TUHOMURSU
KonsoliFIN Alumni
Vastaus: Podcast 035: Tosimies vetää vaikeimmalla
Intohimo on melko runsas musiikkia kohden noin muutoinkin. Oikeastaan enemmän kuin mitään muuta kohden. Huomion kiinnittyminen pelien musiikkiin ja ääniin on näin aika luonnollista. Hyvä pelimusiikki on ollut itselle jotenkin intuitiivistä lähestyä ja hyvä säveltäjä osaa viestittää pelaajalle muitakin tunteita kuin sitä ainaista kiirettä tai pomomatsien läyhkettä. Nuorena ei osannut englantia eikä näin pelien stooreista tajunnut hölkäsen pöläystä, mutta niin vain musiikki onnistui viestittämään kielimuurin ja lukutaidottomuuden vuolaitten virtausten yli sen mitä tarvittiin (tai ainakin murusia tästä). Äänellä ja musiikilla on melko raisu vaikutus meikäläiseen - muutoinkin kuin että vihaan nalkutusta ja sieluttomia herätyskelloja helvetisti. Muistaa kuinka nuorempana näppäili enon kitaraa korva kitarassa kiinni, mitään sen ihmeemmin edes yrittämättä soittaa. Kuunteli vain sitä minkälaisia ääniä kielet päästää kun niitä näppäili kevyesti hieroskellen. Tavallaan tuli varmaan ihastuttua musiikkiin ja asioiden soimiseen ensin teknisestä vinkkelistä, eli sen kautta mitä ääni voi olla ja miltä esimerkiksi nuo kitarankielet kuulostaa äärimmäisen hiljaa kosketeltuna. Sitten vasta sävellyksellisesti. Ehkä tämä toinen (ja tärkeämpi) asia tuli jälkijunassa siksi, ettei ollut oikeastaan kuullut mitään mikä säväytti. Lastenlauluja ja muuta tuubaa. Ennen Iron Maidenin Powerslavea ei ollut mitään ja melko helvetin vähän sen jälkeenkin - no ei, tuosta meidenistähän noiden hienousten löytäminen vasta alkoi. Lähti pikkupojalta tukka päästä ja silmät pyöristyi melkein kuopistaan kun Flash of the Bladet lähti soimaan.
Pelien suhteen se oli ehkä Mega Man II, Castlevania II ja Batman, jotka herättivät siihen että piipityskin voi olla parasta evö. Kompsulla oli tullut pelailtua myös ja vaikka sielläkin varmasti on hyvää settiä, ei ole osunut kohdalle. Sitä reagoi nykyäänkin melkeinpä enemmän ääneen ja musiikkiin olipa sitten kyse leffasta tai pelistä. Tarinankerronta ei useinkaan kosketa niitä sfäärejä minne joidenkin visiot musiikin kanssa pääsee. Ehkä kovimmat kiksit tuli viimein sitten Chrono Triggerin kanssa, niin hieno kuin FF6 onkaan. CT vain osui ja upposi. Uusille alueille tullessa peli lyötiin paussille ja otettiin ohjekirja ja paketti käteen, ja kuunneltiin alueen musiikki pari kertaa läpi. Chrono Triggerin sovituslevy A Brink of Time on ehkä yksi eniten kuunnelluista lätyistä mitä omaan.
Pelien jälkeen tuli törmättyä sitten Blade Runneriin. Joku tosi kytynen piraattivhs jonka kuvasta ei saanut paljoa selvää, mutta hitto vie mitkä musiikit. Tippa linssissä tuota leffaa katseli nyt höödeenä. Yksi niistä harvoista leffoista joka ei jää äänelleen pätkän vertaa. Siksipä onkin omakohtainen feivrötti, ellei Kurosawan leffoja oteta laskuihin.
Jossian vaiheessahan tuli sitten oma harrastaminen ja tekeminen. Musiikin teoriaa en osaa enkä kovin kummoinen ole, mutta sitä vain rakastaa ja tekee omaksi ja ystävien iloksi. Suvussa on jonkun verran taidehässäköitä ja muusikkojakin. Teorianopiskelusta on vähän kaksijakoinen fiilis. Näiden kanssa keskustellessa tulee usein esille se, ettei musiikista kykene enää tavallaan nauttimaan vaan sitä ajattelee aina ikään kuin teorian lävitse. Kummitädin oopperaopettajan on pakko esimerkiksi ruveta sormillaan naputtelemaan kuin pianon koskettimia kun kuulee musiikkia. Varmaan tuo teorian tietämys parantaisi musisointia, mutta jotenkin tuntuu myös siltä että siitä katoaisi osittain se mitä siitä itse eniten hakee ja mikä luontevimmin tulee. Tai sitten tää on vaan tämmöisen oppimattoman moukan mutuilua.
Nykyisin pelimusiikki harvemmin sykähdyttää. Viimeiset kunnon sävärit tuli Jack Wallin Mass Effectin seteillä. Raymon Originsin pomokentässä oli aika hauska rallatus. Tuntuu olevan enemmän sääntönä se, että musiikki pauhaa isollaan ja korskeasti kertomatta oikein mistään. Soulen setti on ollu pitkään suht unohdettavaa. Motoi Sakuraba on mun henkilökohtainen vihollinen koska tekee niin raivostuttavaa ränkytystä, mutta yllätyinpä sitten oikeasti millaista tämä oli saanut Dark Soulsiin aikaiseksi. Erityisesti perhospomon musiikki oli... aejae. Hyvvee tekköö. Ei soundtrack kuitenkaan mikään täysin uskomaton ollut - paitsi ehkä niiltä osin, että se oli Sakuraban. Koitin tämän innoittamana tuossa itse asiassa tsekkailla tyypin musiikkia uudelleen, mutta osui taas ne kusisimmat rälppeet korvaan. Blizzardin säveltäjät ovat tehneet hienoa työtä aina. Vielä en ole uusimman Warcraftlisärin äänen pariin päässyt, mutta odotan tiukkaa settiä. Tietty jos äänestä enempi intoutuu puhumaan niin yhtä iso alue on tekniikka. Ei soitto, vaan soimis. Masterointi ja silleentsä.
Mutta niin. Musiikki on vähän kuin sanavarasto jonka nuorempikin naskali hoksasi kielimuurin yli. Useimmissa tapauksissa sillä ei taida sanottavaa paljoa olla, mutta silloin kun sillä on niin kyllä sen jokainen kuulee. Ei se välttämäti ole aina mitään elämää suurempaa, riittää että se on hyvää. Musiikki jutteloo suoraan ytimiin, olipa kyse sittne pelistä, leffasta tai puhtaasti lätylle lauletusta. Ei sen pelimusiikin kuitenkaan tarvi aina olla sitä parasta, kunhan nyt ei olis raivostuttavaa paskaa. Suoriutuu tehtävästään hienosti jos se onnistuu jäämään mieliin tai muistuttamaan tietystä pelistä. Ehkä parempikin ettei kaikki pelit omaa sitä parasta evö -soundtrackia. Kestäis pelien pelaaminen sata vuotta kun kaikki nuotit täytyisi kuunnella ennen kuin voisi edetä. Harvemmin tulee tavallaan pelattua samaan aikaan jos musiikki kiinnittää huomion. Siinähän voi vaikka kuolla ppelissä kun huomio on muualla! Joskus kuitenkin homma toimii. Assassin's Creed II:n veljesten kattokiipeilyt alussa oli aika upeata fiilistelyä.
Jokaiselle jotakin.
Intohimo on melko runsas musiikkia kohden noin muutoinkin. Oikeastaan enemmän kuin mitään muuta kohden. Huomion kiinnittyminen pelien musiikkiin ja ääniin on näin aika luonnollista. Hyvä pelimusiikki on ollut itselle jotenkin intuitiivistä lähestyä ja hyvä säveltäjä osaa viestittää pelaajalle muitakin tunteita kuin sitä ainaista kiirettä tai pomomatsien läyhkettä. Nuorena ei osannut englantia eikä näin pelien stooreista tajunnut hölkäsen pöläystä, mutta niin vain musiikki onnistui viestittämään kielimuurin ja lukutaidottomuuden vuolaitten virtausten yli sen mitä tarvittiin (tai ainakin murusia tästä). Äänellä ja musiikilla on melko raisu vaikutus meikäläiseen - muutoinkin kuin että vihaan nalkutusta ja sieluttomia herätyskelloja helvetisti. Muistaa kuinka nuorempana näppäili enon kitaraa korva kitarassa kiinni, mitään sen ihmeemmin edes yrittämättä soittaa. Kuunteli vain sitä minkälaisia ääniä kielet päästää kun niitä näppäili kevyesti hieroskellen. Tavallaan tuli varmaan ihastuttua musiikkiin ja asioiden soimiseen ensin teknisestä vinkkelistä, eli sen kautta mitä ääni voi olla ja miltä esimerkiksi nuo kitarankielet kuulostaa äärimmäisen hiljaa kosketeltuna. Sitten vasta sävellyksellisesti. Ehkä tämä toinen (ja tärkeämpi) asia tuli jälkijunassa siksi, ettei ollut oikeastaan kuullut mitään mikä säväytti. Lastenlauluja ja muuta tuubaa. Ennen Iron Maidenin Powerslavea ei ollut mitään ja melko helvetin vähän sen jälkeenkin - no ei, tuosta meidenistähän noiden hienousten löytäminen vasta alkoi. Lähti pikkupojalta tukka päästä ja silmät pyöristyi melkein kuopistaan kun Flash of the Bladet lähti soimaan.
Pelien suhteen se oli ehkä Mega Man II, Castlevania II ja Batman, jotka herättivät siihen että piipityskin voi olla parasta evö. Kompsulla oli tullut pelailtua myös ja vaikka sielläkin varmasti on hyvää settiä, ei ole osunut kohdalle. Sitä reagoi nykyäänkin melkeinpä enemmän ääneen ja musiikkiin olipa sitten kyse leffasta tai pelistä. Tarinankerronta ei useinkaan kosketa niitä sfäärejä minne joidenkin visiot musiikin kanssa pääsee. Ehkä kovimmat kiksit tuli viimein sitten Chrono Triggerin kanssa, niin hieno kuin FF6 onkaan. CT vain osui ja upposi. Uusille alueille tullessa peli lyötiin paussille ja otettiin ohjekirja ja paketti käteen, ja kuunneltiin alueen musiikki pari kertaa läpi. Chrono Triggerin sovituslevy A Brink of Time on ehkä yksi eniten kuunnelluista lätyistä mitä omaan.
Pelien jälkeen tuli törmättyä sitten Blade Runneriin. Joku tosi kytynen piraattivhs jonka kuvasta ei saanut paljoa selvää, mutta hitto vie mitkä musiikit. Tippa linssissä tuota leffaa katseli nyt höödeenä. Yksi niistä harvoista leffoista joka ei jää äänelleen pätkän vertaa. Siksipä onkin omakohtainen feivrötti, ellei Kurosawan leffoja oteta laskuihin.
Jossian vaiheessahan tuli sitten oma harrastaminen ja tekeminen. Musiikin teoriaa en osaa enkä kovin kummoinen ole, mutta sitä vain rakastaa ja tekee omaksi ja ystävien iloksi. Suvussa on jonkun verran taidehässäköitä ja muusikkojakin. Teorianopiskelusta on vähän kaksijakoinen fiilis. Näiden kanssa keskustellessa tulee usein esille se, ettei musiikista kykene enää tavallaan nauttimaan vaan sitä ajattelee aina ikään kuin teorian lävitse. Kummitädin oopperaopettajan on pakko esimerkiksi ruveta sormillaan naputtelemaan kuin pianon koskettimia kun kuulee musiikkia. Varmaan tuo teorian tietämys parantaisi musisointia, mutta jotenkin tuntuu myös siltä että siitä katoaisi osittain se mitä siitä itse eniten hakee ja mikä luontevimmin tulee. Tai sitten tää on vaan tämmöisen oppimattoman moukan mutuilua.
Nykyisin pelimusiikki harvemmin sykähdyttää. Viimeiset kunnon sävärit tuli Jack Wallin Mass Effectin seteillä. Raymon Originsin pomokentässä oli aika hauska rallatus. Tuntuu olevan enemmän sääntönä se, että musiikki pauhaa isollaan ja korskeasti kertomatta oikein mistään. Soulen setti on ollu pitkään suht unohdettavaa. Motoi Sakuraba on mun henkilökohtainen vihollinen koska tekee niin raivostuttavaa ränkytystä, mutta yllätyinpä sitten oikeasti millaista tämä oli saanut Dark Soulsiin aikaiseksi. Erityisesti perhospomon musiikki oli... aejae. Hyvvee tekköö. Ei soundtrack kuitenkaan mikään täysin uskomaton ollut - paitsi ehkä niiltä osin, että se oli Sakuraban. Koitin tämän innoittamana tuossa itse asiassa tsekkailla tyypin musiikkia uudelleen, mutta osui taas ne kusisimmat rälppeet korvaan. Blizzardin säveltäjät ovat tehneet hienoa työtä aina. Vielä en ole uusimman Warcraftlisärin äänen pariin päässyt, mutta odotan tiukkaa settiä. Tietty jos äänestä enempi intoutuu puhumaan niin yhtä iso alue on tekniikka. Ei soitto, vaan soimis. Masterointi ja silleentsä.
Mutta niin. Musiikki on vähän kuin sanavarasto jonka nuorempikin naskali hoksasi kielimuurin yli. Useimmissa tapauksissa sillä ei taida sanottavaa paljoa olla, mutta silloin kun sillä on niin kyllä sen jokainen kuulee. Ei se välttämäti ole aina mitään elämää suurempaa, riittää että se on hyvää. Musiikki jutteloo suoraan ytimiin, olipa kyse sittne pelistä, leffasta tai puhtaasti lätylle lauletusta. Ei sen pelimusiikin kuitenkaan tarvi aina olla sitä parasta, kunhan nyt ei olis raivostuttavaa paskaa. Suoriutuu tehtävästään hienosti jos se onnistuu jäämään mieliin tai muistuttamaan tietystä pelistä. Ehkä parempikin ettei kaikki pelit omaa sitä parasta evö -soundtrackia. Kestäis pelien pelaaminen sata vuotta kun kaikki nuotit täytyisi kuunnella ennen kuin voisi edetä. Harvemmin tulee tavallaan pelattua samaan aikaan jos musiikki kiinnittää huomion. Siinähän voi vaikka kuolla ppelissä kun huomio on muualla! Joskus kuitenkin homma toimii. Assassin's Creed II:n veljesten kattokiipeilyt alussa oli aika upeata fiilistelyä.
Jokaiselle jotakin.
Viimeksi muokannut moderaattori:
