Tästä rohkenen olla eri mieltä. Tämä kokemus elokuvaformaattiin ängettynä toimisi varmasti hyvin. Tottakai jolkottelut pitäisi kutistaa muutamiin leikkauksiin missä lähinnä näytettäisi jotain kikkailua ja ähkimistä vaikeassa maastossa ja jotain ilmaisemaan matkan pituutta, tyyliin parin sekunnin leikkaus missä mennään aamusta yöhön (vuorokauden vaihtelut). Tai ihan vaan tylsästi kelloa vilauttelee että on ähisty nyt jo 12 tuntia
Mutta juonellisesti, mitä parasta elokuvakamaa!
Ihan jo peli omat cutscenet melkein semmoisenaan siirtää kankaalle
Sitten tietysti 12 tuntinen Director's Cut, jossa muu matsku vie 2 tuntia ja kävelyä on 10 tuntia. Uskollisempi kokemus. Ja sen voisi katsoa jumppasalissa juoksumatoilla juosten, vähän kuin vastakohtana niille elokuvateattereiden ruokasaleille.
Uskon Death Stranding -elokuvaan sitten, kun se onnistuu taltioimaan seuraavat fiilikset:
- Valtava määrä käyttäjiä on tykännyt ja osa jatkanut edellisenä iltana aloittamani tien rakentamista. Kaikki mitä teen hyödyttää paitsi itseäni myös muita
- Joudun pulaan, mutta tuntemattoman toisen matkaajan rakentama silta pelastaa minut juuri ennen kuin hirviö saavuttaa minut
- Pelaan muiden perheenjäsenten jo mentyä nukkumaan kuulokkeet päässä. Kävelen autiomaassa, huudan ja huomaan että vierelläni matkaa joku muu. Hymähdän
- Suunnittelen pakkaukset ja reitit todella huolellisesti ja saan tyydytystä siitä, kun tulen jatkuvasti paremmaksi tässä
Lainaan tätä röyhkeästi puhuen asioista eri näkökulmasta. En nimittäin saanut samanlaista yhteisöllisyyden kokemusta. Joo, siellä luki mitä on tapahtunut ja oli ilmestynyt asioita jne. mutta en kokenut sitä sen ihmeempänä kuin jos NPC:t olisi tarinan tai ohjelmoinnin mukaisesti rakentaneet vaikka tien tai talojaan pelissä olevaan kylään. Se yhteys jää siis kohdallani kylmäksi ja yhdentekeväksi. Selkeämpi coop on sitten taas eri asia ja esimerkiksi Journey täysin tuntemattomien kanssa oli huikean haikea kokemus.
Death Strandingin jostain ilmestynyt silta tai muu, oli se kätevässä paikassa tai ei, ei aiheuttanut oikein mitään fiiliksiä. En tainnut usein edes noteerata jos joku palikka oli ilmestynyt tai jotain. Ja ehkä parissa kohtaa plussasin jotain tikasta, joka nopeutti etenemistä, mutta siinä se. Yhteyksistä ei nähnyt kuin kamaa, joten se jäi kylmäksi ja ontoksi. Vuorovaikutus tuntui puuttuvan ja sitä oli vain tavaroiden eli välikäden kautta.
Arvostan silti mitä peli teki, kuten yleensäkin uutta tai erilaista tekeviä tahoja, mutta näin siis omat mietteet tuon suhteen.
Tosin soulsien haamut ja kirjoitukset on parasta ikinä
Ovat Journeyn kaveruuspelaamisen osalta parasta yhteisöllisyyden tunnetta tuova ominaisuus minkä peleissä äkkiä keksin. Ehkä siitä Death Strandingin kamojen sijoittelusta puuttui se tietty anarkia ja hulluttelu, jota soulsien haamut ja tekstit on pullollaan. Tikkaat ja sillat kun olivat aina siellä, missä kuvittelisikin niiden olevan. Koin sen siis myös tylsänä, koska samaan olisi päästy NPC-hahmojenkin avulla. Samaa ei voine sanoa soulsien meiningeistä
Rakastan elokuvia ja rakastan videopelejä, koska ne tarjoavat usein hyvin erilaisia kokemuksia.
Hyvin sanottu.
Usein pelistä saatua kokemusta on yrittänyt jakaa pelejä vähemmän pelaamattoman kanssa pelistä tehdyn sarjan tai leffan avulla mutta eihän se yksinkertaisesti voi onnistua tai päästä edes lähelle. Ne on ihan eri asioita, eikä sitä samaa, yhtä vahvaa, tunnesidettä voi syntyä hahmoihin passiivisesti niiden touhuja katsoessa kuin jos on itse ollut näiden mukana ja/tai saappaissa asioita tekemässä.
