Netflixin Oxygen on pöljä jännäri, josta ei löydy tilaa logiikalle

FleeingNevada

Toimitus
Reilut kymmenen vuotta sitten julkaistu Buried räjäytti pankin pienten budjetin kauhuelokuvien saralla. Suunnilleen kymmennellä dollarilla kuvattu jännäri sijoittui haudattuun arkkuun, jossa Ryan Reynoldsin esittämä jenkki kävi epätoivoista kamppailua aikaa vastaan. Elokuva oli valtaisa hitti ja sinkosi koko tiimin käsikirjoittajasta eteenpäin halutuimpien tekijöiden listoille.

Nyt ranskalainen ohjaaja Alexandre Aja (jonka repertuaari on toivoton kokoelma entistä heikompia elokuvia) yrittää samaa temppua ristiriitaisin lopputuloksin.

Jumissa ollaan

Oxygen muistuttaa huonolla tavalla 90-luvun ensimmäisen personaan seikkailupelejä. Valtaosa sen ajasta kuluu päähenkilön, Lizin, yrityksiin yhdistellä eri osia toisiinsa ja toivoa, että häilyvästä logiikasta syntyy jotain toimivaa. Kokonaisuus rakentuu sattumien ja typerästi väännettyjen käänteiden varaan, joita ilman tarina ratkeaisi vartissa. Sitä voisi toki argumentoida, että näinhän se menee kaikissa elokuvissa. Mutta saumat ovat harvoin näin räikeästi esillä.

Juonesta saa ja voi sanoa vain rahtusen verran, ja silti pitää valita sanansa tarkasti. Muistivikainen Liz herää ahtaassa kapselissa, joka on tulvillaan modernia teknologiaa. Ulospääsy on näennäisesti mahdotonta, vaikka apuna häärii tekoäly M.I.L.O, eräänlainen hovimestari muistihäiriöistä kärsiville. Aika on kuitenkin kortilla, sillä kapseli vuotaa happea, eikä pelastusta näy mailla halmeilla. Jostain syystä kapselista kuitenkin löytyy yhteydet ulkomaailmaan, minkä avulla Liz yrittää ohjata kenet tahansa hänen luokseen.

[[{"fid":"86589","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]

Tästä eteenpäin likipitäen kaikki olisikin spoileria, mikä on tälle lajityypille ominainen ongelma. Jokainen juonipaljastus herättää kysymyksiä, ja jokainen kysymys repii elokuvan sisäistä logiikkaa hajalle. Jos koko juttua miettii edes muutaman minuutin verran niin koko hatara korttitalo tulee ryminällä alas.

Hyvä esimerkki epäloogisuudesta on puhelinyhteyksissä. Elokuva tarvitsee muita hahmoja juttelemaan Lizin kanssa, ettei tarina tuntuisi puuduttavalta, mutta mitä enemmän juonenkäänteitä kokonaisuudesta paljastuu, sen typerämmäksi elokuva muuttuu. Jos katsoja missään vaiheessa edes kerrankin kysyy "miten tuo on mahdollista?", voi huomata miten vyyhti alkaa purkautumaan vauhdilla. Mutta koska juonesta ei voi puhua ilman jatkuvaa paljastamisen riskiä, ei Oxygenia voi myöskään arvostella tarkemmin. Sen onnistumiset ja epäonnistumiset on punottu tarinaan, joka toimii vain yhden ja ainoan kerran. Kun sen on kerran nähnyt, epäilen vahvasti kenenkään haluavan kokea sitä uudestaan.

Pituutta reilu tunti liikaa

Epäloogisuudet ja hölmöilyt eivät olisi ongelma mikäli kyseessä olisi lyhytelokuva tai edes lyhyempi elokuva. Mutta Oxygen puskee lähemmäs kahta tuntia, eikä tarina yksinkertaisesti kanna tuntia pidemmälle. Pääosassa oleva Mélanie Laurent kannattelee rainaa minkä pystyy, mutta jopa hyvällä näyttelijätyöllä on rajansa. Sama pätee Mathieu Amalricin rauhoittavaan ääninäyttelyyn. Ohjaaja Aja yrittää elävöittää rajoitettua lokaatiota pyörittämällä kameraa kuin hyrrää, mutta tämä aiheuttaa pikemminkin ärsytystä kuin elaatiota.

Ristiriitaista kokemusta vahvistaa entisestään se, että Oxygenissa on ainekset kiehtovaan elokuvaan. Ne ovat vain harmillisesti haudattu syvälle epäloogisuuksien ja juoniaukkojen sekaan, ettei niistä enää jaksa välittää, kun ne viimein löytää. Ehkä lyhyemmässä elokuvassa nämäkin olisivat päässeet omiin oikeuksiinsa. Ainakin silloin olisi ollut vähemmän aikaa pohtia miten pöljä leffa pohjimmiltaan on kyseessä.





Lue juttu sivustolla...
 
Ylös Bottom