Miltä kuulostaisi spagettiwestern, jossa hiippaillaan ja käytetään hoksottimia väkivallan ja pyssyn paukuttelun sijasta?
Juuri tätä on Berliinissä majaansa pitävän Honig Studiosin El Hijo – A Wild West Tale. Kyseessä on varsin positiivinen yllätys, joka tarjoaa astetta yksinkertaisempaa hiippailua villin lännen maisemissa.
Ritsakostaja vähemmän villissä lännessä
El Hijon tarina alkaa hetkestä, jolloin rosvojoukkio polttaa tarinan pääosassa olevan pojan ja tämän äidin kotitalon korpuksi. Äiti toimittaa lapsensa kaukaiseen luostariin suojellakseen tätä, mutta jokin tuntuu olevan kyseisessä laitoksessa pielessä. On siis aika paeta.
Pelaaja ohjaa kuusivuotiasta poikaa (espanjaksi hijo tarkoittaa poikaa) sekä muutamissa kohdin myös tämän äitiä näiden seikkaillessa ympäri villin lännen maisemia. Homman nimenä on selvittää kolmisenkymmentä kenttää nokkeluudella ja hiippailulla, sillä vihollisia ei pistetä päiviltä, vaan niitä koetetaan välttää viimeiseen asti. Apuna etenemisessä käytetään muutamia apuvälineitä ritsasta kiviin ja kaktussavupommeista vedettäviin leluihin. Eikä unohtaa sovi varjoja, joissa kulkeminen helpottaa etenemistä huomattavasti.
Näistä aineksista saadaan varsin viihdyttävä kokonaisuus, joka viihdyttää koko noin seitsemän tunnin kestonsa ajan. Iso osa viihdearvosta saadaan nimikkeen ilmeikkäästä maailmasta, joka esittelee erilaisia villin lännen maisemia luostarin alla olevista katakombeista saluunoihin ja junavarikoihin. Myös ikään kuin sivujuonteena munkkien epämääräisiä tekemisiä pystyy bongaamaan lähes kaikkien kenttien koluamisen ohella.
Yhtään vihollista ei vahingoitettu tätä peliä pelattaessa
Eteneminen edellyttää muutamien apuvälineiden käyttöä roistojen, munkkien, lainvalvojien ja muiden uhkien välttelemiseksi. Ritsalla voi ampua lamput rikki, äänekkäillä leluilla voi houkutella partioivia vihulaisia pois reitiltään ja kaktuksesta saatava savupommi mahdollistaa liikkumisen vaikka suoraan roiston nenän edessä. Hoksottimia kaivataan usein ja etenkin loppupään kentissä välineitä pääsee käyttämään monasti. Osalla esineistä on rajoitettu käyttömäärä, joten on pelaajasta kiinni, haluaako niitä käyttää kuinka usein.
Näin etenkin, jos haluaa "kerätä" kenttiin sijoiteltuja lapsukaisia. Homman nimenä on päästä lapsien luokse, jotta heidän kanssaan voi puhua sekä näin innostaa heitä unohtamaan pakkotyönsä ja käyttäytymään leikkisämmin. Usein nappulat on sijoiteltu ruudun eri puolille, ja kaikkia ei välttämättä löydä noin vain, etenkään ilman aiemmin mainittujen välineiden käyttöä.
Kaikkien natiaisten löytäminen ei ole mahdottoman vaikeaa, mikä kuvaa hyvin myös koko pelin vaikeustasoa. Muutamia haastavampia kohtia lukuun ottamatta eteneminen on mukavan selkeää ja epävaikeaa. Kyseessä onkin kuin yksinkertaistettu hiiviskelypeli, jota voi suositella henkilölle, joka ei ole tämän tyylin tuotoksiin aiemmin tutustunut.
Vihollisten välttely nokkelan nimettömän pojan toimesta
Muuten mukavassa pelissä on muutama nurinaa aiheuttava puoli, tarkemmin sanottuna ohjaamisessa ja vaikeustasossa. Kontrollit eivät tunnu koko ajan olevan samassa tahdissa pelaajan kanssa, sillä eri painikkeita joutuu toisinaan painelemaan useammat kerrat, että haluttu toiminto luonnistuu. Tiettyjä asioita, esimerkiksi pitkässä heinässä kyykkyyn menemistä, ei myöskään voi tehdä liian lähellä muita objekteja. Nämä ovat onneksi pieniä asioita.
Hitusen enemmän harmittaa muutaman kentän vaikeustasopiikki, tai pikemminkin uuteen mekaniikkaan nojaava eteneminen, jota ei selitetä pelaajalle. Tämä asia on tosin vain parissa kentässä, jossa pojan pitää piilotella maatilalla pyöriviltä koirilta.
Alkupään kentät antavat olettaa, että pelaajalla olisi valittavanaan useampia eri reittejä määränpäähän hiippailemiseksi, mutta loppupuoliskon isommatkin kentät ovat lopulta kovin putkimaisia. Tämäkään ei ole lopulta iso haitta, sillä ruudut koluaa mielellään. Etenkin koska ulkoasultaan peli on mukavaa katseltavaa, kunhan ei katsele kaikkia hahmomalleja liian läheltä. Ruudunpäivitys tosin ottaa osumaa muutamissa kohdin kameran liikkuessa pitkin maita ja mantuja, mutta nämä hetket ovat harvemmassa.
Musiikillisesti tarjonta on positiivissävytteistä, sillä taustalla kuultavat melodiat sopivat pelin tapahtumiin. Muutamat niistä ovat erityisen mukavaa kuunneltavaa, mutta kokonaisuudesta mikään ei suoranaisesti jää soimaan päähän. Hahmojen esittämä dialogi on puolestaan kuin vekkuli sekoitus espanjaa ja The Sims -pelin hahmojen siansaksaa.
Yksi oleellinen asia pitää myös mainita, sillä peli on mahdollista pelata suomenkielisellä tekstillä varustettuna. Kääntäjä on päässyt mukavan helpolla, sillä kovinkaan paljoa tarinointia ei ole luettavissa, eikä ääneen puhuttua pulinaa ole ollut tarpeen suomentaa. Tutulla kotimaisella päästään lukemaan valikoita, kenttien nimiä ja näppäinten komentoja, mutta täydellinen ei suoritus kuitenkaan ole. Esimerkiksi kenttien lopussa oleva toiminto on "Mene kyytiin" riippumatta siitä, onko kyseessä kaivosvaunu, jonka kyytiin voi oikeasti hypätä, tai esimerkiksi reikä seinässä.
Kourallinen kehuja
El Hijo – A Wild West Tale on varsin positiivinen kokemus. Se ei ole kokonaisuutena sieltä vaikeimmasta päästä, joten se tuntuu välillä kuin tutustumismahdollisuudelta hiiviskelypeleihin. Siitä huolimatta kyseessä on tarpeeksi nokkela, ilmeikäs ja mukava seikkailu, että sille kehtaa antaa neljä tähteä. Mikäli villi länsi ja hiippailu ovat kiinnostavat, on nimike paikallaan ottaa omalle tutkalle.
Lue juttu sivustolla...
Juuri tätä on Berliinissä majaansa pitävän Honig Studiosin El Hijo – A Wild West Tale. Kyseessä on varsin positiivinen yllätys, joka tarjoaa astetta yksinkertaisempaa hiippailua villin lännen maisemissa.
Ritsakostaja vähemmän villissä lännessä
El Hijon tarina alkaa hetkestä, jolloin rosvojoukkio polttaa tarinan pääosassa olevan pojan ja tämän äidin kotitalon korpuksi. Äiti toimittaa lapsensa kaukaiseen luostariin suojellakseen tätä, mutta jokin tuntuu olevan kyseisessä laitoksessa pielessä. On siis aika paeta.
Pelaaja ohjaa kuusivuotiasta poikaa (espanjaksi hijo tarkoittaa poikaa) sekä muutamissa kohdin myös tämän äitiä näiden seikkaillessa ympäri villin lännen maisemia. Homman nimenä on selvittää kolmisenkymmentä kenttää nokkeluudella ja hiippailulla, sillä vihollisia ei pistetä päiviltä, vaan niitä koetetaan välttää viimeiseen asti. Apuna etenemisessä käytetään muutamia apuvälineitä ritsasta kiviin ja kaktussavupommeista vedettäviin leluihin. Eikä unohtaa sovi varjoja, joissa kulkeminen helpottaa etenemistä huomattavasti.
Näistä aineksista saadaan varsin viihdyttävä kokonaisuus, joka viihdyttää koko noin seitsemän tunnin kestonsa ajan. Iso osa viihdearvosta saadaan nimikkeen ilmeikkäästä maailmasta, joka esittelee erilaisia villin lännen maisemia luostarin alla olevista katakombeista saluunoihin ja junavarikoihin. Myös ikään kuin sivujuonteena munkkien epämääräisiä tekemisiä pystyy bongaamaan lähes kaikkien kenttien koluamisen ohella.
Yhtään vihollista ei vahingoitettu tätä peliä pelattaessa
Eteneminen edellyttää muutamien apuvälineiden käyttöä roistojen, munkkien, lainvalvojien ja muiden uhkien välttelemiseksi. Ritsalla voi ampua lamput rikki, äänekkäillä leluilla voi houkutella partioivia vihulaisia pois reitiltään ja kaktuksesta saatava savupommi mahdollistaa liikkumisen vaikka suoraan roiston nenän edessä. Hoksottimia kaivataan usein ja etenkin loppupään kentissä välineitä pääsee käyttämään monasti. Osalla esineistä on rajoitettu käyttömäärä, joten on pelaajasta kiinni, haluaako niitä käyttää kuinka usein.
Näin etenkin, jos haluaa "kerätä" kenttiin sijoiteltuja lapsukaisia. Homman nimenä on päästä lapsien luokse, jotta heidän kanssaan voi puhua sekä näin innostaa heitä unohtamaan pakkotyönsä ja käyttäytymään leikkisämmin. Usein nappulat on sijoiteltu ruudun eri puolille, ja kaikkia ei välttämättä löydä noin vain, etenkään ilman aiemmin mainittujen välineiden käyttöä.
Kaikkien natiaisten löytäminen ei ole mahdottoman vaikeaa, mikä kuvaa hyvin myös koko pelin vaikeustasoa. Muutamia haastavampia kohtia lukuun ottamatta eteneminen on mukavan selkeää ja epävaikeaa. Kyseessä onkin kuin yksinkertaistettu hiiviskelypeli, jota voi suositella henkilölle, joka ei ole tämän tyylin tuotoksiin aiemmin tutustunut.
Vihollisten välttely nokkelan nimettömän pojan toimesta
Muuten mukavassa pelissä on muutama nurinaa aiheuttava puoli, tarkemmin sanottuna ohjaamisessa ja vaikeustasossa. Kontrollit eivät tunnu koko ajan olevan samassa tahdissa pelaajan kanssa, sillä eri painikkeita joutuu toisinaan painelemaan useammat kerrat, että haluttu toiminto luonnistuu. Tiettyjä asioita, esimerkiksi pitkässä heinässä kyykkyyn menemistä, ei myöskään voi tehdä liian lähellä muita objekteja. Nämä ovat onneksi pieniä asioita.
Hitusen enemmän harmittaa muutaman kentän vaikeustasopiikki, tai pikemminkin uuteen mekaniikkaan nojaava eteneminen, jota ei selitetä pelaajalle. Tämä asia on tosin vain parissa kentässä, jossa pojan pitää piilotella maatilalla pyöriviltä koirilta.
Alkupään kentät antavat olettaa, että pelaajalla olisi valittavanaan useampia eri reittejä määränpäähän hiippailemiseksi, mutta loppupuoliskon isommatkin kentät ovat lopulta kovin putkimaisia. Tämäkään ei ole lopulta iso haitta, sillä ruudut koluaa mielellään. Etenkin koska ulkoasultaan peli on mukavaa katseltavaa, kunhan ei katsele kaikkia hahmomalleja liian läheltä. Ruudunpäivitys tosin ottaa osumaa muutamissa kohdin kameran liikkuessa pitkin maita ja mantuja, mutta nämä hetket ovat harvemmassa.
Musiikillisesti tarjonta on positiivissävytteistä, sillä taustalla kuultavat melodiat sopivat pelin tapahtumiin. Muutamat niistä ovat erityisen mukavaa kuunneltavaa, mutta kokonaisuudesta mikään ei suoranaisesti jää soimaan päähän. Hahmojen esittämä dialogi on puolestaan kuin vekkuli sekoitus espanjaa ja The Sims -pelin hahmojen siansaksaa.
Yksi oleellinen asia pitää myös mainita, sillä peli on mahdollista pelata suomenkielisellä tekstillä varustettuna. Kääntäjä on päässyt mukavan helpolla, sillä kovinkaan paljoa tarinointia ei ole luettavissa, eikä ääneen puhuttua pulinaa ole ollut tarpeen suomentaa. Tutulla kotimaisella päästään lukemaan valikoita, kenttien nimiä ja näppäinten komentoja, mutta täydellinen ei suoritus kuitenkaan ole. Esimerkiksi kenttien lopussa oleva toiminto on "Mene kyytiin" riippumatta siitä, onko kyseessä kaivosvaunu, jonka kyytiin voi oikeasti hypätä, tai esimerkiksi reikä seinässä.
Kourallinen kehuja
El Hijo – A Wild West Tale on varsin positiivinen kokemus. Se ei ole kokonaisuutena sieltä vaikeimmasta päästä, joten se tuntuu välillä kuin tutustumismahdollisuudelta hiiviskelypeleihin. Siitä huolimatta kyseessä on tarpeeksi nokkela, ilmeikäs ja mukava seikkailu, että sille kehtaa antaa neljä tähteä. Mikäli villi länsi ja hiippailu ovat kiinnostavat, on nimike paikallaan ottaa omalle tutkalle.
Lue juttu sivustolla...