Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
Retrospektiivi - pelataan vanhat pelit nykypäivän pelaajan silmin
- Viestiketjun aloittaja Dragonfly
- Aloituspäivämäärä
P
Poistettu jäsen 5945
Guest
Tänne on mukava kirjoitella arvosteluita ja vielä mukavempi lukea niitä, sais @Dragonfly ottaa jonku retron vaan myös peluuseen ja kirjoitella arvostelun
Jomppa
Member
Pelasin meinaan hiljattain itsekkin Doom 3 läpi, ja sen jälkeen sen lisärin siitä. Resurrection of Evil. Molemmille peleille oli eka läpipeluu. Alkuperäiset versiot vedin. Toki oli niissä jotkut modit mitkä parantaa ulkoasua.Tänne on mukava kirjoitella arvosteluita ja vielä mukavempi lukea niitä, sais @Dragonfly ottaa jonku retron vaan myös peluuseen ja kirjoitella arvostelun
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Vuonna 2006 alunperin julkaistu Onechanbara: Bikini Samurai Squad saa luvan olla tarpeeksi retro.Tänne on mukava kirjoitella arvosteluita ja vielä mukavempi lukea niitä, sais @Dragonfly ottaa jonku retron vaan myös peluuseen ja kirjoitella arvostelun
Tämän nimittäin ajattelin ottaa pelaukseen, nyt kun se lisättiin taaksepäin yhteensopivien pelien listalle.
Ferraro
Well-Known Member
Vastataan tänne, vaikka itse Tomb Raider -offtopicin Kenan ketjussa aloitinkin.
Kumpikin noista oli kuitenkin yhdessä asiassa vähemmän rasittava kuin TR3, sillä niissä sai tallentaa milloin halusi. TR3:n keräiltävät ja oman harkinnan mukaan käytettävät tallennuskristallit olivat kyllä lähes yhtä stressaava asia kuin minkä tahansa nurkan takaa ilmestyvät ja välillä täysin epäloogiset ja fysiikan lakien vastaiset äkkikuolema-ansat. Jossakin Nevadan kentistä etenin yli tunnin ilman ainoatakaan tallennusmahdollisuutta, ja johonkin äkkikuolemaan sekin päättyi. En kyllä lopulta saanut kolmosta edes läpi turvautumatta ohjeisiin pelin loppupuolella, joten nimeän kyllä TR3:n vaikeimmaksi ja ärsyttävimmäksi peliksi jonka olen kokonaisuudessaan pelannut.
Voisin melkein vaikka vedon lyödä, että tuo toinen rasittava peli oli joko Angel of Darkness tai Chronicles. AoD PS2:lla oli ainakin hyvin monesta kohtaa rikkinäinen peli, ja sen ohjaaminen tarkasti tuotti lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Siinä oli pohjalla kuitenkin mielestäni tosi kiinnostava peli, mutta peli oli niin puolivalmis tekele ettei siitä nauttiminen aina onnistunut. Chroniclesin viimeiset kentät tornitalossa kiipeilyineen ja täysin vailla kontekstia olevine kyborgivastustajineen olivat kyllä niin rasittavuudessaan kuin myös rikkinäisyydessään lähes omalla tasollaan. Chroniclesin viimeistä kenttää huonompaa aikaa en olekaan varmasti Dreamcastini ääressä viettänyt.
Kumpikin noista oli kuitenkin yhdessä asiassa vähemmän rasittava kuin TR3, sillä niissä sai tallentaa milloin halusi. TR3:n keräiltävät ja oman harkinnan mukaan käytettävät tallennuskristallit olivat kyllä lähes yhtä stressaava asia kuin minkä tahansa nurkan takaa ilmestyvät ja välillä täysin epäloogiset ja fysiikan lakien vastaiset äkkikuolema-ansat. Jossakin Nevadan kentistä etenin yli tunnin ilman ainoatakaan tallennusmahdollisuutta, ja johonkin äkkikuolemaan sekin päättyi. En kyllä lopulta saanut kolmosta edes läpi turvautumatta ohjeisiin pelin loppupuolella, joten nimeän kyllä TR3:n vaikeimmaksi ja ärsyttävimmäksi peliksi jonka olen kokonaisuudessaan pelannut.
Ippenator
Well-Known Member
Juuri sitä mietin itsekin, että jompikumpi noista se varmaan oli se toinen kovin ärsyttävä TR-peli. Olen kyllä tainnut pelata molemmatkin, eikä kumpikaan ollut kovin vakuuttava. Mutta toinen oli sen verran ärsyttävä ja huono muutenkin, että varmaan se huonoin TR-peli-titteli menee sille. Kyllä se varmaankin oli juuri tuo Chronicles tuon kuvauksesi pohjalta.Vastataan tänne, vaikka itse Tomb Raider -offtopicin Kenan ketjussa aloitinkin.
Voisin melkein vaikka vedon lyödä, että tuo toinen rasittava peli oli joko Angel of Darkness tai Chronicles. AoD PS2:lla oli ainakin hyvin monesta kohtaa rikkinäinen peli, ja sen ohjaaminen tarkasti tuotti lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Siinä oli pohjalla kuitenkin mielestäni tosi kiinnostava peli, mutta peli oli niin puolivalmis tekele ettei siitä nauttiminen aina onnistunut. Chroniclesin viimeiset kentät tornitalossa kiipeilyineen ja täysin vailla kontekstia olevine kyborgivastustajineen olivat kyllä niin rasittavuudessaan kuin myös rikkinäisyydessään lähes omalla tasollaan. Chroniclesin viimeistä kenttää huonompaa aikaa en olekaan varmasti Dreamcastini ääressä viettänyt.
Kumpikin noista oli kuitenkin yhdessä asiassa vähemmän rasittava kuin TR3, sillä niissä sai tallentaa milloin halusi. TR3:n keräiltävät ja oman harkinnan mukaan käytettävät tallennuskristallit olivat kyllä lähes yhtä stressaava asia kuin minkä tahansa nurkan takaa ilmestyvät ja välillä täysin epäloogiset ja fysiikan lakien vastaiset äkkikuolema-ansat. Jossakin Nevadan kentistä etenin yli tunnin ilman ainoatakaan tallennusmahdollisuutta, ja johonkin äkkikuolemaan sekin päättyi. En kyllä lopulta saanut kolmosta edes läpi turvautumatta ohjeisiin pelin loppupuolella, joten nimeän kyllä TR3:n vaikeimmaksi ja ärsyttävimmäksi peliksi jonka olen kokonaisuudessaan pelannut.
Toki oli tuo TR3:kin vaan kyllä tosi huono, kun nyt aloin muistelemaan. Ärsyttäviä ja turhauttavia sukelluskenttiä riitti, ja nyt muistuu mieleeni, että lopun Antarktikselle sijoittuvat kentät olivat myös superärsyttäviä. Huhhuh, oikein tuskanhiki nousee otsalle, kun noita muistelee…
Ferraro
Well-Known Member
Siellä Antarktiksella taisi olla eräskin legendaarinen pelisuunnittelullinen helmi, jossa piti sukeltaa jokin aivan järjenvastainen matka, joka nopeimmillaankin tehtynä sai happimittarin nolliin ja pakotti käyttämään parannusta kesken sukelluksen. Niitä medipäkkejä oli parempi siis olla kerättynä.Toki oli tuo TR3:kin vaan kyllä tosi huono, kun nyt aloin muistelemaan. Ärsyttäviä ja turhauttavia sukelluskenttiä riitti, ja nyt muistuu mieleeni, että lopun Antarktikselle sijoittuvat kentät olivat myös superärsyttäviä. Huhhuh, oikein tuskanhiki nousee otsalle, kun noita muistelee…
Kunniamaininnan ansaitsee myös esimerkiksi pelin kakkos- tai kolmoskentässä vastaan tullut ovi, jonka takaa vyöryy varoittamatta kaksi äkkikuoleman aiheuttavaa lohkaretta - tasaisella lattialla. Näitä olisi vaikka kuinka, mutta alkaa särkeä omaakin päätä jos liikaa muistelee.
P
Poistettu jäsen 5945
Guest
Me teimme sen! Tein sen mitä yritin lapsena useita kertoja.. Läpäistä Doom 3...
Jokin siinä oli aina vuonna 2004 etten saanut ikinä läpäistyä tätä peliä vaan jokin aina vei huomion pois, nyt ostin pelin BFG editionin 3e hintaan storesta syksyllä ja otin tämän urakaksi, alku oli yhtä mielenkiintoinen kuten ennenkin ja pelin edetessä peli muuttui todella tuskaiseksi tunneliksi jossa pelin vanhentuneet mekaanikat vyöryivät päälle niinkuin rollaattorit vanhainkodissa, vihollisten tulemiset pystyi huoletta ennakoimaan ja sama kaava toisti kentästä toiseen. Ei siis ihmekkään että peli aikoinaan hävisi Half Life 2:lle kaikessa, vihut todellakin imivät paukkuja kunnolla ja kun pääsivät lyömään niin tähtääminen oli tuskaa saada kohdilleen.. Mutta peli on kuitenkin pelattu läpi enkä usko että lisäreihin kosken vähään aikaan, eikä muuten ollut ikävä sitä taskulamppu showta suurin miinus tulee silti bosseista jotka olivat vailla mielikuvitusta. Ei voisi uskoa 2016 Doomin olevan tälle sukua.
Arvosana: 3
Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.
Jokin siinä oli aina vuonna 2004 etten saanut ikinä läpäistyä tätä peliä vaan jokin aina vei huomion pois, nyt ostin pelin BFG editionin 3e hintaan storesta syksyllä ja otin tämän urakaksi, alku oli yhtä mielenkiintoinen kuten ennenkin ja pelin edetessä peli muuttui todella tuskaiseksi tunneliksi jossa pelin vanhentuneet mekaanikat vyöryivät päälle niinkuin rollaattorit vanhainkodissa, vihollisten tulemiset pystyi huoletta ennakoimaan ja sama kaava toisti kentästä toiseen. Ei siis ihmekkään että peli aikoinaan hävisi Half Life 2:lle kaikessa, vihut todellakin imivät paukkuja kunnolla ja kun pääsivät lyömään niin tähtääminen oli tuskaa saada kohdilleen.. Mutta peli on kuitenkin pelattu läpi enkä usko että lisäreihin kosken vähään aikaan, eikä muuten ollut ikävä sitä taskulamppu showta
suurin miinus tulee silti bosseista jotka olivat vailla mielikuvitusta. Ei voisi uskoa 2016 Doomin olevan tälle sukua.Arvosana: 3
Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.
Normaalilla pelasin DOOM 3:n läpi ja heti perään jäi hirveä hinku aloittaa myös Nightmarella, jossa terveys vuotaa itsestään 5 pinnaa pois joka 5. sekunti (mutta ei alle 25:n, kun max on 100). Tosin eräs terveyttä parantava superjuttu oli käytössä heti alusta asti, joten se helpotti etenemistä ja loppuun asti mentiin. Mulle tämä on yksi parhaista DOOMeista. Tunnelmallinen, vaikea, paikoin myös pelottava, täyttä toimintaa ja se yksi sankari, joka selviää yhden miehen armeijana kaikkien vaikeuksien läpi. Kaikki sellaisia elementtejä, joita arvostan paljon.
Tätä tuli seurattua myös PSVR:nä Share Playn kautta, kun kaveri innostui pelaamaan sitä virtuaalilasien läpi. Mainio tekele edelleenkin. Oma arvosana olisi 4, ja kenties pienen plussan verran siihen päälle. Tästä tuli tapeltua paljon jo silloin monen kanssa, kun DOOM 3 tuli ulos. Kyllä se perkele on hyvä, sanoi muut mitä vain.
Tätä tuli seurattua myös PSVR:nä Share Playn kautta, kun kaveri innostui pelaamaan sitä virtuaalilasien läpi. Mainio tekele edelleenkin. Oma arvosana olisi 4, ja kenties pienen plussan verran siihen päälle. Tästä tuli tapeltua paljon jo silloin monen kanssa, kun DOOM 3 tuli ulos. Kyllä se perkele on hyvä, sanoi muut mitä vain
.
Hulikopteri
Well-Known Member
Munkin pitäisi tuo pelata. Ollut backlogilla vuosia. Oispa siinä PS5 parannuksetNormaalilla pelasin DOOM 3:n läpi ja heti perään jäi hirveä hinku aloittaa myös Nightmarella, jossa terveys vuotaa itsestään 5 pinnaa pois joka 5. sekunti (mutta ei alle 25:n, kun max on 100). Tosin eräs terveyttä parantava superjuttu oli käytössä heti alusta asti, joten se helpotti etenemistä ja loppuun asti mentiin. Mulle tämä on yksi parhaista DOOMeista. Tunnelmallinen, vaikea, paikoin myös pelottava, täyttä toimintaa ja se yksi sankari, joka selviää yhden miehen armeijana kaikkien vaikeuksien läpi. Kaikki sellaisia elementtejä, joita arvostan paljon.
Tätä tuli seurattua myös PSVR:nä Share Playn kautta, kun kaveri innostui pelaamaan sitä virtuaalilasien läpi. Mainio tekele edelleenkin. Oma arvosana olisi 4, ja kenties pienen plussan verran siihen päälle. Tästä tuli tapeltua paljon jo silloin monen kanssa, kun DOOM 3 tuli ulos. Kyllä se perkele on hyvä, sanoi muut mitä vain
Ferraro
Well-Known Member
Pistin pelivuoden 2021 pakettiin todellisella romurallipelien klassikolla, eli läpi tuli pelattua Bugbearin aito ja alkuperäinen FlatOut.
Siinä missä kakkososa on PS2-ajalta hyvinkin tuttu, niin aikanaan en koskaan FlatOut ykköstä omistanut. Jossakin vaiheessa se on sittemmin tullut Xbox-versiona pelihyllyyn hankittua. Vaikken peliä lapsuudessa omistanutkaan, niin FlatOut oli kuitenkin todennäköisesti ensimmäinen kokeilemani Xbox-peli - Gigantin peliosastolla tuolloin pelattavissa olleella boxilla. Tähän liittyy sellainenkin muisto, että unohdin kerran takkini kyseisen pelikoneen viereen, ja poissaoloni aikana joku oli ehtinyt sen varastaa. Mutta ennen kuin juttu lähtee enempää laukalle, niin palataanpa itse peliin.
Series X:llä FlatOutia ei pysty pelaamaan, joten Xbox 360 suorastaan hihkaisi riemusta päästessään pyörittämään pelilevyä tositarkoituksella ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Niinhän se on, että konsoli tykkää kun sillä pelataan. Niin tykkäsi pelaajakin, sillä FlatOut paljastui edelleen oikeinkin hauskaksi, joskin varsin lyhyeksi jääväksi kaahailuksi. Ajomalli on arcade-peliksi yllättävänkin haastava, ja tiukempiin mutkiin ei voi todellakaan syöksyä kaasu pohjassa. Otti itse asiassa hetken aikaa tajuta, että tässä menestyäkseen kuuluu itse asiassa pelata ennemminkin rata-ajopelin kuin silkan romurallin näkökulmasta. Tämän lasken aivan ehdottomasti positiiviseksi puoleksi esimerkiksi Dirt 5:n tai Need for Speedin rymistelyyn verrattuna.
Graafisesti peli näyttää toki vanhentuneelta, mutta ei niin rujolta etteikö sitä aivan hyvin vielä katselisi. Laajakuvatuki olisi kiva lisä, mutta eipä sitä vielä vuonna 2004 aivan jokaisessa pelissä ollut. Sen sijaan klassiset räsynukkeanimaatiot kolareiden jälkeen ovat aivan yhtä hauskoja (ja tosipaikan tullen raivostuttavan pitkiä) kuin silloin aikanaankin - puhumattakaan minipeleistä. Korkeus- ja pituushyppy tuulilasin läpi sekä ihmistikka eivät ole vanhentuneet päivääkään! Ratasuunnittelu on pääosin myös oikeinkin hyvää, ja lähes minkä tahansa esteen tai kyltin pystyy autollaan hajottamaan. Tämän seurauksena rataympäristöt elävät muutamankin kierroksen mitalla varsin paljon, mikä pitää pelaajan sopivan varpaillaan - pimeän mutkan takaa kun saattaa hyvin paljastua sellainen este, jota ei vielä edellisellä kierroksella siinä ollut.
Se missä pelikokemus jää hivenen vajaaksi, on pelin pituus ja uramoodin sisältö. Rataympäristöjä on vain kourallinen, olkoonkin että erilaisia ratavariaatioita löytyy runsaasti enemmän. Uramoodissa on yhteensä 36 kisaa, ja 36:n podium-sijoituksen jälkeen katsellaan lopputekstejä. Lisensoimattomia ajoneuvoja on ostettavissa parisenkymmentä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä oma autotalli on tasan yhden pirssin kokoinen. Ajoneuvonsa on siis syytä valita tarkkaan, sillä uuden menopelin ostaakseen täytyy entinen aina myydä alta pois. Tämä kirpaisee turhan paljon, etenkin jos on ehtinyt varustaa vanhan autonsa lukuisilla viritysosilla.
FlatOut 2:ssa oli aikanaan niin hyvä soundtrack, että ykkösosan vastaava ei voi olla tuottamatta geneerisyydellään pettymystä. Rob Zombiesta tai Megadethistä on turha haaveilla, ja vaikka äänimaailma nyt ei mikään katastrofaalisen huono olekaan, niin varsin pian tekee kuitenkin mieli painaa mutea ja pistää omat musat kisojen taustalle soimaan.
Näitä puutteita katseli kuitenkin mielellään läpi sormien, sillä onhan tässä edelleen yksi suomalaisen peliteollisuuden klassikoista. Jos tämä halvalla tulee vastaan ja ykkösosalle sopivan pelilaitteen omistaa, niin en näe mitään syytä olla tilaisuuteensa tarttumatta. Kaipa se on vielä lähiaikoina etsittävä jostakin oikeat tallennukset omaava PS2-muistikortti ja palattava kakkososan nostalgisiin tunnelmiin.
Siinä missä kakkososa on PS2-ajalta hyvinkin tuttu, niin aikanaan en koskaan FlatOut ykköstä omistanut. Jossakin vaiheessa se on sittemmin tullut Xbox-versiona pelihyllyyn hankittua. Vaikken peliä lapsuudessa omistanutkaan, niin FlatOut oli kuitenkin todennäköisesti ensimmäinen kokeilemani Xbox-peli - Gigantin peliosastolla tuolloin pelattavissa olleella boxilla. Tähän liittyy sellainenkin muisto, että unohdin kerran takkini kyseisen pelikoneen viereen, ja poissaoloni aikana joku oli ehtinyt sen varastaa. Mutta ennen kuin juttu lähtee enempää laukalle, niin palataanpa itse peliin.
Series X:llä FlatOutia ei pysty pelaamaan, joten Xbox 360 suorastaan hihkaisi riemusta päästessään pyörittämään pelilevyä tositarkoituksella ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Niinhän se on, että konsoli tykkää kun sillä pelataan. Niin tykkäsi pelaajakin, sillä FlatOut paljastui edelleen oikeinkin hauskaksi, joskin varsin lyhyeksi jääväksi kaahailuksi. Ajomalli on arcade-peliksi yllättävänkin haastava, ja tiukempiin mutkiin ei voi todellakaan syöksyä kaasu pohjassa. Otti itse asiassa hetken aikaa tajuta, että tässä menestyäkseen kuuluu itse asiassa pelata ennemminkin rata-ajopelin kuin silkan romurallin näkökulmasta. Tämän lasken aivan ehdottomasti positiiviseksi puoleksi esimerkiksi Dirt 5:n tai Need for Speedin rymistelyyn verrattuna.
Graafisesti peli näyttää toki vanhentuneelta, mutta ei niin rujolta etteikö sitä aivan hyvin vielä katselisi. Laajakuvatuki olisi kiva lisä, mutta eipä sitä vielä vuonna 2004 aivan jokaisessa pelissä ollut. Sen sijaan klassiset räsynukkeanimaatiot kolareiden jälkeen ovat aivan yhtä hauskoja (ja tosipaikan tullen raivostuttavan pitkiä) kuin silloin aikanaankin - puhumattakaan minipeleistä.
Korkeus- ja pituushyppy tuulilasin läpi sekä ihmistikka eivät ole vanhentuneet päivääkään! Ratasuunnittelu on pääosin myös oikeinkin hyvää, ja lähes minkä tahansa esteen tai kyltin pystyy autollaan hajottamaan. Tämän seurauksena rataympäristöt elävät muutamankin kierroksen mitalla varsin paljon, mikä pitää pelaajan sopivan varpaillaan - pimeän mutkan takaa kun saattaa hyvin paljastua sellainen este, jota ei vielä edellisellä kierroksella siinä ollut.Se missä pelikokemus jää hivenen vajaaksi, on pelin pituus ja uramoodin sisältö. Rataympäristöjä on vain kourallinen, olkoonkin että erilaisia ratavariaatioita löytyy runsaasti enemmän. Uramoodissa on yhteensä 36 kisaa, ja 36:n podium-sijoituksen jälkeen katsellaan lopputekstejä. Lisensoimattomia ajoneuvoja on ostettavissa parisenkymmentä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä oma autotalli on tasan yhden pirssin kokoinen. Ajoneuvonsa on siis syytä valita tarkkaan, sillä uuden menopelin ostaakseen täytyy entinen aina myydä alta pois. Tämä kirpaisee turhan paljon, etenkin jos on ehtinyt varustaa vanhan autonsa lukuisilla viritysosilla.
FlatOut 2:ssa oli aikanaan niin hyvä soundtrack, että ykkösosan vastaava ei voi olla tuottamatta geneerisyydellään pettymystä. Rob Zombiesta tai Megadethistä on turha haaveilla, ja vaikka äänimaailma nyt ei mikään katastrofaalisen huono olekaan, niin varsin pian tekee kuitenkin mieli painaa mutea ja pistää omat musat kisojen taustalle soimaan.
Näitä puutteita katseli kuitenkin mielellään läpi sormien, sillä onhan tässä edelleen yksi suomalaisen peliteollisuuden klassikoista. Jos tämä halvalla tulee vastaan ja ykkösosalle sopivan pelilaitteen omistaa, niin en näe mitään syytä olla tilaisuuteensa tarttumatta. Kaipa se on vielä lähiaikoina etsittävä jostakin oikeat tallennukset omaava PS2-muistikortti ja palattava kakkososan nostalgisiin tunnelmiin.
Ac3way
Well-Known Member
PC:n puolella Flatout 1:llä oli aika pitkä ikä modauksen ja moninpelin ansiosta. Vasta Wreckfest onnistui sen syrjäyttämään, kun se on käytännössä Flatout 1:sen reboot.
Oli kyllä loistava peli aikoinaan julkaisussa ja vielä vuosia myöhemminkin onnistui tarjoamaan hauskaa viihdettä.
Oli kyllä loistava peli aikoinaan julkaisussa ja vielä vuosia myöhemminkin onnistui tarjoamaan hauskaa viihdettä.
Ferraro
Well-Known Member
Ensimmäisen FlatOutin jälkeen oli luonnollisesti pakko tehdä nostalgiatrippi FlatOut 2:n pariin. Siinä missä ykkösen pelasin vasta viime kuussa ensimmäistä kertaa läpi, niin kakkosta taas on PS2:lla tullut aikanaan väännettyä merkittäviä tuntimääriä. Alkuperäinen muistikortti löytyi helposti, mutta tallennukset eivät tuohon aikaan vielä kovinkaan yleisesti tainneet pelitunteja kellottaa, joten tarkka tai edes suurpiirteinen tuntimäärä jää arvoitukseksi.
Edellisestä FlatOut 2:n pelikerrasta oli pakko olla kulunut jo vähintään kymmenen vuotta, mutta pitkästä tauosta huolimatta kaikki tuntui erittäin tutulta - jopa AI-kuskien nimet olivat hämmentävän tuoreessa muistissa! Kohtalaisen suuri yllätys oli kuitenkin, kuinka erilaiselta ajaminen tuntui ykkösosaan verrattuna. Kakkosessa on nimittäin selvästi arcade-painotteisempi ajotuntuma, ja kisojen vaikeustasokin on melko suhteellinen tekoälykuskien erittäin kireän kuminauhan vaikutuksesta. Kolareihin, pitkiin ilmalentoihin ja rataympäristöjen hajottamiseen kannustetaan myös niistä saatavan selvästi vahvemman boost-efektin ansiosta aiempaa enemmän, mikä tekee kisaamisesta helposti ykkösosaa kaoottisempaa. Ovatko nämä hyviä vai huonoja uudistuksia, riippuu varmasti hyvin pitkälti siitä mitä peliltään hakee. Omasta mielestäni kakkosen arcade-lähtöisempi tuntuma ja pelimekaniikka tukee paremmin pelin rentoa olemusta, ja kisojen ajaminen oli keskimäärin hauskempaa kuin ykkösessä. Mielipiteeni on toki värittynyt myös vahvalla annoksella nostalgiaa.
Sisällön puolesta konsepti on pitkälti sama kuin ykkösessä, mutta kaikkea on hiukan enemmän. Uramoodi on pelkistetty mutta toimiva, stuntit ovat jälleen mukana hivenen ykköstä monipuolisempina ja ratavalikoima on paitsi hiukan laajempi, myös kokonaan uusittu. Tällä kertaa autojakin saa omistaa kerralla useamman kuin yhden, mikä tuleekin tarpeeseen sillä uramoodissa autoluokkia on yhden sijasta kolme. Hauskimpia yksittäisiä kisoja ovat kyllä pelkkään romuttamiseen keskittyvät derbyt, joihin on panostettu huomattavasti enemmän kuin ykkösessä.
Yksi asia jonka muistin vain osittain oikein, oli soundtrackin erinomaisuus. Toki, introbiisinä on Rob Zombien Demon Speeding ja valikkosoittolistasta löytyy Megadethin Symphony of Destruction, mutta muuten ääniraita käy jopa vaikuttavasta nimekkyydestään huolimatta varsin pian puuduttavaksi jenkkiradiorock-biisien sekametelisopaksi. Kai se pellin lyttääminen Nickelbackin tahtiin oli sitten astetta siistimpää viitisentoista vuotta takaperin.
FlatOut 2:a en lähtenyt kokonaan uudelleen ajelemaan läpi, mutta sen sijaan kaivoin hyllystä FlatOut Ultimate Carnagen Xbox 360:lle, joka käytännössä on kakkosen laajennettu remasterointi uudelle konsolisukupolvelle. Ajotuntuma ja kisaaminen on samaa kuin kakkosessa, ratavalikoima on nähdäkseni muuttumaton, kun taas autovalikoimaa sekä radalla olevien tekoälykuskien määrää on hivenen laajennettu. Ainakin yksi uusi romuttamiseen keskittyvä pelimoodikin on lisätty, mutta uratila tarjoaa samanlaisen kokemuksen kuin FlatOut 2. Valikkoja olisi voinut tosin remasteroida vielä sen verran, että käyttöliittymä olisi kuvasuhteeltaan aito 16:9 eikä venytetty 4:3. Graafisesti peli näyttää ajotilanteessa jopa yllättävän hyvältä ja pyörii tasaisesti. DualShock2:a paremmin ajopeleihin sopivan 360-ohjaimenkin ansiosta Ultimate Carnagen uramoodin ajeli ilokseen kokonaan läpi. FlatOut 2:n sijaan suosittelenkin nimenomaan Ultimate Carnagen pelaamista, jossa on tarjolla vielä tänä päivänäkin erittäin toimiva ja hyvin säilynyt romurallikokemus. Mielenkiintoisesti muuten FlatOut UC:n online-serveritkin näyttäisivät olevan edelleen pystyssä, ainakin leaderboardien päivittymisestä päätellen.
Edellisestä FlatOut 2:n pelikerrasta oli pakko olla kulunut jo vähintään kymmenen vuotta, mutta pitkästä tauosta huolimatta kaikki tuntui erittäin tutulta - jopa AI-kuskien nimet olivat hämmentävän tuoreessa muistissa! Kohtalaisen suuri yllätys oli kuitenkin, kuinka erilaiselta ajaminen tuntui ykkösosaan verrattuna. Kakkosessa on nimittäin selvästi arcade-painotteisempi ajotuntuma, ja kisojen vaikeustasokin on melko suhteellinen tekoälykuskien erittäin kireän kuminauhan vaikutuksesta. Kolareihin, pitkiin ilmalentoihin ja rataympäristöjen hajottamiseen kannustetaan myös niistä saatavan selvästi vahvemman boost-efektin ansiosta aiempaa enemmän, mikä tekee kisaamisesta helposti ykkösosaa kaoottisempaa. Ovatko nämä hyviä vai huonoja uudistuksia, riippuu varmasti hyvin pitkälti siitä mitä peliltään hakee. Omasta mielestäni kakkosen arcade-lähtöisempi tuntuma ja pelimekaniikka tukee paremmin pelin rentoa olemusta, ja kisojen ajaminen oli keskimäärin hauskempaa kuin ykkösessä. Mielipiteeni on toki värittynyt myös vahvalla annoksella nostalgiaa.
Sisällön puolesta konsepti on pitkälti sama kuin ykkösessä, mutta kaikkea on hiukan enemmän. Uramoodi on pelkistetty mutta toimiva, stuntit ovat jälleen mukana hivenen ykköstä monipuolisempina ja ratavalikoima on paitsi hiukan laajempi, myös kokonaan uusittu. Tällä kertaa autojakin saa omistaa kerralla useamman kuin yhden, mikä tuleekin tarpeeseen sillä uramoodissa autoluokkia on yhden sijasta kolme. Hauskimpia yksittäisiä kisoja ovat kyllä pelkkään romuttamiseen keskittyvät derbyt, joihin on panostettu huomattavasti enemmän kuin ykkösessä.
Yksi asia jonka muistin vain osittain oikein, oli soundtrackin erinomaisuus. Toki, introbiisinä on Rob Zombien Demon Speeding ja valikkosoittolistasta löytyy Megadethin Symphony of Destruction, mutta muuten ääniraita käy jopa vaikuttavasta nimekkyydestään huolimatta varsin pian puuduttavaksi jenkkiradiorock-biisien sekametelisopaksi. Kai se pellin lyttääminen Nickelbackin tahtiin oli sitten astetta siistimpää viitisentoista vuotta takaperin.
FlatOut 2:a en lähtenyt kokonaan uudelleen ajelemaan läpi, mutta sen sijaan kaivoin hyllystä FlatOut Ultimate Carnagen Xbox 360:lle, joka käytännössä on kakkosen laajennettu remasterointi uudelle konsolisukupolvelle. Ajotuntuma ja kisaaminen on samaa kuin kakkosessa, ratavalikoima on nähdäkseni muuttumaton, kun taas autovalikoimaa sekä radalla olevien tekoälykuskien määrää on hivenen laajennettu. Ainakin yksi uusi romuttamiseen keskittyvä pelimoodikin on lisätty, mutta uratila tarjoaa samanlaisen kokemuksen kuin FlatOut 2. Valikkoja olisi voinut tosin remasteroida vielä sen verran, että käyttöliittymä olisi kuvasuhteeltaan aito 16:9 eikä venytetty 4:3. Graafisesti peli näyttää ajotilanteessa jopa yllättävän hyvältä ja pyörii tasaisesti. DualShock2:a paremmin ajopeleihin sopivan 360-ohjaimenkin ansiosta Ultimate Carnagen uramoodin ajeli ilokseen kokonaan läpi. FlatOut 2:n sijaan suosittelenkin nimenomaan Ultimate Carnagen pelaamista, jossa on tarjolla vielä tänä päivänäkin erittäin toimiva ja hyvin säilynyt romurallikokemus. Mielenkiintoisesti muuten FlatOut UC:n online-serveritkin näyttäisivät olevan edelleen pystyssä, ainakin leaderboardien päivittymisestä päätellen.
Viimeksi muokattu:
P
Poistettu jäsen 37867
Guest
Ensimmäisen FlatOutin jälkeen oli luonnollisesti pakko tehdä nostalgiatrippi FlatOut 2:n pariin. Siinä missä ykkösen pelasin vasta viime kuussa ensimmäistä kertaa läpi, niin kakkosta taas on PS2:lla tullut aikanaan väännettyä merkittäviä tuntimääriä. Alkuperäinen muistikortti löytyi helposti, mutta tallennukset eivät tuohon aikaan vielä kovinkaan yleisesti tainneet pelitunteja kellottaa, joten tarkka tai edes suurpiirteinen tuntimäärä jää arvoitukseksi.
Edellisestä FlatOut 2:n pelikerrasta oli pakko olla kulunut jo vähintään kymmenen vuotta, mutta pitkästä tauosta huolimatta kaikki tuntui erittäin tutulta - jopa AI-kuskien nimet olivat hämmentävän tuoreessa muistissa! Kohtalaisen suuri yllätys oli kuitenkin, kuinka erilaiselta ajaminen tuntui ykkösosaan verrattuna. Kakkosessa on nimittäin selvästi arcade-painotteisempi ajotuntuma, ja kisojen vaikeustasokin on melko suhteellinen tekoälykuskien erittäin kireän kuminauhan vaikutuksesta. Kolareihin, pitkiin ilmalentoihin ja rataympäristöjen hajottamiseen kannustetaan myös niistä saatavan selvästi vahvemman boost-efektin ansiosta aiempaa enemmän, mikä tekee kisaamisesta helposti ykkösosaa kaoottisempaa. Ovatko nämä hyviä vai huonoja uudistuksia, riippuu varmasti hyvin pitkälti siitä mitä peliltään hakee. Omasta mielestäni kakkosen arcade-lähtöisempi tuntuma ja pelimekaniikka tukee paremmin pelin rentoa olemusta, ja kisojen ajaminen oli keskimäärin hauskempaa kuin ykkösessä. Mielipiteeni on toki värittynyt myös vahvalla annoksella nostalgiaa.
Sisällön puolesta konsepti on pitkälti sama kuin ykkösessä, mutta kaikkea on hiukan enemmän. Uramoodi on pelkistetty mutta toimiva, stuntit ovat jälleen mukana hivenen ykköstä monipuolisempina ja ratavalikoima on paitsi hiukan laajempi, myös kokonaan uusittu. Tällä kertaa autojakin saa omistaa kerralla useamman kuin yhden, mikä tuleekin tarpeeseen sillä uramoodissa autoluokkia on yhden sijasta kolme. Hauskimpia yksittäisiä kisoja ovat kyllä pelkkään romuttamiseen keskittyvät derbyt, joihin on panostettu huomattavasti enemmän kuin ykkösessä.
Yksi asia jonka muistin vain osittain oikein, oli soundtrackin erinomaisuus. Toki, introbiisinä on Rob Zombien Demon Speeding ja valikkosoittolistasta löytyy Megadethin Symphony of Destruction, mutta muuten ääniraita käy jopa vaikuttavasta nimekkyydestään huolimatta varsin pian puuduttavaksi jenkkiradiorock-biisien sekametelisopaksi. Kai se pellin lyttääminen Nickelbackin tahtiin oli sitten astetta siistimpää viitisentoista vuotta takaperin.
FlatOut 2:a en lähtenyt kokonaan uudelleen ajelemaan läpi, mutta sen sijaan kaivoin hyllystä FlatOut Ultimate Carnagen Xbox 360:lle, joka käytännössä on kakkosen laajennettu remasterointi uudelle konsolisukupolvelle. Ajotuntuma ja kisaaminen on samaa kuin kakkosessa, ratavalikoima on nähdäkseni muuttumaton, kun taas autovalikoimaa sekä radalla olevien tekoälykuskien määrää on hivenen laajennettu. Ainakin yksi uusi romuttamiseen keskittyvä pelimoodikin on lisätty, mutta uratila tarjoaa samanlaisen kokemuksen kuin FlatOut 2. Valikkoja olisi voinut tosin remasteroida vielä sen verran, että käyttöliittymä olisi kuvasuhteeltaan aito 16:9 eikä venytetty 4:3. Graafisesti peli näyttää ajotilanteessa jopa yllättävän hyvältä ja pyörii tasaisesti. DualShock2:a paremmin ajopeleihin sopivan 360-ohjaimenkin ansiosta Ultimate Carnagen uramoodin ajeli ilokseen kokonaan läpi. FlatOut 2:n sijaan suosittelenkin nimenomaan Ultimate Carnagen pelaamista, jossa on tarjolla vielä tänä päivänäkin erittäin toimiva ja hyvin säilynyt romurallikokemus. Mielenkiintoisesti muuten FlatOut UC:n online-serveritkin näyttäisivät olevan edelleen pystyssä, ainakin leaderboardien päivittymisestä päätellen.
Ensimmäinen FlatOut on kyllä omissa kirjoissa paras ratilla pelattava autopeli. Tuossa on jotenkin todella miellyttävä ajotuntuma ratilla(kin) pelattuna. Yleensä mulla on tuo ikivanha Force Feedback-ratti kerännyt vain pölyä.
Ferraro
Well-Known Member
Tuosta ensimmäisen ajotuntumasta olin suorastaan yllättynyt. Siihen oli ykkösessä vielä kaksi vaihtoehtoa, joista ns. arcademaisempikin oli vähemmän arcadea kuin FlatOut 2:ssa. Ohjaimella tosin tykkäsin enemmän kakkosen rennosta meiningistä, kun en mitään naama irvessä vääntämistä peliltä hakenut.
Tavallaan retroa, vaikka ei vielä kovin kaukaista. Remasterikin tulossa, joten kiva verestää muistoja tämän parissa. Dead Space -sarjan avauspeli parhaillaan työn alla KonsoliFINin striimikanavalla, toistaiseksi neljä chapteria takana.
Harmi kyllä pelottavuudet ovat historiaa, kaikki on nähty jo niin moneen kertaan. Kuolemat ovat edelleen näyttäviä, niissä on eniten nähtävää. Tänään Isaac kärsi muun muassa seuraavia juttuja: Jalat katkaistiin, jäi asteroidien alle, viskattiin avaruuteen, syötiin avaruussatiaisten toimesta, paiskautui kattoon muuttuen veripaltuksi, mato kävi kiinni jalkaan ja tukehtui.
Ripper on edelleen ase hauskimmasta päästä, sahataan raajoja sirkkelinterillä. Vanha luottoratsu line gunin muodossa toimii aina ja plasma cutter hoitelee yleispätevänä aseena monet tilanteet. Contact beam toimii kovan damagen tuhoaseena kaukana oleviin kohteisiin. Jos viides ase olisi mahdollinen, niin ehdottomasti force gun, hillitsemään päällekäyviä massoja.
Kivaa on kuitenkin ollut, pelottavuusaspektin puuttumisesta huolimatta. Haaste on kohdillaan hard-tasolla, impossiblen kuolemarypästä en haluaisi kokea ilman new game+ -aseita.
Harmi kyllä pelottavuudet ovat historiaa, kaikki on nähty jo niin moneen kertaan. Kuolemat ovat edelleen näyttäviä, niissä on eniten nähtävää. Tänään Isaac kärsi muun muassa seuraavia juttuja: Jalat katkaistiin, jäi asteroidien alle, viskattiin avaruuteen, syötiin avaruussatiaisten toimesta, paiskautui kattoon muuttuen veripaltuksi, mato kävi kiinni jalkaan ja tukehtui.
Ripper on edelleen ase hauskimmasta päästä, sahataan raajoja sirkkelinterillä. Vanha luottoratsu line gunin muodossa toimii aina ja plasma cutter hoitelee yleispätevänä aseena monet tilanteet. Contact beam toimii kovan damagen tuhoaseena kaukana oleviin kohteisiin. Jos viides ase olisi mahdollinen, niin ehdottomasti force gun, hillitsemään päällekäyviä massoja.
Kivaa on kuitenkin ollut, pelottavuusaspektin puuttumisesta huolimatta. Haaste on kohdillaan hard-tasolla, impossiblen kuolemarypästä en haluaisi kokea ilman new game+ -aseita.
Ferraro
Well-Known Member
TV-tasossani majaansa pitävä Xbox 360 on nyt reilun kuukauden aikana päässyt kerryttämään pelitunteja luultavasti enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. Kahden FlatOutin sekä yhden Avatarin jälkeen poimin pelihyllystä siellä jo lähes unohdettuna odottaneen avoimen maailman ajopelien helmen vuodelta 2006, kauan ennen Forza Horizonia ja kumppaneita. Matka vei Havaijille Oahun saarelle, ja pelihän oli tietysti aito ja alkuperäinen Test Drive Unlimited.
Kuten FlatOutinkin kohdalla, oma pelihistoriani sisältää huomattavan määrän tunteja kellottaneen pelisarjan kakkososan, siinä missä alkuperäinen TDU on jäänyt pelaamatta. Tähän oli aikanaan ihan käytännöllinen syy, sillä en omistanut Xbox 360:a ennen syksyä 2016, jolloin tämäkin peli on hyllyyni päätynyt. PS3:lle tätä peliä ei koskaan saatu, mutta muistan kyllä hyvin katselleeni jo kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään ehtineestä YouTubesta vastikään aktivoituneen Classic Game Roomin kolmeen osaan jaettua arviota TDU:sta. Kyllähän se hienolta näytti, ja kieltämättä harmitti suuresti että pleikkaripuolella oli tyytyminen PS2-versioon, jota en koskaan katsonut aiheelliseksi hankkia. Mark Busslerin rauhallinen arviointityyli osoittautui myös sen verran viihdyttäväksi että päätin subata kanavan ja katsoa lisää videoehdotuksia, joista kaikki liittyivät vahvasti juuri katsotun videon aiheeseen.
Noh, takaisin vuoteen 2022 ja TDU:n pelilliseen puoleen. Heti alusta pitäen ollaan perusasioiden äärellä. Valitse hahmo, osta talo (autotalli), osta auto, aja kisoja. Aja lisää, voita rahaa ja osta lisää autoja ja taloja. Ei turhaa dramatiikkaa tai juonenkäänteitä esittävää reality-show'ta, vaan itse ajamiseen saa keskittyä ilman ulkoisia häiriötekijöitä. Vuonna 2006 online-puoli olisi kyllä mahdollisesti kilpaillut tasapäisesti yksinpelin osakseen saamasta huomiosta, mutta tämän pelin serverit on päästetty kärsimyksestään jo lähes vuosikymmen sitten. Mutta yksinpeli, se on edelleen varmasti aivan yhtä hyvää viihdettä kuin day one. Ei nykyisin mitään uutta ja ihmeellistä, mutta toimiva konsepti toimii vielä pitkänkin ajan päästä.
Itse ainakin nautin pelistä suuresti. Kisoja ja tehtäviä on monipuolisesti, niitä saa ajaa tiettyjen raamien sisällä varsin vapaasti valitsemassaan järjestyksessä, saarta ympäriinsä ajelemalla löytää runsaasti uusia kisoja, kauppoja ja tehtäviä, ja sisältöä avautuu jatkuvasti lisää pelissä etenemällä. Eteneminen tapahtuu kartuttamalla hahmonsa tasoa, mikä puolestaan on suoraan verrannollinen pelistä kerättyihin gamerscore-pisteisiin. Kyllä - tässä on julkaisu, jossa Xbox-saavutusten kerääminen ihan oikeasti avaa sisältöä itse peliin! Kerrankin ei tarvitse miettiä saavutusten/trophyjen keräämisen mielekkyyttä, vaan esimerkiksi kolmannen Mercedes-Benzinsä ostamalla on konkreettisesti 15 pistettä lähempänä seuraavaa tasoa ja sitä myötä avautuvia lisäkilpailuja. Toki tässä on myös varjopuolensa, sillä koska onlineen ei enää pitkään aikaan ole ollut pääsyä, ei peliä voi enää sataprosenttisesti läpäistä. Yksinpelillä ei myöskään ole mitään selkeää päätepistettä, paitsi ehkä sitten kun joka ikinen kisa on ajettu, liftari kyyditty, paketti kuljetettu jne. Kyllä nekin tehtävät joskus loppuvat, mutta Champion-tason saavutettuani ja kaikki kartalla näkyneet merkittävät kisat ajettuani päätin, että 24 tuntia oli tälle ajelulle oikein sopiva mitta.
Ajotuntumalle on pakko nostaa peukkua ylös. Tehokkaampiakin autoja on ilman ajoapujakin kyllä suhteellisen helppo hallita, mutta samaan aikaan tuntuma on järjestään huomattavasti parempi kuin saman genren peleistä esimerkiksi The Crew'ssa tai Need for Speedissä (2015). Auton painopiste tuntuu hyvin näpeissä ja ajosuorituksestaan tuntee jatkuvasti olevansa itse vastuussa. Tosin pieni miinus kokonaiskuvaan tulee moottoripyöristä, joita pelissä siis myös pääsee ajamaan. Jos nyt pääsemisestä on kyse, sillä pyörien ajotuntuma ei ole lainkaan yhtä hyvä kuin autojen. Pyöräkisat jäivätkin suurelta osin itseltäni ajamatta. Autoilu on kuitenkin pääsääntöisesti oikein kivaa, tekipä sen sitten kelloa ja konekuskeja vastaan kisassa tai muuten vain kruisaillen avoimessa maailmassa. Tarkkana saa kuitenkin muun liikenteen seassa pysyä, sillä vaikken Havaijin tieliikennelaista olekaan erityisen hyvin perillä, niin pelin siviililiikenne vaikuttaa etenkin kaistanvaihtojensa osalta varsin arvaamattomalta. Kun poliisiakaan eivät näytä esimerkiksi Stop-merkit koskevan, niin albanialaisen taksikuskin ajotyylistäni huolimatta osa todistamistani kolareista oli siviililiikenteen omaehtoisesti aiheuttamia.
TDU2:n edellisestä pelikerrastanikin on kyllä jo aikaa, mutta väittäisin tässä ykkösosassa olevan huomattavasti vähemmän avoimesta maailmasta löydettävää pikkukrääsää kuin jatko-osassaan - puhumattakaan uudemmista saman lajityypin peleistä. Tätä en kuitenkaan pidä erityisen huonona asiana, sillä kyllähän pikkukrääsäkin kärsii ennen pitkää inflaation kun sitä tarpeeksi kartalle ängetään. TDU keskittyy puhtaasti ajamiseen, ja kosmeettiset sivuseikat kuten kuskin vaatettaminen ovat kyllä olemassa, mutta selkeässä sivuosassa. TDU:n kartta on tiestöltään monipuolinen ja iso (saaren ympäriajo kestää nopeallakin autolla reilut 40 minuuttia), ja sitä ajelee tällaisenaan oikein mielellään. Se, ettei pelikartan jokaisen nurkan ole pakko sisältää jotakin keräiltävää tai pikahaastetta, on vuonna 2022 suorastaan virkistävän pelkistetty lähestymistapa. Ehkä vähemmän voi sittenkin olla enemmän, vai voiko?
Suurelta osin TDU on siis kestänyt ajan hampaan kiitettävän hyvin. On siinä toki myös puolensa, josta pelin ikä näkyy selvemmin. Graafinen ilme on näistä tietysti päällimmäisin, ja peli näyttääkin auttamatta erittäin karulta. Ei niin rumalta ettenkö itse siihen olisi nopeasti tottunut, mutta karulta yhtä kaikki. Ruudunpäivitys on ehkä kuitenkin suurin yksittäinen ongelma, sillä etenkin liikennöityjen kaupunkien läpi ajaessa framerate tipahtelee silmämääräisesti pahimmillaan jopa 20:n huonommalle puolelle. Ei se peliä ajokelvottomaksi tee, mutta on syytä pitää mielessä että tämän osalta mistään sulavasta ajokokemuksesta ei voida puhua. Äänimaailma ei kovin ihmeellinen ole, vaikka suurimmalta osin moottoriäänet kuulostavatkin ihan riittävän hyviltä. Yksikään pelin radiokanavista ei sisältänyt omaan korvaani kauttaaltaan hyvää soittolistaa, ja olisinkin arvostanut mahdollisuutta oman soittolistan laatimiseen peliin sisältyineistä biiseistä. Ääninäyttelyä pelissä on hyvin niukasti, mikä on sen laatu huomioiden vain hyvä asia. Liftareilla ja muilla sivuhahmoilla tuntuu olevan yhteensä vain pari äänitettyä lainia, jotka täysin epäsynkassa liikkuvien huulten kera tarjoavat lähinnä vähäisen annoksen camp-arvoa. Mutta onneksi dialogi ei olekaan tämän pelin perimmäisin pointti. Ajaminen on, ja se yksinkertaisesti toimii!
Ai niin, ja on vielä pakko mainita yksi asia peliohjaimesta. Kun 2000-vuosikymmenellä oli puolensa eli pleikkarin valinnut, ei boxia saanut kehua missään tapauksessa, etenkään silloin kun siihen olisi ollut aihetta. Silloinhan olisi melkein myöntänyt olleensa väärässä, eikö? Oi niitä aikoja! Nyt 15 vuotta myöhemmin on erehtyväisyytensä paljastumisen uhallakin todettava, että Xbox 360 omaa äärimmäisen hyvän peliohjaimen. Itse asiassa hävettää ajatellakin, että olen joskus ihan oikeasti uskotellut muiden muassa itselleni, että DualShock3:lla olisi mukavampi pelata pelejä. DualSensen ja XSX:n pädin jälkeen jopa DS4:n liipaisimet saavat pidemmässä ajopelisessiossa sormet kipeäksi, mutta samaa efektiä ei käy 360:n ohjaimella. Pilallehan meidät on jo nykyisillä ohjaimilla hemmoteltu, mutta kunnia tässä tapauksessa sinne minne se kuuluu. Ergonomisuuden lisäksi on pakko ihmetellä, miten vähän 360:n pädi kuluttaa virtaa. Vaihdoin ennen FlatOut UC:n aloittamista epäkuntoisen akkupaketin ulos ja Vartan akkuparistot sisään, ja niillä on nyt pelattu kaksi täysimittaista ajopeliä tärinät päällä. Taitavat olla vielä hiukan pienemmän kapasiteetin paristot kuin XSX:llä käyttämäni Laddat, mistä varmaan johtuukin että arviolta vähintään 35 pelitunnin jälkeen varauksesta on kadonnut jo peräti yksi palkki. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa!
Kuten FlatOutinkin kohdalla, oma pelihistoriani sisältää huomattavan määrän tunteja kellottaneen pelisarjan kakkososan, siinä missä alkuperäinen TDU on jäänyt pelaamatta. Tähän oli aikanaan ihan käytännöllinen syy, sillä en omistanut Xbox 360:a ennen syksyä 2016, jolloin tämäkin peli on hyllyyni päätynyt. PS3:lle tätä peliä ei koskaan saatu, mutta muistan kyllä hyvin katselleeni jo kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään ehtineestä YouTubesta vastikään aktivoituneen Classic Game Roomin kolmeen osaan jaettua arviota TDU:sta. Kyllähän se hienolta näytti, ja kieltämättä harmitti suuresti että pleikkaripuolella oli tyytyminen PS2-versioon, jota en koskaan katsonut aiheelliseksi hankkia. Mark Busslerin rauhallinen arviointityyli osoittautui myös sen verran viihdyttäväksi että päätin subata kanavan ja katsoa lisää videoehdotuksia, joista kaikki liittyivät vahvasti juuri katsotun videon aiheeseen.
Noh, takaisin vuoteen 2022 ja TDU:n pelilliseen puoleen. Heti alusta pitäen ollaan perusasioiden äärellä. Valitse hahmo, osta talo (autotalli), osta auto, aja kisoja. Aja lisää, voita rahaa ja osta lisää autoja ja taloja. Ei turhaa dramatiikkaa tai juonenkäänteitä esittävää reality-show'ta, vaan itse ajamiseen saa keskittyä ilman ulkoisia häiriötekijöitä. Vuonna 2006 online-puoli olisi kyllä mahdollisesti kilpaillut tasapäisesti yksinpelin osakseen saamasta huomiosta, mutta tämän pelin serverit on päästetty kärsimyksestään jo lähes vuosikymmen sitten. Mutta yksinpeli, se on edelleen varmasti aivan yhtä hyvää viihdettä kuin day one. Ei nykyisin mitään uutta ja ihmeellistä, mutta toimiva konsepti toimii vielä pitkänkin ajan päästä.
Itse ainakin nautin pelistä suuresti. Kisoja ja tehtäviä on monipuolisesti, niitä saa ajaa tiettyjen raamien sisällä varsin vapaasti valitsemassaan järjestyksessä, saarta ympäriinsä ajelemalla löytää runsaasti uusia kisoja, kauppoja ja tehtäviä, ja sisältöä avautuu jatkuvasti lisää pelissä etenemällä. Eteneminen tapahtuu kartuttamalla hahmonsa tasoa, mikä puolestaan on suoraan verrannollinen pelistä kerättyihin gamerscore-pisteisiin. Kyllä - tässä on julkaisu, jossa Xbox-saavutusten kerääminen ihan oikeasti avaa sisältöä itse peliin! Kerrankin ei tarvitse miettiä saavutusten/trophyjen keräämisen mielekkyyttä, vaan esimerkiksi kolmannen Mercedes-Benzinsä ostamalla on konkreettisesti 15 pistettä lähempänä seuraavaa tasoa ja sitä myötä avautuvia lisäkilpailuja. Toki tässä on myös varjopuolensa, sillä koska onlineen ei enää pitkään aikaan ole ollut pääsyä, ei peliä voi enää sataprosenttisesti läpäistä. Yksinpelillä ei myöskään ole mitään selkeää päätepistettä, paitsi ehkä sitten kun joka ikinen kisa on ajettu, liftari kyyditty, paketti kuljetettu jne. Kyllä nekin tehtävät joskus loppuvat, mutta Champion-tason saavutettuani ja kaikki kartalla näkyneet merkittävät kisat ajettuani päätin, että 24 tuntia oli tälle ajelulle oikein sopiva mitta.
Ajotuntumalle on pakko nostaa peukkua ylös. Tehokkaampiakin autoja on ilman ajoapujakin kyllä suhteellisen helppo hallita, mutta samaan aikaan tuntuma on järjestään huomattavasti parempi kuin saman genren peleistä esimerkiksi The Crew'ssa tai Need for Speedissä (2015). Auton painopiste tuntuu hyvin näpeissä ja ajosuorituksestaan tuntee jatkuvasti olevansa itse vastuussa. Tosin pieni miinus kokonaiskuvaan tulee moottoripyöristä, joita pelissä siis myös pääsee ajamaan. Jos nyt pääsemisestä on kyse, sillä pyörien ajotuntuma ei ole lainkaan yhtä hyvä kuin autojen. Pyöräkisat jäivätkin suurelta osin itseltäni ajamatta. Autoilu on kuitenkin pääsääntöisesti oikein kivaa, tekipä sen sitten kelloa ja konekuskeja vastaan kisassa tai muuten vain kruisaillen avoimessa maailmassa. Tarkkana saa kuitenkin muun liikenteen seassa pysyä, sillä vaikken Havaijin tieliikennelaista olekaan erityisen hyvin perillä, niin pelin siviililiikenne vaikuttaa etenkin kaistanvaihtojensa osalta varsin arvaamattomalta. Kun poliisiakaan eivät näytä esimerkiksi Stop-merkit koskevan, niin albanialaisen taksikuskin ajotyylistäni huolimatta osa todistamistani kolareista oli siviililiikenteen omaehtoisesti aiheuttamia.
TDU2:n edellisestä pelikerrastanikin on kyllä jo aikaa, mutta väittäisin tässä ykkösosassa olevan huomattavasti vähemmän avoimesta maailmasta löydettävää pikkukrääsää kuin jatko-osassaan - puhumattakaan uudemmista saman lajityypin peleistä. Tätä en kuitenkaan pidä erityisen huonona asiana, sillä kyllähän pikkukrääsäkin kärsii ennen pitkää inflaation kun sitä tarpeeksi kartalle ängetään. TDU keskittyy puhtaasti ajamiseen, ja kosmeettiset sivuseikat kuten kuskin vaatettaminen ovat kyllä olemassa, mutta selkeässä sivuosassa. TDU:n kartta on tiestöltään monipuolinen ja iso (saaren ympäriajo kestää nopeallakin autolla reilut 40 minuuttia), ja sitä ajelee tällaisenaan oikein mielellään. Se, ettei pelikartan jokaisen nurkan ole pakko sisältää jotakin keräiltävää tai pikahaastetta, on vuonna 2022 suorastaan virkistävän pelkistetty lähestymistapa. Ehkä vähemmän voi sittenkin olla enemmän, vai voiko?
Suurelta osin TDU on siis kestänyt ajan hampaan kiitettävän hyvin. On siinä toki myös puolensa, josta pelin ikä näkyy selvemmin. Graafinen ilme on näistä tietysti päällimmäisin, ja peli näyttääkin auttamatta erittäin karulta. Ei niin rumalta ettenkö itse siihen olisi nopeasti tottunut, mutta karulta yhtä kaikki. Ruudunpäivitys on ehkä kuitenkin suurin yksittäinen ongelma, sillä etenkin liikennöityjen kaupunkien läpi ajaessa framerate tipahtelee silmämääräisesti pahimmillaan jopa 20:n huonommalle puolelle. Ei se peliä ajokelvottomaksi tee, mutta on syytä pitää mielessä että tämän osalta mistään sulavasta ajokokemuksesta ei voida puhua. Äänimaailma ei kovin ihmeellinen ole, vaikka suurimmalta osin moottoriäänet kuulostavatkin ihan riittävän hyviltä. Yksikään pelin radiokanavista ei sisältänyt omaan korvaani kauttaaltaan hyvää soittolistaa, ja olisinkin arvostanut mahdollisuutta oman soittolistan laatimiseen peliin sisältyineistä biiseistä. Ääninäyttelyä pelissä on hyvin niukasti, mikä on sen laatu huomioiden vain hyvä asia. Liftareilla ja muilla sivuhahmoilla tuntuu olevan yhteensä vain pari äänitettyä lainia, jotka täysin epäsynkassa liikkuvien huulten kera tarjoavat lähinnä vähäisen annoksen camp-arvoa. Mutta onneksi dialogi ei olekaan tämän pelin perimmäisin pointti. Ajaminen on, ja se yksinkertaisesti toimii!
Ai niin, ja on vielä pakko mainita yksi asia peliohjaimesta. Kun 2000-vuosikymmenellä oli puolensa eli pleikkarin valinnut, ei boxia saanut kehua missään tapauksessa, etenkään silloin kun siihen olisi ollut aihetta. Silloinhan olisi melkein myöntänyt olleensa väärässä, eikö? Oi niitä aikoja! Nyt 15 vuotta myöhemmin on erehtyväisyytensä paljastumisen uhallakin todettava, että Xbox 360 omaa äärimmäisen hyvän peliohjaimen. Itse asiassa hävettää ajatellakin, että olen joskus ihan oikeasti uskotellut muiden muassa itselleni, että DualShock3:lla olisi mukavampi pelata pelejä. DualSensen ja XSX:n pädin jälkeen jopa DS4:n liipaisimet saavat pidemmässä ajopelisessiossa sormet kipeäksi, mutta samaa efektiä ei käy 360:n ohjaimella. Pilallehan meidät on jo nykyisillä ohjaimilla hemmoteltu, mutta kunnia tässä tapauksessa sinne minne se kuuluu. Ergonomisuuden lisäksi on pakko ihmetellä, miten vähän 360:n pädi kuluttaa virtaa. Vaihdoin ennen FlatOut UC:n aloittamista epäkuntoisen akkupaketin ulos ja Vartan akkuparistot sisään, ja niillä on nyt pelattu kaksi täysimittaista ajopeliä tärinät päällä. Taitavat olla vielä hiukan pienemmän kapasiteetin paristot kuin XSX:llä käyttämäni Laddat, mistä varmaan johtuukin että arviolta vähintään 35 pelitunnin jälkeen varauksesta on kadonnut jo peräti yksi palkki. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa!
Viimeksi muokattu:
Tämä on muuten täysin totta! Xboxin ohjain on sopinut meikäläisen räpylään myös parhaiten.
Mitä TDU:hun tulee, niin on mielestäni myös niitä harvoja ajopelejä, missä voi vaan cruisailla vapaassa maailmassa jollakin Lexus-tyyppisellä premium-kärryllä iisisti hienoissa maisemissa ilman sen kummempaa päämäärää. Ehkä Forza Horizonit tulevat lähimmäksi nykyään. Gran Turismossakin ajellaan ratoja ympäri. Ehkä joku Driver San Francisco aikoinaan.
Ferraro
Well-Known Member
Tämä oli myös todella kova, selvä suosikkini Ubin ajopeleistä. On käynyt useasti mielessä pelata uusiksi PS3:lla, mutta saatan vielä odotella ja panostaa X360-versioon siinäkin niin pyörisi XSX:llä. Harmi että ei ole tullut jatkoa, vaikka ehkä The Crew juonellisena open worldina jollain tavalla henkistä perintöä pitääkin yllä.
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Tämä on hieman vanha video, mutta pitää varmasti paikkansa myös Series X:llä pelatessa. Jos mitään, niin toimii varmaan vaan paremmin ja latausajat entistä lyhyemmät.
Jos statistiikkaa katsoo, niin jo Xbox Onella pelatessa repeily on nollissa ja framet pysyy paremmin lähempänä kuuttakymppiä.
