Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

jryi

Vastaava päätoimittaja, teknoniilo
Ylläpitäjä
XCOMista oltiin tekemässä ensimmäisen persoonan räiskintäpeliä, mutta hiljattain kuultujen uutisten mukaan projektille on tapahtunut tai tapahtumassa joitain mullistuksia. Kyseisen hankkeen innoittamana podcast-kaarti kokoontui pähkäilemään sitä, miten yhden lajityypin pelin voi siirtää toiseen lajityyppiin. Oliko Halo Wars hyvä peli, ja mitä Call of Dutysta jää jäljelle, jos kaiken epäolennaisen riisuu pois?

MOPP-osiossa Jyri kertoo ensikohtaamisestaan Metal Gear Solidin kanssa ja Waluigi tarinoi Fable 2:sta. Uutisissa kuullaan yllättävältä taholta positiivisia sanoja Nintendosta ja mietitään, mistä kaikesta videopelejä käsittelevässä podcastissa saa puhua.

Jakson voit ladata tästä: latauslinkki. Voit myös tilata kaikki podcastit joko RSS-feedinä tai iTunesissa.


Kesto 3:15:07

Palautetta saa antaa tähän ketjuun tai osoitteeseen podcast@konsolifin.net. Voit myös seurata Twitteriämme (@KFINPodcast) tai käydä tutustumassa Facebook-sivuumme. Jaksolle voi jopa antaa tähtiä podcast-alisivulla
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

jryi ja Paavi ihmettelivät MGS:n Hideo-ruutua. Sille on ihan luonteva selitys. Sonyn telkkareissa tuli aikanaan suurin piirtein samaan kohtaan ja samanlaisella vihreällä fontilla teksti VIDEO, jos videoinputista (johon video/konsoli yleensä oli kytketty) ei tullut signaalia.

Itse asiassa ite ihan ekalla kerralla hieman jopa hämmennyin, koska olin tottunut näkemään olohuoneen telkkarissa sen VIDEO-tekstin, mutta sitten siinä yhtäkkiä lukikin HIDEO.
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

jryi ja Paavi ihmettelivät MGS:n Hideo-ruutua. Sille on ihan luonteva selitys. Sonyn telkkareissa tuli aikanaan suurin piirtein samaan kohtaan ja samanlaisella vihreällä fontilla teksti VIDEO, jos videoinputista (johon video/konsoli yleensä oli kytketty) ei tullut signaalia.

Itse asiassa ite ihan ekalla kerralla hieman jopa hämmennyin, koska olin tottunut näkemään olohuoneen telkkarissa sen VIDEO-tekstin, mutta sitten siinä yhtäkkiä lukikin HIDEO.

Joo, kyllä tuo minullekin oli sinänsä tuttu ilmiö. Lähinnä se, että yhtäkkiä päätetään moista näyttää, hämmentää, mikä oli varmasti Hideon tarkoituskin.
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Kuuntelin tuossa aamutuimaan podcastin loppuun.
Aikamoista HaloWars hehkutusta, mutta onhan se ihan onnistunut tekele.

Siitä tuli mieleen C&C Renegade, joka yritti tehdä RTS:stä FPS:n. Hehkutus oli aikoinaan kovaa, mutta aika tuubaa se taisi sitten olla.
Oli pakko kattoa pätkä juutuubista oikein, että minkälainen pökäle siitä oikein tuli.
Mielestäni C&C universumissa olisi ollut potentiaalia, mutta liekö sitten vain toteutus joka tässä meni pieleen?

Nyt kun yleisemmin miettii niin genrehyppely on ehkä helpointa strategia ja räiskintä pelien välillä.
Ovathan ne lähellä toisiaan, vain eri kuvakulma.


PS. Jyrin loppukaneetti oli hieman jäätävä näin torstaiaamuun (25.4.). :)
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

On muuten mielenkiintoista, miten videopeleissä genre määräytyy sen mukaan, mitä tehdään. Esimerkiksi elokuvat kategorisoidaan enemmänkin teemojensa tai aikaansaamiensa tunteiden mukaan.

Strategiasta räiskinnäksi taitaa olla se tyypillisin siirtymä. Mikähän siinäkin on? Mieleen tulee ainakin Syndicate, Warhammer 40k ja edellä mainittu Command & Conquer. X-Comista tuli jo aikanaan spinoff nimeltä X-COM Enforfer, joka oli kolmannen persoonan räiskintä. Muistan jopa tykänneeni.

Väittäisin, että genrellä on paljonkin väliä, sillä kyllä se taitaa rajata aika paljon kohdeyleisöä. Esimerkiksi itse en tuohon uuteen Syndicateen suostuisi koskemaan, vaikka se olisi kuinka hyvä. Muutenkin näissä genren vaihdoissa taitaa olla vähän samaa ongelmaa kuin pelien uudelleenjulkaisuissa (HD jne). Toisaalta niiden pitää olla riittävän tuttuja, mutta toisaalta kuitenkin riittävän erilaisia. Ja osa ihmisestä valittaa joka tapauksessa.

'Retropeleistä' vielä tähän loppuun. Parempihan niitä on pelata kuin huonoja nykypelejä. Itse asiassa, miksi niitä edes kutsutaan retropeleiksi? Eihän kai vanhoja elokuviakaan tituleerata retroleffoiksi?
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Siitä tuli mieleen C&C Renegade, joka yritti tehdä RTS:stä FPS:n. Hehkutus oli aikoinaan kovaa, mutta aika tuubaa se taisi sitten olla.

Tuo tapaus olikin unohtunut itseltäni kokonaan, vaikka aikanaan tuota pelasinkin. Ei tosiaan ollut häävi julkaisu, eikä tuntunut hyötyvän C&C-nimestä mitenkään. Tosin silloin olin vielä nuori ja viaton, joten saattoihan kaikki tyylikkäät viittaukset mennä ohikin. Ensimmäinen muisto mitä Renegadesta tulee mieleen on legendaarinen X-painike, jolla hahmo teki salamannopean 180 asteen käännöksen. Kertonee kaiken oleellisen pelin muiden osa-alueiden toteutuksesta.
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Jaappanialaisilla ei vain mene hyvin, vaikka ottavatkin muita kuin b-luokan länkkäreitä toteuttamaan pelisarjojensa visioita. Uusimman Riiiidge Racerin myynnit taisivat jäädä melko maltillisiksi Bugbearin laadusta huolimatta. Onko sitten markkinoinnissa vika vai eikö entiset hittisarjat enää kiinnosta? Beats me. Katsotaan nyt miten f2p-autoilu iskee.
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Jaappanialaisilla ei vain mene hyvin, vaikka ottavatkin muita kuin b-luokan länkkäreitä toteuttamaan pelisarjojensa visioita. Uusimman Riiiidge Racerin myynnit taisivat jäädä melko maltillisiksi Bugbearin laadusta huolimatta. Onko sitten markkinoinnissa vika vai eikö entiset hittisarjat enää kiinnosta? Beats me. Katsotaan nyt miten f2p-autoilu iskee.

Ridge Racerin huonoihin myyntilukuihin ei voinut olla vaikuttamatta se, että Bugbearin RR ei tunnu yhtään Ridge Racerilta.

Varsinaisesta podcastista sen verran että ihan ok jakso. Jotain ihan oikeatakin kritiikkiä oli, mutta ehdin ne jo unohtaa ('castin kuuntelu kun venähtää useammalle päivälle).
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Jos on mennyt ohi niin Homelandin kakkoskausi pyörii parhaillaan maikkarin maanantai-illoissa nimellä Isänmaan puolesta. Samaan aikaan Yle Teeman maanantai-illoissa pyörii sarja josta Homeland on remake, eli israelilainen Hatufim, suomennettu nimellä Sodan vangit. Sitä löytyy ensimmäinen kausi Netflixistäkin, Teemalla pyörii parhaillaan toinen kausi.

Vuosittainen Oujea-päivittely kuulostaa äärettömän typerältä idealta. Konsolien pointti on hyvin pitkälle ollut se, että niiden rauta on käytännössä vakaa pitemmän aikaa, jolloin peleillä on kiinteä kohdealusta eikä tarvitse miettiä onko nyt varmasti omassa laitteessa tarpeeksi tehoa johonkin tiettyyn peliin, eikä kehittäjienkään tarvitse miettiä miten peli toimii eri rautavariaatioilla. Varmaan ainoan merkittävän poikkeuksen tälle on muodostanut Nintendo 64, jolle sai lisämuistin, jota monet korkean profiilin pelit alkoivat vaatia laitteen elinkaaren loppupuolella. Mutta ilmeisesti pitäisi lakata ajattelemasta Oujeaa konsolina, koska se ei selvästi itsekään itseään sellaisena ota.

Mielestäni on ihan ok keskustella pelien lisäksi myös muista päivänpolttavista asioista niin wepin keskusteluissa kuin podcastissakin, vaikka Bostonin tapauksessa ei onneksi taidettu tällä kertaa löytää pelejä syntipukiksi. Amerikkalaiseen uutisointiin valitettavasti kuuluu se, että asiat on pakko uutisoida heti, asiat tarkistetaan myöhemmin jos jaksetaan. Tälläkin kertaa tsetseenit ehdittiin sotkea paitsi netissä myös valtamediassa aina CNN:n haastateltavia myöten tsekkeihin niin pahasti, että tsekin suurlähettilään piti ottaa asiaan kantaa. Tällaista hätäistä uutisointia on käsitellyt myös TV1:llä parhaillaan pyörivä Aaron Sorkinin mainio HBO-sarja Newsroom.

Metroid Prime sinänsä ei ole mitenkään dramaattisen suuri muutos sarjassa, vaikka vasemmallekirjoittanutkin suhtautui siihen aikanaan todella skeptisesti FPS-stigman vuoksi. Pelien rakenne ja henki on säilynyt 3D-konversiossa erinomaisesti, vain räiskinnän osuus on hieman vähentynyt ymmärrettävistä syistä. Other M:n suurin vika meidän sarjan ystävien mielestä ei ole niinkään lineaarisemmin kerrottu juoni, vaikkakin lineaarisempi rakenne on aina koettu negatiiviseksi (mistä esimerkkinä Metroid Prime 2 ja Metroid Fusion), vaan se mitä juoni pitää sisällään ja miten se esitetään. Samusin puheripuli ja rakkauselämän puiminen eivät vaan kuulu Metroidiin.

Final Fantasyjen spinoffeilla ei usein ole edes valmista maailmaa jonka päälle rakentaa, sillä pääsarjan peleillä ei ole minkäänlaista yhtymäkohtaa toisiinsa maailman tai hahmojen tasolla. Final Fantasy Tactics sen sijaan sijoittuu samaan Ivalicen maailmaan kuin Vagrant Story, sekä myöhemmin tehty sarjan parhaimpiin kuuluva Final Fantasy XII.

Fallout Tactics: Brotherhood of Steel ja Fallout: Brotherhood of Steel ovat kaksi eri peliä, ja yleensä niistä kuulee puhuttavan Fallout Tacticsina ja Brotherhood of Steelinä. Kumpaakaan ei varsinaisesti pidetä Fallout-sarjan kaanonina, vaikka Tacticsista on otettu asioita mukaan uudemmissa peleissä. Näistä ei-Tactics Brotherhood of Steel on se jaksossa puitu kehnomman vastaanoton saanut reaaliaikainen hack'n'slash, joka on itse asiassa tehty samalla enginellä kuin genressään erinomaiset Dark Alliance -hack'n'slashit.

Minäkään en ymmärrä "isompi on parempi" -ajattelua, tärkeämpää on se miten sitä käyttää! On nähty riittämiin valtavia maailmoja, jotka ovat lähestulkoon autioita. Kompakti maailma voi olla todella paljon mukavampi pelattava, tärkeintä olisi tehdä maailmaan riittävästi sisältöä sen kokoon nähden, ja minimoida mm. turhaan matkusteluun kuluva aika. Ensimmäinen Just Cause on hyvä esimerkki pelistä, jossa on todella iso maailma, joka on enimmäkseen täysin tyhjää viidakkoa. GTA5:n suhteen on hieman jännitystä, saavatko massiiviseksi rummutettuun maailmaan mitään muuta täytettä kuin tyhjää autiomaata.

'Retropeleistä' vielä tähän loppuun. Parempihan niitä on pelata kuin huonoja nykypelejä. Itse asiassa, miksi niitä edes kutsutaan retropeleiksi? Eihän kai vanhoja elokuviakaan tituleerata retroleffoiksi?
Tämä onkin erittäin mielenkiintoinen kysymys. Ehkä yksi syy on siinä, että pelit menevät teknisesti koko ajan niin valtavasti eteenpäin että vanhempi peli on nykypelaajan silmissä todella karu ja yksinkertainen. Ajallisesti ollaan ehkä samassa tilanteessa missä elokuva oli 1930- tai 1940-luvulla, eli media on 40-50 -vuotias ja suuria teknologisia murroksia joiden vuoksi vanhemmat tuotokset näyttävät vanhentuneilta on ehtinyt tapahtua paljon.

Onhan myös ihmisiä jotka eivät suostu katsomaan mustavalkoisia elokuvia, vaikka monet vanhat klassikot ovat valtavan paljon parempia elokuvia kuin uudet megaleffat. Ne vain ovat hieman erilaisia tyylillisesti ja toteutukseltaan. Efektit näyttävät vanhentuneilta, kerronta on erilaista ja leikkaus verkkaisempaa, eikä soundtrackilla soi moderni rock.

Jyri kyseli japsiropellussuosituksia niin tässä muutama joka on jäänyt mieleeni erityisen positiivisesti:
Chrono Trigger (SNES 1995) - Mielestäni edelleen genren paras peli. Peli on genren peliksi suhteellisen helppo ja lyhyt (kaiken saa tehtyä alle 30 tunnin), ja siinä on harvinaisen kiinnostavat hahmot joista jokaiselle ehditään luoda taustatarinansakin. Eikä siitäkään ole haittaa, että minä olen aikamatkustustarinoiden ystävä. Pikselinysvätty 2D-grafiikka vanhenee paljon arvokkaammin kuin 3D, joten ulkoasukaan tuskin herättää pahoinvointireaktioita. Pienien hahmojen muutamaan animaatioframeen on saatu todella paljon persoonallisuutta. Soundtrackista pääasiassa vastaava Yasunori Mitsuda on pelisoundtrackien suosikkisäveltäjiäni. Peliä on porttailtu monille muillekin alustoille, kuten Nintendo DS:lle ja PS1:lle, ja PS1-versio pitäisi olla saatavilla Amerikan PSN:stä jos ei Euroopasta.

Final Fantasy XII (PS2, 2006) - Näin jälkikäteen monet tuntuvat vihaavan, vaikka julkaisun aikaan erityisesti kriitikkojen vastaanotto oli todella erinomainen. Mielestäni sarjan paras peli, ehkä osin juuri siksi kun eroaa muista niin dramaattisesti, 1990-luvun kliseisistä käytännöistä on päästy eroon. Peli muistuttaa enemmän yhden pelaajan MMORPG:tä kuin perinteistä japsiropellusta. Kaikki tapahtuu reaaliajassa ja vihulaiset näkyvät koko ajan eikä erillisiä taistelukenttiä tai satunnaistappeluita ole. Juoni ja hahmot ovat lopulta aika helposti unohtuvia, mutta todella vahvan pelimekaniikan vuoksi peli kolisi kovaa. Paras mahdollisuus tämän toimimisesta PS3:lla lienee PS2-yhteensopivan PS3:n omistaminen...

Lost Odyssey (Xbox 360, 2007) - Peli, joka yrittää sisällöltään kasvaa ulos yhdestä peligenren riesasta eli teinihahmojen teiniangsteista tehden päähahmoista tuhannen vuoden ikäisiä kuolemattomia ja kertoen näiden taustatarinoita kaunokirjallisessa muodossa uuvuttavien dialogien sijasta. Pelimekaanisesti peli on kuitenkin paikoin jopa ärsyttävän vanhanaikainen luottaen lähinnä 1990-luvun käytäntöihin kuten satunnaistappeluihin, ja tämä on ollut riesa jopa monille muuten pelistä ja genrestä pitäville.

Xenoblade Chronicles (Wii, 2010) - Jos tämä olisi tullut pari vuotta aikaisemmin olisivat keskustelut Wiin HC:mpien pelien puutteesta varmasti erilaisia. Pelimekaanisesti Xenoblade muistuttaa enemmän kuin vähän Final Fantasy XII:ta, mutta nyt myös kahden valtavan titaanin pinnalle sijoittuva maailma on jo konseptiltaan kiinnostava. Peli olisi varmasti ollut paljon isompi tapaus jos se olisi julkaistu (myös) jollekin muulle alustalle kuin Wiille.
 
Vastaus: Podcast 109: Mile High Club vai Metal Gear Solid

Minäkään en ymmärrä "isompi on parempi" -ajattelua, tärkeämpää on se miten sitä käyttää! On nähty riittämiin valtavia maailmoja, jotka ovat lähestulkoon autioita. Kompakti maailma voi olla todella paljon mukavampi pelattava, tärkeintä olisi tehdä maailmaan riittävästi sisältöä sen kokoon nähden, ja minimoida mm. turhaan matkusteluun kuluva aika.
Nimenomaan ja lisäksi toki maailman koosta riippumatta maailma pitäisi täyttää ennenkaikkea laadukkaalla sisällöllä. Laatu ennen määrää. Esimerkiksi LA Noiressa sivutehtävät ovat (ainakin omasta mielestäni) todella heikkoja verrattuna pääjuoneen.

Ehkä yksi syy on siinä, että pelit menevät teknisesti koko ajan niin valtavasti eteenpäin että vanhempi peli on nykypelaajan silmissä todella karu ja yksinkertainen. Ajallisesti ollaan ehkä samassa tilanteessa missä elokuva oli 1930- tai 1940-luvulla, eli media on 40-50 -vuotias ja suuria teknologisia murroksia joiden vuoksi vanhemmat tuotokset näyttävät vanhentuneilta on ehtinyt tapahtua paljon.
Toki tekniikka korostuu videopeleissä, muttei asia välttämättä ole niin mustavalkoinen. Varmasti vanhat pelit näyttävät vanhentuneille, mutta pelit ovat paljon muutakin kuin karkkigrafiikkaa. Nykyään 8/16-bittistä graafista tyyliä käytetään tehokeinonakin ehkä vähän samaan tapaan kuin mustavalkoisuus elokuvissa. 8/16-bittinen musiikkikin toimii joskus vastaanlaisena tehokeinona. Tietysti videopelien nuori ikä näkyy siinä, että nykyiset 30-40-vuotiaat ovat pelanneet niitä alan aamunkoiton tekeleitä. Pelit ovat todellakin kokeneet melkoisia muutoksia nopeaan tahtiin verrattuna elokuvaan. Mutta nostalgia myy, siksi kai HD-versioitakin pusketaan markkinoille. Eikä kai yksikään HD-remake nyt varsinaisesti kaunis ole teknisessä mielessä. Graafinen tyyli huomioon ottaen ne voivat toki olla kauniita, jopa paljon kauniimpia kuin nykypelit.
 
Ylös Bottom