Sonyn London Studio oli mukana heti PlayStation VR -päähineen julkaisuhulinassa. VR Worlds -minipelipaketin parasta antia oli Lontoon alamaailmaan sijoittuva elokuvallinen toimintaseikkailu The London Heist. Blood & Truth on lisää samaa, mutta onko pidempi ja monipuolisempi automaattisesti myös parempi?
Tosi verinen hässäkkä
Blood & Truthin päähenkilö on erikoisjoukkojen sotilas Ryan Marks, joka palaa Lähi-idän taistelukentiltä perheensä luokse. Suvun bisnekset ovat kuitenkin gangsteripomo Tony Sharpin kiikarissa, joka käy Marksien luona ilmoittamassa, että perheyritys siirtyy nyt Tonyn omistukseen. Tällainen vallankaappaushan ei sovi Markseille, joten alkaa verinen taistelu Lontoon herruudesta.
Marks. Ryan Marks.
Jotenkin tähän sotkuun sekaantuu myös etunimetön agenttityyppi Carson, joka haluaa tietää, mitä Ryan ja kumppanit ovat puuhailleet ampuessaan ja räjäytellessään tietään pitkin suurkaupungin toimistohotelleja, yökerhoja ja tehtaita. Lopussa tietysti paha saa palkkansa, ja juonenpäitä jätetään riittävästi auki, että jatko-osalle on valmis lähtökohta odottamassa.
Irtokäsiä lentelee
Aivan kuten The London Heistia, paras tapa pelata Blood & Truthia on kahdella Move-ohjaimella. Tällöin kumpikin kapula edustaa yhtä kättä, ja nappeja painelemalla saa puristeltua käden nyrkkiin tai näytettyä erilaisia tunnistettavia sormimerkkejä. Tietysti tärkeintä on se, että kouraan voi nappaista lähimmän tuliluikun ja alkaa lanata sillä ympärillä pyöriviä gangstereita.
Lataa mutta älä turhaan varmista
Tietysti peukalo-sormiotteella voi hallita muutakin kuin ampuma-aseita. Lukkojen tiirikointia ja erilaisten sähköasentajan työkalujen käyttöä pääsee harrastamaan paljon. Ahtaissa ilmanvaihtokanavissa liikutaan vetelemällä itseä käsillä eteenpäin ja tikkaissa sekä rakennustelineissä kiipeillään. Pro tip: kiipeillessä kannattaa pitää ainakin yhdellä kädellä kiinni koko ajan.
Holtitonta menoa
Blood & Truthista paistaa läpi yliyrittäminen. The London Heistin etuna oli se, että se oli tarkoituksella jätetty tiiviiksi paketiksi, joka keskittyi tekemään hyvin kaksi asiaa: tarinankerronnan ja ampumisen. Nyt London Studio on selvästi ajatellut, että mittakaavaa ja monipuolisuutta pitää kasvattaa kaikin mahdollisin tavoin. Täytyy siis olla mutkikkaampi juoni, monenlaisia tehtäviä ja ennen kaikkea enemmän pelimekaniikkoja.
Tiirikoinnissa väännetään ja nypitään
Uutuutena pelissä on muun muassa mahdollisuus liikkua pitkin kenttiä, tosin ei vapaasti, vaan kiskoilla vähän samaan tapaan kuin surkeassa Bravo Teamissa. Tässä ei tosin edes oteta taka-askelia tai kääntyillä, mikä sinänsä ei ole lainkaan huono ratkaisu. Tietyissä paikoissa lähdetään ihan perinteiseen raideräiskintään, jolloin Marks etenee pelaajan tahdosta riippumatta, ja matkustajaksi muuttunut kapulan heiluttaja saa keskittyä räiskintään.
Rynnäkkökiväärin holotähtäin on tosi vaikea saada osumaan näkökenttään
Asearsenaaliakin on kasvatettu, sillä pistoolien ja Uzien rinnalle on tuotu kahdella kädellä pideltäviä pyssyjä. Itse en tästä kovasti innostunut, sillä kahden toisistaan riippumatta liikkuvan Moven varassa pideltävä M-16 heiluu maskinäytössä aika vallattomasti. Vielä tuskaisempaa on käyttää erilaisia pumppuhaulikoita, jotka täytyisi muistaa virittää joka laukauksen jälkeen, mutta haptisen palautteen puuttuminen tekee kokemuksesta tosi vaisun.
Sekametelisoppa siinä mihin juoni piti laittaa
Pahiten liika yrittäminen näkyy vähintäänkin hämmentävässä juonessa. Yllätyskäänteitä heitetään tiskiin siihen malliin, että tuntuu kuin tarinaa olisi kirjoitettu ilman mitään hajua siitä, mihin ollaan menossa. Käsikirjoitus on varsinkin vuorosanojen osalta melko amatöörimäistä, eikä paikoin räväkkä ylinäytteleminen auta asiaa.
Colin Salmon on vakuuttava Carson, muiden näyttelijöiden suoritukset sen sijaan jättävät toivomisen varaa
Elokuvamainen ohjaus on muutenkin vähän sinne päin. Muutamassa kohdassa kerrontaa yritetään piristää ryöstöelokuvista tyypillisillä ristileikkauksilla, joissa hypitään suunnittelun ja toteutuksen välillä. Mutta mikä toimii valkokankaalla ei olekaan yhtä hyvä idea videopelissä, koska niissä samanlaista nopeaa tempoa on mahdoton pitää yllä.
Itselleni Blood & Truth on pettymys siksi, että odotukset olivat loistavan The London Heistin jälkeen niin korkealla. Nurinkurisesti pelin kohtaloksi koituu se, että tällä kertaa paketti on laajempi ja monipuolisempi. Huiput ovat edelleen yhtä korkealla, mutta keskimäärin kokemus jää merkittävästi latteammaksi. Blood & Truth on ihan kiva VR-peli, mutta merkkiteosten joukkoon se ei nouse.
Lue juttu sivustolla...
Tosi verinen hässäkkä
Blood & Truthin päähenkilö on erikoisjoukkojen sotilas Ryan Marks, joka palaa Lähi-idän taistelukentiltä perheensä luokse. Suvun bisnekset ovat kuitenkin gangsteripomo Tony Sharpin kiikarissa, joka käy Marksien luona ilmoittamassa, että perheyritys siirtyy nyt Tonyn omistukseen. Tällainen vallankaappaushan ei sovi Markseille, joten alkaa verinen taistelu Lontoon herruudesta.
Marks. Ryan Marks.
Jotenkin tähän sotkuun sekaantuu myös etunimetön agenttityyppi Carson, joka haluaa tietää, mitä Ryan ja kumppanit ovat puuhailleet ampuessaan ja räjäytellessään tietään pitkin suurkaupungin toimistohotelleja, yökerhoja ja tehtaita. Lopussa tietysti paha saa palkkansa, ja juonenpäitä jätetään riittävästi auki, että jatko-osalle on valmis lähtökohta odottamassa.
Irtokäsiä lentelee
Aivan kuten The London Heistia, paras tapa pelata Blood & Truthia on kahdella Move-ohjaimella. Tällöin kumpikin kapula edustaa yhtä kättä, ja nappeja painelemalla saa puristeltua käden nyrkkiin tai näytettyä erilaisia tunnistettavia sormimerkkejä. Tietysti tärkeintä on se, että kouraan voi nappaista lähimmän tuliluikun ja alkaa lanata sillä ympärillä pyöriviä gangstereita.
Lataa mutta älä turhaan varmista
Tietysti peukalo-sormiotteella voi hallita muutakin kuin ampuma-aseita. Lukkojen tiirikointia ja erilaisten sähköasentajan työkalujen käyttöä pääsee harrastamaan paljon. Ahtaissa ilmanvaihtokanavissa liikutaan vetelemällä itseä käsillä eteenpäin ja tikkaissa sekä rakennustelineissä kiipeillään. Pro tip: kiipeillessä kannattaa pitää ainakin yhdellä kädellä kiinni koko ajan.
Holtitonta menoa
Blood & Truthista paistaa läpi yliyrittäminen. The London Heistin etuna oli se, että se oli tarkoituksella jätetty tiiviiksi paketiksi, joka keskittyi tekemään hyvin kaksi asiaa: tarinankerronnan ja ampumisen. Nyt London Studio on selvästi ajatellut, että mittakaavaa ja monipuolisuutta pitää kasvattaa kaikin mahdollisin tavoin. Täytyy siis olla mutkikkaampi juoni, monenlaisia tehtäviä ja ennen kaikkea enemmän pelimekaniikkoja.
Tiirikoinnissa väännetään ja nypitään
Uutuutena pelissä on muun muassa mahdollisuus liikkua pitkin kenttiä, tosin ei vapaasti, vaan kiskoilla vähän samaan tapaan kuin surkeassa Bravo Teamissa. Tässä ei tosin edes oteta taka-askelia tai kääntyillä, mikä sinänsä ei ole lainkaan huono ratkaisu. Tietyissä paikoissa lähdetään ihan perinteiseen raideräiskintään, jolloin Marks etenee pelaajan tahdosta riippumatta, ja matkustajaksi muuttunut kapulan heiluttaja saa keskittyä räiskintään.
Rynnäkkökiväärin holotähtäin on tosi vaikea saada osumaan näkökenttään
Asearsenaaliakin on kasvatettu, sillä pistoolien ja Uzien rinnalle on tuotu kahdella kädellä pideltäviä pyssyjä. Itse en tästä kovasti innostunut, sillä kahden toisistaan riippumatta liikkuvan Moven varassa pideltävä M-16 heiluu maskinäytössä aika vallattomasti. Vielä tuskaisempaa on käyttää erilaisia pumppuhaulikoita, jotka täytyisi muistaa virittää joka laukauksen jälkeen, mutta haptisen palautteen puuttuminen tekee kokemuksesta tosi vaisun.
Sekametelisoppa siinä mihin juoni piti laittaa
Pahiten liika yrittäminen näkyy vähintäänkin hämmentävässä juonessa. Yllätyskäänteitä heitetään tiskiin siihen malliin, että tuntuu kuin tarinaa olisi kirjoitettu ilman mitään hajua siitä, mihin ollaan menossa. Käsikirjoitus on varsinkin vuorosanojen osalta melko amatöörimäistä, eikä paikoin räväkkä ylinäytteleminen auta asiaa.
Colin Salmon on vakuuttava Carson, muiden näyttelijöiden suoritukset sen sijaan jättävät toivomisen varaa
Elokuvamainen ohjaus on muutenkin vähän sinne päin. Muutamassa kohdassa kerrontaa yritetään piristää ryöstöelokuvista tyypillisillä ristileikkauksilla, joissa hypitään suunnittelun ja toteutuksen välillä. Mutta mikä toimii valkokankaalla ei olekaan yhtä hyvä idea videopelissä, koska niissä samanlaista nopeaa tempoa on mahdoton pitää yllä.
Itselleni Blood & Truth on pettymys siksi, että odotukset olivat loistavan The London Heistin jälkeen niin korkealla. Nurinkurisesti pelin kohtaloksi koituu se, että tällä kertaa paketti on laajempi ja monipuolisempi. Huiput ovat edelleen yhtä korkealla, mutta keskimäärin kokemus jää merkittävästi latteammaksi. Blood & Truth on ihan kiva VR-peli, mutta merkkiteosten joukkoon se ei nouse.
Lue juttu sivustolla...