Vastaus: Podcast 072: Hyvän vai pahan tuolla puolen?
Moppi takana ja siitä vähän mietteitä:
Ensinnäkin en ymmärrä termiä "köyhän miehen Skyrim". Jos vertailen omia peliaikoja Skyrimin ja Amalurin välillä niin tulos on 20h-70h eli Amaluria jaksoin pelata melkeimpä 100%:sti, kun taas Skyrim rupesi maistumaan puulta kun siirryttiin kaksinumeroiseen lukuun pelikellossa. Amalurin maailma veti paremmin sisäänsä ja ainakin omasta mielestä pelin mytologia oli mielenkiintoista. Pelimekaniikat toimivat loistavasti eikä peli itselleni ollut liian yksinkertainen tai helppo. Pelasin easylla (saa nauraa jos siltä huvittaa), koska itselleni se juoni, miljöö ja maailman tutkiminen on paljon tärkeämpää kuin haasteen tavoittelu. Muutenkin pelaan nämä suuremman luokan ropellukset yleensä easylla. Ja peli on upean näköinen. Joo, ei ne hahmot välttämättä mitään huippuluokkaa ole mutta maisemat ovat upeita. Ehkä tässä on se syy miksi pidän tästä enemmän kuin Skyrimistä. Skyrimin harmaus masensi aika nopeasti mutta onneksi Amalurista löytyy väriä... paljon väriä.
Ja sitten aiheeseen nimeltä Kingdom Hearts. Upea pelisarja. Kyseiset sanat tiivistävät fiilikseni pelisarjasta. Ihan alkuun sellaista etten pidä Final Fantasyista mutta KH varasti sydämeni. Kyllä, perus-idea pelissä on outo ja vähän naurettavakin mutta se vain toimii. Peli on lapsellinen mutta ehkäpä se on yksi asia miksi tykkään sarjasta (nimim. 18v Sly- ja ponifani). Mutta onnelmaksi tuon lapsellisuuden kanssa tulee se, että pelien pahimmat taistelut ovat aivan järkyttävän vaikeita enkä niitä ensimmäisiä pelejä päässyt läpi ennen kuin pari vuotta sitten. Pelimekaniikat pelissä ovat todella japanilaiset ja monen vuoden kokemuksenkaan jälkeen en hallitse taisteluita vieläkään täydellisesti. Kingdom Heartsin mytologia on todella monipuolinen ja mielenkiintoinen ja sen tutkiminen ja oppiminen vaatii todellista perehtymistä. Ja mitä tulee ykkös ja kakkos-osan alkuihin... ne ovat aivan loistavia tunnelman luojia! Edelleenkin pelisarjan parhaimpia hetkiä ovat ykkösessä Destiny Island- aktiviteetit Rikun ja Kairin kanssa ja kakkosen Twilightin Townin kellotornissa istuskelu mehujäätä syöden. Yksinkertaisesti sykähdyttävää ja nyt kun näitä rupesi muistelemaan niin on haastavaa estää kyyneleiden vierähtämistä.
Pelisarjassa on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että pelit eivät seuraa loogista jatkumoa ja pomppivat henkilöstä toiseen. Yritän selittää mahdollisimman yksinkertaisesti: Ensimmäinen osa (PS2) seuraa poikaa nimeltä Sora, Gamecube Chain of Memorys on suoraa jatkoa ykköselle ja seuraa Soraa, toinen osa (PS2 seuraa edelleen Soraa (ja "toista henkilöä" Roxasia) ja suoraa jatkoa Gamecuben pelille, seuraava peli on DS:n 358/2 days ja se sijoittuu ykkösen ja kakkosen väliin ja seuraa Roxasia, sitten tulee PSP:n Birth by Sleep joka sijoittuu kymmenen vuotta ennen ykkösen tapahtumia ja nyt tämä 3DS:n Dream Drop Distance on jatkoa kakkoselle mutta ei siltikään ole vielä virallinen jatko-osa vaan pikemminkin väliosa. Toinen ongelma on se, että sarjaa on tullut niin monelle laitteelle, että on vaikea päästä pelaamaan kaikkea. Ykkösen ja kakkosen pelasin ihan omalla PS2:llani; Chain of Memorysta onneksi tuli PS2-portti KH2:n final mixin mukana, että sen pystyin pelaamaan; 358/2 Days tuli pelattua kaverin DS:llä; Birth By Sleeppiä en ole koskaan pelannut, koska kyseinen peli ei ikinä tullut ladattavaksi ja itseltä löytyi vaan PSPgo; nyt onkin sitten ongelmaa, kun haluaisin tuon Dream Drop Distancen pelata mutta en haluaisi 3DS:ää sen takia ainoastaan hankkia.
Huh huh, tulipa vuodatettua... jatkan castin kuuntelua.
