Retrospektiivi - pelataan vanhat pelit nykypäivän pelaajan silmin

Huliulikopteri

Active Member
Ikävä kyllä aika kultaa muistot melkein kaikissa vanhoissa peleissä. Sanotaan vaikka sillein, että jokaisessa yli 10v vanhoissa peleissä. Ei penskana osannut ajatella samasta näkökulmasta, kuin nykyään. Tai sitten mielipide on vaan muuttunut enemmän pelien tarinoiden ja pelattavuuden suuntaan, toisinkuin pienenä meni kaikki päättömät toimintapelit ja plussaa se jos se pääsi vaan kavereiden kanssa pelaamaan.
 

Ippenator

Well-Known Member
Ikävä kyllä aika kultaa muistot melkein kaikissa vanhoissa peleissä. Sanotaan vaikka sillein, että jokaisessa yli 10v vanhoissa peleissä. Ei penskana osannut ajatella samasta näkökulmasta, kuin nykyään. Tai sitten mielipide on vaan muuttunut enemmän pelien tarinoiden ja pelattavuuden suuntaan, toisinkuin pienenä meni kaikki päättömät toimintapelit ja plussaa se jos se pääsi vaan kavereiden kanssa pelaamaan.
Olen kyllä absoluuttisesti samaa mieltä! Tuossa reilu vuosi sitten tuli PC:llä kokeiltua joitakin lapsuuden aikojen fanittamiani Konamin tekemiä MSX-pelejä, kuten Maze of Galious ja Penguin Adventure, ja on kyllä molemmista sanottava, että kyllä on ajan hammas syönyt ja pahasti! Maze of Galious tuntui silloin aivan uskomattomalta seikkailulta, ja jotenkin jopa grafiikat näyttivät muka hyviltä. Nyt pelin grafiikka suorastaan järkytti, ja pelattavuus tuntui todella monotoniselta. Toki olen edelleen sitä mieltä, että pelissä olisi ainesta osaavissa käsissä kunnon remakeen. Mutta mikään remasterointi ei todellakaan riittäisi, vaan pitäisi saada kunnon remake, jotta jaksaisin innostua. Hieman samat sanat voi sanoa Penguin Adventuresta. Siinä tuntui aikoinaan olleen aivan uskomattoman hienot ja värikkäät grafiikat, jotka nyt näyttävät kovin, kovin yksinkertaisilta ja paikoin jopa tönköiltä. Pelattavuuskin tuntuu nyt kovin yksinkertaiselta, vaikka siinä oli aikoinaan mielestäni upeita ideoita ja peli tuntui silloin jopa tavallaan monipuoliselta. Tässäkin pelissä voisi silti kunnon remake kiinnostaa jopa paljonkin. Mutta alkuperäistä tekelettä ei vain pysty muutamaa minuuttia enempää kerralla pelaamaan. Niin se aika tosiaan kultaa muistot.

Sama muuten pätee aika usein myös lapsuudessa fanitettuihin elokuviin tai sarjoihin. Aikoinaan Tarzan-elokuvat, Ritari Ässä-sarja sekä Galactica-sarja (alkuperäinen) tuntuivat kaikki todella hyviltä, kun ikää oli 6-10 vuotta niitä katsoessa. Nyt ei mitään noista pysty naureskelematta ja aikamoista myötähäpeää kokematta katsomaan. Tosin se on sanottava, että muistaakseni vuonna 2004 käynnistetty reboot Galactica-sarja iski kyllä minuun kuin miljoona volttia. Mutta se olikin jotain aikalailla muuta teknisesti ja juonellisestikin, kuin tuo alkuperäinen huvittava ja surkuhupaisakin kasari-Galactica.
 
Viimeksi muokattu:

Eliminaattori

Kielinatsimode
Ylläpitäjä
Mielenkiintoista kuulla myös muiden näkökulmia. TV-sarjat eivät suoraan aiheeseen liittyneet, mutta retroa nekin ovat. Mä taidan olla ikuinen 70-, 80- ja 90-luvuille jämähtänyt kalkkis, koska silloin ne omaan makuun parhaat sarjat ja elokuvat tehtiin. Useimmat 2000-luvun jälkeen katsotut sarjat tai elokuvat eivät ole kiehtoneet samalla tavalla, tämä etenkin piirrettyjen kohdalla. 2000-luvun taitteen Prätkähiiret ja kaikki sen jälkeiset eivät uppoa hyvällä tahdollakaan. Tietty tässäkin joitakin poikkeuksia jaksaa, kuten vaikkapa Simpsonit ja South Park. He-Man, Thundercats, Starzinger, Superted ja Disney-klassikot – niissä on edelleen sitä jotakin.

Pellen mainitsema Streets of Rage oli varsin mieluisaa katseltavaa. En muistaakseni ollut katsonut läpipeluuta aikaisemmin, nyt meni samoilla silmillä ykkös- ja kakkososa. Sattumalta molempien pelien läpipeluut löytyivät seuraamaltani YT-kanavalta ja kokeneellekin pelaajalle tuli siinä monta kuolemaa. Samalla tuli vilkaistua Senran Kagura Burstista vajaan tunnin mittainen läpipeluuvideo, varsin menevän oloinen peli sekin.

Tällä hetkellä katsottavana on yli kahdeksan tuntia kestävä Diablo-maraton, josta olen ehtinyt katsoa vasta hieman alle kaksi tuntia. Se tuli aikoinaan läpäistyä velholla. Mukava katsoa, miten oma läpipeluukerta peilautuu tuon suorituksen kanssa.
 

Dragonfly

KonsoliFIN Alumni
Need for Speed Underground 2


Alkuperäinen julkaisupäivä: 9. marraskuuta 2004
Lajityyppi: ajopeli
Käyttöympäristöt: PlayStation 2, Microsoft Windows, Xbox (testattu), GameCube, Game Boy Advance, PlayStation Portable, Nintendo DS
Kehittäjä: Electronic Arts

Mistä tietää, että Need for Speed Underground 2 oli ilmestyessään kuuminta hottia? Tätä ei tarvitse kauaa pohtia, kun pelin käynnistyessä kaiuttimista pamahtaa Snoop Dogg ja alkuvalikossa pyörii metallinhohtoinen dekaaleilla viimeistelty Nissan 350Z. Fiilis nousee heti.

Käynnistän uratilan ja ruudun täyttää stillkuvilla ja nykypäivän silmin aika heikoilla välivideoilla koostettu alkuasetelma uransa huipulla olleesta petetystä kuskista, joka palaa maisemiin uudelleen kuuden kuukauden jälkeen. Tarinan lähtökohdat ovat perushuttua, mutta samalla jäin miettimään, etteivät nämä ole uudemmissa needforspeedeissä juuri kummempia. Onpahan syy ajaa autoa ja kohota jälleen huipulle.

Yöllisten katukisojen näyttämönä toimii Bayviewin keksitty kaupunki. Se on sekoitus New Yorkia ja Los Angelesia. Välillä kisataan korkeiden pilvenpiirtäjien välissä ja välillä sillan yli kohti vuoristoteitä ja massiivisia Hollywood, ei kun siis Bayview, kirjaimia. Yöllinen kaupunki on täynnä valonlähteitä ja erilaisia alueita. Jatkuva yö on myös antanut kehittäjille vähän liikkumavaraa, kun ihan joka paikkaan ei pimeällä näe niin selvästi. Lisäksi valoilla on onnistuttu luomaan vähän heikommistakin 3D-malleista nätimmän näköisiä. Puitteet on siis kunnossa.

Pelattavuus on tuttua kauraa. Siis ihan samaa settiä kuin tällaisissa avoimen maailman ajopeleissä vielä tänä päivänäkin. Kartta täyttyy kisoista ja kaupoista, joihin pelaaja voi ajaa mielensä mukaan. Sieltä valitaan kisat, ajetaan ne ja saadaan rahaa palkinnoksi. Sen jälkeen rahat voi käydä tuhlaamassa uusiin autoihin tai viritysosiin. Tykkään Underground 2:n navigaation toteutuksesta. Jos laitan GPS:n päälle ja valitsen kartasta kiintopisteen, maahan ei ilmesty suoraa reittiä miten ajan kohteeseeni. Sen sijaan ruudun ylälaitaan tulee nuoli joka osoittaa oikeaan suuntaan. Tämä tuo enemmän vapauden tunnetta reitin kanssa.

Kisatyypeistä suosikiksi muodostui jo silloin vuonna 2004 suosikkina majaillut Drag. Nimensä mukaisesti kiihdytyskisa toimii muusta pelistä varsin eri tavalla. Ensinnäkin vaihteita pitää vaihtaa itse ja mitä paremmin ajoitetun vaihdon teet, sen paremmin auto kiihtyy. Toisekseen autoa ei tarvitse kääntää mutkissa vaikka tie ei täysin suora olisikaan, vaan auto kulkee raiteillaan kaistakohtaisesti. Kaistaa voi vaihtaa väistääkseen liikennettä ja kanssakilpailijoita. Tämä on hauskaa ja erilaista kisaamista, mitä ei niin kovin monissa autopeleissä näe. Mukana on myös perinteisemmät kisamuodot, kuten Circuit race, Point to point race ja Drifting. Ajomalli on arcademainen, mutta samalla ”painava”. Auto ei käänny niin kiikkerästi kuin toivoisi, mutta sitten kun kääntyy, niin kääntyy kerralla liikaa. Ehkä tällä on pyritty tuomaan vähän simulaation omaista ajettavuutta, mutta siinä ei ole onnistuttu. Vähän samantyyppinen painavalta tuntuva ajomalli löytyy myös uudemmista Need for Speed -peleistä, joskin hiotumpana.

Graafisesti peli on epätasainen. Siinä missä pelaajan ja muiden katukisaajien autot näyttävät oikean elämän esikuviltaan, niin muu liikenne kaupungin kaduilla ei ole juuri saanut polygoneja osakseen. Kantti kertaa kantti on päivän sana. Kaupunki kaikkine valoineen näyttää varsin hyvältä. Autot ovat myös tuunattavissa erilaisin korin osin, ikkunoiden tummennuksin, valoin ja muidenkin uusien osien muodossa. Yllätyin kuinka laajat tuunausmahdollisuudet pelissä on. Ne eivät juurikaan kalpene nykypäivän vastineille. Esimerkiksi etuvalojen vaihtaminen kirkkaampiin xenoneihin näkyy myös heti ajossa. Siistiä.

Onko Need for Speed Underground 2 siis edelleen ihan pelattavissa oleva peli vai onko aika kullannut muistot? Underground 2 on säilynyt hyvin. Ei täydellisesti, mutta hyvin. Pelimekaniikassa on paljon samaa kuin nykypäivän avoimissa autopeleissä. Kisaaminen on hauskaa ja erilaisia kisatyyppejä on sopivasti. Graafinen epätasaisuus vähän häiritsee, mutta se tärkein eli oma tuunattava auto on onneksi nätin näköinen. Olisi myös ihan mukavaa jos olisi nykypäivän peleistä tuttu pikamatkustusominaisuus. Kaupat ynnä muut on myös löydettävä kaupungin sykkeestä ennen kuin ne ilmestyvät kartalle. Tämä tuo löytämisen riemua, mutta etsimisen tuskaa. Ensimmäinen sessioni pelin parissa venähti kolmetuntiseksi ja seuraavana päivänä teki heti mieli palata Bayviewn maisemiin. Tämä kertoo jotain pelin vetovoimasta.

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

Muoks.
Sen voisi vielä mainita, että musiikeissa on onnistuttu kauttaaltaan todella hyvin. Listalta löytyy Snoop Doggin lisäksi muun muassa Mudvaynea, Skindrediä ja Xzibitiä. Biitti hakkaa joko räpin tahtiin tai kovaa ja rankasti. Tällaisia listoja kuuntelisi mielellään nykypeleissäkin.
 
Viimeksi muokattu:

Miika_-

Well-Known Member
Need for Speed Underground 2


Alkuperäinen julkaisupäivä: 9. marraskuuta 2004
Lajityyppi: ajopeli
Käyttöympäristöt: PlayStation 2, Microsoft Windows, Xbox (testattu), GameCube, Game Boy Advance, PlayStation Portable, Nintendo DS
Kehittäjä: Electronic Arts

Mistä tietää, että Need for Speed Underground 2 oli ilmestyessään kuuminta hottia? Tätä ei tarvitse kauaa pohtia, kun pelin käynnistyessä kaiuttimista pamahtaa Snoop Dogg ja alkuvalikossa pyörii metallinhohtoinen dekaaleilla viimeistelty Nissan 350Z. Fiilis nousee heti.

Käynnistän uratilan ja ruudun täyttää stillkuvilla ja nykypäivän silmin aika heikoilla välivideoilla koostettu alkuasetelma uransa huipulla olleesta petetystä kuskista, joka palaa maisemiin uudelleen kuuden kuukauden jälkeen. Tarinan lähtökohdat ovat perushuttua, mutta samalla jäin miettimään, etteivät nämä ole uudemmissa needforspeedeissä juuri kummempia. Onpahan syy ajaa autoa ja kohota jälleen huipulle.

Yöllisten katukisojen näyttämönä toimii Bayviewin keksitty kaupunki. Se on sekoitus New Yorkia ja Los Angelesia. Välillä kisataan korkeiden pilvenpiirtäjien välissä ja välillä sillan yli kohti vuoristoteitä ja massiivisia Hollywood, ei kun siis Bayview, kirjaimia. Yöllinen kaupunki on täynnä valonlähteitä ja erilaisia alueita. Jatkuva yö on myös antanut kehittäjille vähän liikkumavaraa, kun ihan joka paikkaan ei pimeällä näe niin selvästi. Lisäksi valoilla on onnistuttu luomaan vähän heikommistakin 3D-malleista nätimmän näköisiä. Puitteet on siis kunnossa.

Pelattavuus on tuttua kauraa. Siis ihan samaa settiä kuin tällaisissa avoimen maailman ajopeleissä vielä tänä päivänäkin. Kartta täyttyy kisoista ja kaupoista, joihin pelaaja voi ajaa mielensä mukaan. Sieltä valitaan kisat, ajetaan ne ja saadaan rahaa palkinnoksi. Sen jälkeen rahat voi käydä tuhlaamassa uusiin autoihin tai viritysosiin. Tykkään Underground 2:n navigaation toteutuksesta. Jos laitan GPS:n päälle ja valitsen kartasta kiintopisteen, maahan ei ilmesty suoraa reittiä miten ajan kohteeseeni. Sen sijaan ruudun ylälaitaan tulee nuoli joka osoittaa oikeaan suuntaan. Tämä tuo enemmän vapauden tunnetta reitin kanssa.

Kisatyypeistä suosikiksi muodostui jo silloin vuonna 2004 suosikkina majaillut Drag. Nimensä mukaisesti kiihdytyskisa toimii muusta pelistä varsin eri tavalla. Ensinnäkin vaihteita pitää vaihtaa itse ja mitä paremmin ajoitetun vaihdon teet, sen paremmin auto kiihtyy. Toisekseen auto ei tarvitse kääntää mutkissa vaikka tie ei täysin suora olisikaan, vaan auto kulkee raiteillaan kaistakohtaisesti. Kaistaa voi vaihtaa väistääkseen liikennettä ja kanssakilpailijoita. Tämä on hauskaa ja erilaista kisaamista, mitä ei niin kovin monissa autopeleissä näe. Mukana on myös perinteisemmät kisamuodot, kuten Circuit race, Point to point race ja Drifting. Ajomalli on arcademainen, mutta samalla ”painava”. Auto ei käänny niin kiikkerästi kuin toivoisi, mutta sitten kun kääntyy, niin kääntyy kerralla liikaa. Ehkä tällä on pyritty tuomaan vähän simulaation omaista ajettavuutta, mutta siinä ei ole onnistuttu. Vähän samantyyppinen painavalta tuntuva ajomalli löytyy myös uudemmista Need for Speed -peleistä, joskin hiotumpana.

Graafisesti peli on epätasainen. Siinä missä pelaajan ja muiden katukisaajien autot näyttävät oikean elämän esikuviltaan, niin muu liikenne kaupungin kaduilla ei ole juuri saanut polygoneja osakseen. Kantti kertaa kantti on päivän sana. Kaupunki kaikkine valoineen näyttää varsin hyvältä. Autot ovat myös tuunattavissa erilaisin korin osin, ikkunoiden tummennuksin, valoin ja muidenkin uusien osien muodossa. Yllätyin kuinka laajat tuunausmahdollisuudet pelissä on. Ne eivät juurikaan kalpene nykypäivän vastineille. Esimerkiksi etuvalojen vaihtaminen kirkkaampiin xenoneihin näkyy myös heti ajossa. Siistiä.

Onko Need for Speed Underground 2 siis edelleen ihan pelattavissa oleva peli vai onko aika kullannut muistot? Underground 2 on säilynyt hyvin. Ei täydellisesti, mutta hyvin. Pelimekaniikassa on paljon samaa kuin nykypäivän avoimissa autopeleissä. Kisaaminen on hauskaa ja erilaisia kisatyyppejä on sopivasti. Graafinen epätasaisuus vähän häiritsee, mutta se tärkein eli oma tuunattava auto on onneksi nätin näköinen. Olisi myös ihan mukavaa jos olisi nykypäivän peleistä tuttu pikamatkustusominaisuus. Kaupat ynnä muut on myös löydettävä kaupungin sykkeestä ennen kuin ne ilmestyvät kartalle. Tämä tuo löytämisen riemua, mutta etsimisen tuskaa. Ensimmäinen sessioni pelin parissa venähti kolmetuntiseksi ja seuraavana päivänä teki heti mieli palata Bayviewn maisemiin. Tämä kertoo jotain pelin vetovoimasta.

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

Muoks.
Sen voisi vielä mainita, että musiikeissa on onnistuttu kauttaaltaan todella hyvin. Listalta löytyy Snoop Doggin lisäksi muun muassa Mudvaynea, Skindrediä ja Xzibitiä. Biitti hakkaa joko räpin tahtiin tai kovaa ja rankasti. Tällaisia listoja kuuntelisi miellellään nykypeleissäkin.
Koitan tehdä vastaavan Condemnedistä kun sen läpi saan pelattua, hyvä kirjoitus oli.
 

Senaattori

KonsoliFIN Alumni
Need for Speed Underground 2
Hyvä kirjoitus. Pelasin tämän läpi kesällä ja oikeastaan ainut lisättävä asia on se, että peli on tarinaltaan (vai millä nimellä sitä kutsutaankaan) puolet pidempi kuin nykyaikaiset NFS-pelit. Toisaalta se myös tarkoitti sitä, että alun jälkeen peli oli käytännössä saman toistoa uudelleen ja uudelleen, mutta en silti ainakaan itse kyllästynyt peliin ennen läpäisyä. Musiikki tosiaan täyttä kultaa verrattuna tähän päivään.

Ehkä pitäisi vielä mainita Catch Up negatiivisena ominaisuutena, kun sitä ei uramoodissa saa pois. Niin ja onhan ne sarjakuvamaiset välivideot nykystandardeilla aika kuraa ja jo vuotta myöhemmin Most Wantedissa ne oli paljon paremmin toteutettu.

Omalla kohdalla aika ei ollut kullannut muistoja ja antaisin 4 tai jopa 5 arvosanaksi.
 

Dragonfly

KonsoliFIN Alumni
Taidanpa hypätä seuraavan retropelin kimppuun. Se saa luvan olla Indiana Jones and the Emperor's Tomb orginaalilla Xboxilla. Valitsin tämän siksi, että Tomb Raider reboot trilogian pelaamisesta ei ole ihan mahdottoman kauaa, niin onpahan sitten nykypäivän vastine tuoreessa muistissa. Fiiliksiä kunhan peli on läpi tai ainakin kiitettävä määrä tunteja takana.
 

Miika_-

Well-Known Member
Pistetään tämä varsin tänne jos joku haluaa lukia Resident Evil 4 mietteitä Pelaajalehdeltä:


Pelillä alkaa olemaan jo kivasti ikää. Itse olen pelannut pelin läpi PS2, PS3 sekä PC alustalla ja testannut Gamecubella ja PS4:llä tämä olisi aika loppusuoralla :D
 
Viimeksi muokattu:

Huliulikopteri

Active Member
Tulipa pelattua tossa ihan ensimmäistä Just Causea vuodelta 2006 kun en edes ollut koskenut siihen. Ja voi sanoa, että aika tönkköä oli. Toki ihan iso maailma ja kaikkea, mutta on vaan niin tönkköä ettei pystyny paria tuntia enempää pelaamaan.

Seuraavaksi voisi Just Cause 2 ottaa kokeiluun, josta on ihan hyviä muistoja.
 

Pirate fin

Well-Known Member
Tulipa pelattua tossa ihan ensimmäistä Just Causea vuodelta 2006 kun en edes ollut koskenut siihen. Ja voi sanoa, että aika tönkköä oli. Toki ihan iso maailma ja kaikkea, mutta on vaan niin tönkköä ettei pystyny paria tuntia enempää pelaamaan.

Seuraavaksi voisi Just Cause 2 ottaa kokeiluun, josta on ihan hyviä muistoja.
Just Cause 2 on edelleen oma suosikki ja ikävä kyllä sen jälkeen alkoi alamäki, kun Avalanchen New Yorkin studio jatkoi pelisarjaa, koska Ruotsin studio teki Mad Maxia.
 

Huliulikopteri

Active Member
Just Cause 2 on edelleen oma suosikki ja ikävä kyllä sen jälkeen alkoi alamäki, kun Avalanchen New Yorkin studio jatkoi pelisarjaa, koska Ruotsin studio teki Mad Maxia.
Ikävä kyllä tuo on ihan totta. Uudemmat Just Causet eivät ole kyllä olleet mistään kotoisin.

Mitä tulee muihin vanhempiin peleihin, Hitman Blood Money ei ole kadottanut loistoonsa. Tuli viime vuonna pelattua se taas uudestaan läpi, ja ainoastaan tökki kankea stealth mekaniikka ja vanhentunut ulkoasu. Mutta itse pidän siitä pelistä enemmän kuin uusimmasta.
 

Miika_-

Well-Known Member
Herätellääs vähän tätä, onko kellään ollut nyt mitään retroa pelattavana? Ens viikolla pääsen itse jatkaa Condemnedia kun vaimolla loppuu talviloma.
 

Dragonfly

KonsoliFIN Alumni
Herätellääs vähän tätä, onko kellään ollut nyt mitään retroa pelattavana? Ens viikolla pääsen itse jatkaa Condemnedia kun vaimolla loppuu talviloma.
Indiana Jones and the Emperor's Tomb edelleen kesken, mutta voi nyt jo sanoa, ettei aika ole kohdellut tätä ihan niin hyvin kuin NFS Undergroundia. Kirjoittelen tosiaan pidempää tekstiä kunhan peliä pelattu enemmän.
 

Dragonfly

KonsoliFIN Alumni
Indiana Jones and the Emperor’s Tomb



Alkuperäinen julkaisupäivä: 24. helmikuuta 2003
Lajityyppi: Toimintaseikkailupeli
Käyttöympäristöt: PlayStation 2, Xbox (testattu), Microsoft Windows, Mac OS
Kehittäjä: LucasArts, The Collective

Nykypäivänä konsolien pelikirjastot ovat täynnä hyviä toimintaseikkailupelejä. Tarjolla on muun muassa Tomb Raideria, Unchartedia, Assassin’s Creedia, Prince of Persiaa ja Horizon Zero Dawnia. Näitä pelejä yhdistää paikkojen tutkiminen, salaisuuksien etsiminen, vaikeissa paikoissa eteneminen kiipeillen ja hyppien, sekä tietysti vihollisia vastaan taisteleminen. Mainitut pelit eroavat toisistaan enemmän ja vähemmän, mutta peruskonseptit taustalla ovat hyvin samankaltaiset.

Indiana Jones and the Emperor’s Tomb muistuttaa näitä pelejä. Ehkäpä eniten Tomb Raideria. Tarina etenee suoraviivaisesti ja Indy osaa perinteiset temput kuten kiipeilyn, hypyt ja kielekkeillä roikkumisen. Taistelussa sankarillamme on apunaan omien nyrkkiensä lisäksi erilaisia tuliluikkuja, viidakkoveistä, ruoskaa ja melkein mitä tahansa maasta löytyvää kättä pidempää. On piristävää, että esimerkiksi maahan pudonneen viinipullon voi noukkia ja viskata päin vihollista. Hyökkäysliikkeet eivät myöskään ole kaikilla aseilla samanlaisia. Siinä missä nyrkit tuovat taistelun lähelle, lapiolla hutkii vähän kauempaakin.

Taistelu on nykymittapuulla tönkköä, mutta silti ihan viihdyttävää. Onhan kyseessä Indy. Homma toimii niin kauan kunnes täytyy turvautua tuliaseisiin. Silloin vanhahtavat suunnitteluratkaisut ryöpsähtävät esiin. Peli on kuvattu kolmannesta persoonasta, mutta tähtäys onnistuu vain ensimmäisestä persoonasta. Kun tähdätessä kuvakulma hyppää ensimmäiseen persoonaan, et tietystikään voi liikkua - et askeltakaan. Ajatelkaa Resident Evil 4:n tähtäysmekaniikkaa, mutta huonompana. Tähtäys on lisäksi tuskallisen epätarkkaa. Jos ei kuitenkaan välitä tähtäämisestä, niin aseen kanssa voi juosta kohti vihollista ja ammuskella menemään. Tähtäintä ei ruudulta löydy, mutta luodit osuvat yllättävän hyvällä tarkkuudella. Tämä ei juuri taitoa vaadi, mutta on selvästi hauskempaa kuin paikoillaan ensimmäisestä persoonasta ampuminen.

Tönkköys on läsnä myös muualla pelissä. Indy kiipeää ja roikkuu pitkälti automaattisesti. Vain korkeimpiin kurotuksiin ja kuilujen ylityksiin tarvitaan hyppynappia. Valitettavan usein pelihahmo kuitenkin kävelee ensin kielekettä päin ja vasta sitten kiipeää. Tämä näyttää ja tuntuu juuri niin kömpelöltä kuin miltä se kuulostaa. Kenttäsuunnittelu on toimivaa, vaikka Indyn liikkuminen onkin mitä on. Peli etenee suurimmalta osin suoraviivaisesti, mutta alueissa on kuitenkin tutkittavaa. On piilotettuja paikkoja ja pieniä aivopähkinöitä miten edetä eteenpäin. Indy osaa myös uida, liikkua kapeilla kielekkeillä seinän viertä pitkin ja kiivetä köynnöksiä. Vaikka liikerepertuaari ei tämän päivän toimintasankareille pärjääkään, siinä on monipuolisuutta ihan riittävästi.

Uimisessa paistaa niin ikään vanhat perinteet. Asetuksista voi säätää käännetyn ja normaalin kamera-asetuksen välillä, mutta Indyn pulahtaessa veden alle kontrollit muuttuvat pakotettuna käännetyiksi, eikä oikeasta tatista käänneltävä kamera enää toimi. Lisäksi pitää painaa hyppynappia, että Indy ylipäätään ui eteenpäin. Ensimmäisellä sukellusreissulla olin lähellä nyrjäyttää aivoni.

Tallennusratkaisussa on säästelty. Tai siis sitä ei ole. Peli tallentaa automaattisesti kenttien välissä ja siinä se. Kentät ovat onneksi usein lyhyitä, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä rypistyksiä. Sellaisia, joissa taistelet lukuisia vihollisia vastaan ja sen jälkeen vielä hypit ja roikut äkkikuolemia tarjoavien rotkojen yllä. Muutaman kerran oli hyväksyttävä tappio ja lopetettava pelisessio ennen kuin ohjain lentää seinään. Pahinta tässä on se, ettei peli ole mitenkään erityisen vaikea, vaan kuolemat johtuivat usein harhahypyistä tai muista vastaavista kommelluksista.

Ympäristöissä on mukavaa vaihtelua. On asteekkista viidakkomaisemaa, kolhoja katakombeja ja kiinalaisia temppeleitä. Tarina vie Indyn arvokkaan helmen jäljille perässään tuttuun tapaan natsit ja tällä kertaa myös kiinalaiset. Tarinan koukerot eivät elokuvien tasolle yllä, mutta ovat kuitenkin viihdyttävää seurattavaa. Ulkoasu on niin ikään suhteellisen komeaa katseltavaa ottaen huomioon pelin julkaisuajan. Suorakulmaisen terävää, mutta silti ihan miellyttävää katsella.

Indiana Jones and the Emperor’s Tomb ei ole ikääntynyt täysin moitteettomasti. Sitä vaivaa tietynlainen kömpelyys kautta linjan. Luulisi Indyn maailmankuuluna arkeologina olevan vähän ketterämpi ja sulavampi liikkeissään. Tähtääminen on vaikeaa, uimisesta puhumattakaan. Indiana Jones and the Emperor’s Tomb todistaa sen, että toimintaseikkailu lajityyppinä on ottanut viimeisen 15 vuoden aikana isoja harppauksia eteenpäin. Uudemmissa peleissä hahmoaan voi kehittää, liike on sulavaa ja pulmat mielenkiintoisempia. Myös taistelussa, eritoten ampumisessa, on valtava ero. Pelissä on ihan pätevää seikkailun tuntua ja vaihtelevissa ympäristöissä paljon nähtävää. Tämä ei kuitenkaan peliä pelasta. Haluaisin antaa 2,5 pistettä, mutta arvosteluasteikkoni ei tunne puolikkaita. Typerän paikallaan tapahtuvan ensimmäisen persoonan tähtäämisen ja uintikontrollien takia tiputan puolikkaan pois.

Retrospektiivinen arvosana: 2

Arvosteluasteikko:

5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.
 

Miika_-

Well-Known Member
Hyvä kirjoitus Dragonilta jälleen kerran, nyt tuli itselle saumaa jatkaa Condemnedia ihan aamukahvin ja Smoothien merkeissä:

15802876554148345765789735192245.jpg
 

Miika_-

Well-Known Member
Hyvä kirjoitus Dragonilta jälleen kerran, nyt tuli itselle saumaa jatkaa Condemnedia ihan aamukahvin ja Smoothien merkeissä:

Näytä liitetiedosto 2689
Nyt kävi silleen että Chapter 9:ssä tuli vastaan joku bugi eikä peli enää edennyt vaikka saveja latailin ja muuta, todisteita nappasin mutta reitit eivät auenneet ja tälläistä kivaa. Kirjoitan kuitenkin jonkinlaisen arvostelun pelistä kun sen olen jo aiemmin pelannut mutta nyt uudesta näkökulmasta.. Vähän harmittaa mutta minkäs noille voi.
 

Ippenator

Well-Known Member
Nyt kävi silleen että Chapter 9:ssä tuli vastaan joku bugi eikä peli enää edennyt vaikka saveja latailin ja muuta, todisteita nappasin mutta reitit eivät auenneet ja tälläistä kivaa. Kirjoitan kuitenkin jonkinlaisen arvostelun pelistä kun sen olen jo aiemmin pelannut mutta nyt uudesta näkökulmasta.. Vähän harmittaa mutta minkäs noille voi.
Montako chapteria olisi vielä ollut jäljellä? Laita vastaus vaikka spoilerina varmuuden vuoksi. Tuollaiset bugit ovat kyllä todella harmittavia, ja vaikka bugit haittaavat yleensä itseäni suhteellisen vähän, niin tuollaiset pelin etenemistä lopullisesti estävät bugit ovat kyllä todella ärsyttäviä. Itselläni kävi niin PC:llä pelaamani Fallout 3:n kanssa, ja tiedän varmuudella, että olin aivan pelin kampanjan lopussa jo. En vaan koskaan voinut pelata peliä loppuun, koska sama bugi esti pelissä etenemisen jokaisessa pelistä tekemästäni tallennuksessa.

Tuo bugi pilasikin käytännössä koko pelin itselleni. Aina jäänyt se vahva mielikuva Fallout 3:sta, että se on höyryävä kasa bugista paskaa, kun taas muista pelaamistani Fallouteista on kaikista jääneet tosi hyvät mielikuvat, vaikka niissäkin on toki tullut törmättyä paljonkin monenlaisiin bugeihin. Ne ovat olleet kuitenkin aina hyvinkin harmittomia bugeja eivätkä ole estäneet pelissä etenemistä, joten eivät ole sitten minua sen enempää jääneet harmittamaan.
 

Miika_-

Well-Known Member
Montako chapteria olisi vielä ollut jäljellä? Laita vastaus vaikka spoilerina varmuuden vuoksi. Tuollaiset bugit ovat kyllä todella harmittavia, ja vaikka bugit taittavat yleensä itseäni suhteellisen vähän, niin tuollaiset pelin etenemistä lopullisesti estävät bugit ovat kyllä todella ärsyttäviä. Itselläni kävi niin PC:llä pelaamani Fallout 3:n kanssa, ja tiedän varmuudella, että olin aivan pelin kampanjan lopussa jo. En vaan koskaan voinut pelata peliä loppuun, koska sama bugi esti pelissä etenemisen jokaisessa pelistä tekemästäni tallennuksessa.

Tuo bugi pilasikin käytännössä koko pelin itselleni. Aina jäänyt se vahva mielikuva Fallout 3:sta, että se on höyryävä kasa bugista paskaa, kun taas muista pelaamistani Fallouteista on kaikista jääneet tosi hyvät mielikuvat, vaikka niissäkin on toki tullut törmättyä paljonkin monenlaisiin bugeihin. Ne ovat olleet kuitenkin aina hyvinkin harmittomia bugeja eivätkä ole estäneet pelissä etenemistä, joten eivät ole sitten minua en enempää jääneet harmittamaan.
vain yksi :D

Falloutin kaltaisessa pelissä olisi kyllä tosiaan alkanut harmittamaan enemmän kun miettii paljon semmoiseen peliin saakin upotettua aikaa ja yhtäkkiä yksi bugi voi sen kaiken riistää.

Edit: katselin vähän aamusta sekä Youtubesta että ihan sivustolta läpipeluuta niin kyllä mulla ois hälytyskellot pitänyt soida jo alku metreillä että nyt on joku pelissä pahasti pielessä :D

esimerkiksi heti alussa on eka vihje mikä pitäisi ottaa mutta mulla se ei alkanut sitä ottaan millään ja jatkoin matkaa, noh kellarissa vihuja ei kuuluisi tulla jatkuvasti vaan mulla niitä tuli vaikka kuinka niitä tappoi ja koitti tutkia paikkoja ja meinasin kuollakkin niihin muutamaan otteeseen. Vintillä taas se seinä mistä pitäisi lankkujen väistyä kun päihität illuusion niin eipä niin käynyt. Ne aukesi sitten mulle kyllä kun poistuin vintiltä turhautuneena ja tulin takaisin. Eikä kellarin peilikaappi auennut vaikka siinä pisteessä alettiin olemaan.
 
Viimeksi muokattu:

Miika_-

Well-Known Member
Noniin minun aika ruksailla pientä arvostelua Condemnedista vaikka meno tyssähti loppua kohti mutta arvostellaan peli nykyisellä näkemyksellä eikä vuoden 2006 kun sen pelasin silloin PC:llä ekan kerran läpi.

Aivan ekana voisi kirjoittaa että piti katsoa vähän ruutua kun peli pamahti käytiin ja päähahmoa kuvailtiin että voi jumaliste että ompa tämä ruma peli mutta eihän se mitään koska nyt on vuosi 2020, siinä pitikin alkaa sitten kontrolleja hakemaan ja oli vähän semmonen fiilis että noh olikohan tämä nyt niin pelottava ja karmiva kuin muistelin niin kyllä se aivan sitä oli. Olimme taas siinä samassa tunnelmassa ja ahdistavassa tilanteessa kuin 14 vuotta, vihollisen tekoäly myös yllätti positiivisesti ja nehän osaavat hakeutua piiloon ja jos sinä et etsi heitä niin ne etsivät sinut ja se aiheuttikin muutaman säikähdyksen pelissä. Miljööt eivät juurikaan vaihtele rakennuksista kellareiden ja tunneleiden väliltä mutta jotenkin se tähän peliin sopiikin, Xbox 360 versio sisälsi myös pienen kivan eli konsoleiden metsästyksen ja niitä tulikin etsittyä tiiviisti, en muista oliko pc:llä mitään vastaavaa?. Kontrollit olivat ehkä nyky katseella vähän kököt mutta kertaakaan ei kuolo niiden takia korvannut ja peli tallentikin itsestään ihan kiitettävästi vaikka siihen on pelaajalla myös mahdollisuus. Myös rikosten selvittäminen ja todisteiden tonkiminen oli edelleen mukavaa puuhaa. Kyllä tätä voi edelleenkin suositella kauhupelien ystäville ja kiitos Xbox onen taaksepäin yhteensopivuuden niin pääsis tämän kokemaan taas jälleen kerran.

Dragonflyn kaltaista loisto arvostelua ei minulta voi odottaa mutta yritetään aina jotakin ruksailla ja kopsataan tämä taulukko häneltä suoraan:

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:

5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat

PC tai boksiko löytyy niin koittakaa omanne etsiä jos peliä ette vielä ole kokeneet.
 
Ylös Bottom