No niin nyt ne NHL-tähdillä terästetyt olympiakiekot ovat sitten ohitse ja Suomen osalta päättyivät ihan jalometallisesti, eli lopulta ihan hyvin meni. Metallista palkintoa toivoin ja sellainen saatiin, vaikka vähän jäikin hampaan koloon. Jos itse olisin kuulunut Suomen joukkueen 'johtokuntaan', niin en olisi kyllä suostunut pelaamaan Kanada-välierää kanadalaisten tuomareiden tuomaroimana, mutta meni, miten meni. Lopputulema kuitenkin, että Suomi oli, vieläpä aika kirkkaasti, paras eurooppalainen joukkue kisoissa, jota voi pitää ihan maininnan arvoisena saavutuksena. Tuskinpa kukaan ennen kisoja olisi osannut arvata, että Armia ja Haula olisivat ne Suomen tehopelaajat, mutta näin kävi. Se kaksikon taiteilema alivoimamaali Ruotsia vastaan jää kyllä muistiin ja muistoihin pitkäksi aikaa! Saroskin pelasi aika mallikkaat kisat, vaikka se avaus Slovakiaa vastaan oli ainakin omasta mielestä vähän keskinkertainen. Onneksi se moka Sveitsiä vastaan ei maksanut mitalipelipaikkaa, vaikka lähellä olikin.
Finaaliksi sitten saatiin se Kanada-USA, jonka järjestäjät, NHL ja tuomarit varmaan halusivatkin. Ennakkoon ajattelin, että kisojen kulku taitaa noudattaa sellaista "ensin pelataan kaksi viikkoa ja lopulta Kanada voittaa"-käsikirjoitusta, mutta toisin kävi sitten lopulta. Sinänsä ihan piristävää näinkin, kun saatiin "uusi mestari". Edelliset isot voitot USA:lta taisivat kuitenkin olla World Cup '96 ja The Miracle On Ice-olympiakulta '80, että jo se oli "Kanadan pikkuveljeltä" aikakin onnistua. Tietysti viime kevään MM-kullan voi myös laskea mukaan. NHL-turnaus on kuitenkin NHL-turnaus, joten se on vähän tulkinnanvaraista sitten. Ei mitään USA:n voittoa vastaan näin urheilullisesti, kun jätetään kaikki poliittiset asiat ulkopuolelle.
Voittamisesta tuli mieleen, että on se vaan niin vaikeaa, vaikka olisi kuinkakin hyvä ja näyttävä pelaaja. Nyt on sitten Connor McDavid ollut kolmena vuotena peräkkäin isojen pelien finaalissa ja onnistunut häviämään joka kerta. Tällä kertaa ei voi syyttää edes "huonosti kasattua ja kapeamateriaalista joukkuetta, jota hänen piti johtaa yksin tai kaksin", kun Kanadalla oli kuitenkin kisojen nimekkäin ja taitavin ryhmä. Eikä jäänyt kiinni voittamisen kulttuuristakaan, kun joukkueessa oli mukana kokeneita voittajia kuten esimerkiksi Marchand, MacKinnon, Makar ja niin edelleen. Joistain ei vain tunnu olemaan voittamaan. Eikä McDavid sinänsä ole tuon asian kanssa yksin, koska onhan noita isoja staroja yli lajirajojen vaikka kuinka, jotka ovat tosi taitavia ja nakuttavat kovia tehoja ja keskiarvoja, mutta se voittaminen ei vain onnistu. Kyllähän tuo 3 finaalia ja 3 tappiota 3 vuoteen alkaa näyttää ansioluettelossa vähintään vähän pahalta. Ehkä tässä nyt jinxaan sitten tulevat NHL-pudotuspelit oikein kunnolla ja Edmonton laskettelee tyylikkääseen ja ylivoimaiseen mestaruuteen siellä...No, jotenkin en jaksa uskoa.
Sellainen hauska tilastofakta ja knoppitieto tuli tuossa kirjoittaessa mieleen, että Jack Eichel, joka oli silloin vuosikymmen sitten se "lohdutuspalkinto" siinä draftissa, jossa McDavid valittiin ykkösenä ja jonka kaikki halusivat, on nyt sitten kakkosvarauksena onnistunut voittamaan tämän päivän jälkeen sekä Stanley Cupin että NHL-tähditetyn olympiakullan. McDavid ei ole voittanut vielä mitään. Osasta kasvaa voittajia, osasta ei. Tai ei ole ainakaan vielä kasvanut.