason turvin. Kyseinen vaihtoehto on aivan liian helppo muutamaa harvaa loppupään taistoa lukuun ottamatta. Haasteen tasosta kertonee jotain, että vihollisyksiköiden toivoisi välillä tekevän huomattavasti isompaa vahinkoa – tai edes osuvan. Iso osa vihulaishyökkäyksistä kilpistyy turhan usein hudeiksi, joiden päälle omat yksiköt pääsevät vielä rankaisemaan vastahyökkäyksillä.

Mikäli siis haluat taisteluihin, jotka ovat pelin parasta sisältöä, edes hitusen haastetta, niin älä tyydy normaaliin vaikeustasoon.

Ihanaa siniset leijonat ihanaa

Itselläni meni Blue Lions -tuvan tarinaa loppuun asti seuratessa noin 60 tuntia. Tästä määrästä pystyisi höyläämään pois useammat tunnit, mikäli ei pyörisi luostarin käytävillä puhumassa jokaiselle hahmolle aina uuden dialogin tullessa tarjolle tai mikäli jättäisi osan vapaaehtoisista taisteluista kokonaan pois. Tämä tuntimäärä tuntuu joka tapauksessa liian paljolta ja tarinasta olisikin voinut hyvillä mielin napsaista muutamat kokonaiset kappaleet pois.


Yksi pelin monista ja monista teehetkistä, tällä kertaa opettajakollegan kanssa


Mikäli haluaisi aloittaa pelin alusta ja valita toisen tuvan kokeakseen tarinan aivan eri kantilta, pitää varautua kokemaan iso osa tarinasta uudestaan samanlaisena kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tarinan ensimmäinen puolikas noudattelee nimittäin pitkälti samaa kaavaa joka kerta, joten ajatus muiden tupien kanssa seikkailusta ei houkuttele käytännössä yhtään.

Ääninäyttelylle pitää näyttää ylöspäin sojottavaa peukkua, sillä mukaan on mahtunut vain muutamia epäluontevia tai suorastaan kamalilta kuulostavia näyttelijäsuorituksia. Mainiota. Mutta tätäkin suurempi peukku, jopa kaksi, pitää antaa kuunneltavissa olevalle musiikille. Three Houses on näet varustettu upealla musiikilla, jota kuuntelee mieluusti taktikoinnin ohessa.

Onhan se hyvä muttei täydellinen

Fire Emblem: Three Houses on viihdyttävä peli, joskaan ei ehkä se "ultimaattinen Fire Emblem", jollaiseksi sitä olisi ehkä toivonut. Arvosana kun on pakko arvosteluun läntätä, niin todettakoon sen taipuvan neljän tähden puolelle lukuisista rosoista huolimatta. Erittäin täpärästi. Nimikkeen kokee mieluusti, kunhan vain valitsee hitusen haastavamman vaikeustason ja valmistautuu pitkään matkaan. Huikealla musiikilla ja toimivalla taistelusysteemillä varustettuun sellaiseen.





Lue juttu sivustolla...
 

MAINOS

Ylös Bottom