Teemu Uotila
New Member
Tämä postaukseni on hieman modifioitu versio toisaalle postaamastani aiheesta. Toivottavasti se hiukan herättää keskustelua ja mielipiteitä täällä.
Sanotaan ensiksi, että pidän Hitchin elokuvista - joistakin oikein paljon, mutta silti omasta mielestäni koen jotkin miehen elokuvista kovinkin yliarvostetuiksi. Tällaisia elokuvia ovat esim. Vertigo, Rear Window ja Psycho, mutta näihin palataan myöhemmin.
Aloitetaan käsittelemään vaikka miehen ensimmäisiä elokuvia. Number 17 on aikajanalla ensimmäinen Hitch-elokuva, jonka olen nähnyt, joten siitä on hyvä lähteä. Elokuva on monessakin kohtaa hieman kömpelö ja joskus jopa hieman puuduttava, mutta onnistuu silti jollain asteella viihdyttää.
Tästä päästäänkin sopivasti sitten miehen "voittoputken" alkuun. Man Who Knew Too Much, 39 Steps ja Sabotage ovat jokainen hyviä elokuvia, joiden parissa viihtyy kerta toisensa jälkeen. Tämän jälkeen Hitch siirtyi hieman seesteisempien elokuvien myötä (Lady Vanishes, Rebecca) jälleen tutulle ja turvalliselle raiteelle. Shadow of a Doubt ja Notorious ovat ehdottomasti miehen elokuvallisia kulmakiviä yhdessä Stragers on a Train, To Catch a Thief ja North by Northwestin kanssa.
Tästä pääsemminkin hyvin miehen ns. "arvostetuimpien" elokuvien pariin. Itselleni ei ole ikinä kolahtunut Rear Window nerokkuus. Elokuvassa ei sinänsä ole mitään vikaa, se on varsin nerokkaasti toteutettu paikoitellen ja joskus onnistuu jopa saavuttamaan jännittävän ilmapiirin - mutta että täydet viisi tähteä joka puolella ja sijoitus useallakin eri listalla varsin korkealle - herää kysymys miksi? Teennäinen ympäristö ja näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, saati että jännistysmomentti pysyisi koko ajan vireillä.
Seuraavaaksi pääsemmekin miehen ehkä arvostetuimman elokuvan kimppuun - Vertigo. Jimmy Stewart tekee jälleen tutun ja turvallisen roolin, mutta ei mies mihinkään huimiin suorituksiin yllä. Paljastettakoon nyt vielä sekin, että en ole maailman suurin Jimmy-fani, mies on totaalisen yliarvostettu näyttelijä, jonka puunaamaisuudelle ei näy loppua (tämä käy loistavasti ilmi mm. It's a Wonderful Lifessa). Vertigo alkaa hidastempoisesti, eikä siinä mitään, tämä sopii joihin elokuviin, mutta ei omasta mielestäni tähän. Mielestäni elokuvassa keskitytään aivan liikaa Fergusonin "sairauteen" ja alleviivataan miehen heikoutta oikein isolla tussilla. Tarinan kyllä voi ymmärtää over the obstacles -kehyksenä, mutta jostain syystä tämä ei vain minuun uppoa. Liiallinen paikallaan junnaaminen koituu elokuvan turmioksi pidemmän päälle, vaikkakin loppukohtaus on täyttä rautaa.
Vertigosta on hyvä siirtyä käsittelemään Psychoa. Mikä ihme tästä elokuvasta tekee niin mainion. Batesin hotelli? Elokuva on keskinkertainen jännitystekele, joka osoittaa hyvin jo Hitchin hiipumisen merkkejä, vaikkakin hän tämän jälkeen onnistui vielä kertaalleen Frenzyn kanssa. Psycho ei minun käsitysmaailmassani todellakaan enää tuonut mitään uutta ja innovatiivista jännityselokuviin saati elokuvahistoriaan. Karmaiseva suihkukohtaus on legendaarinen, mutta siihen se jääkin.
Tässäkin vaiheessa on unohdettu, että samaan aikaan ilmestynyt Peeping Tom on myös tasavertainen elokuva Psychon rinnalla, kovin monet vain tuntuvat unohtaneen tämän. Tietenkin tuolloin tarvittiin jotain nostamaan suurta ja ihanaa kauhugenreä, joten ajan myötä Hitchin Psycho on tuon merkkipaalun valloittanut, vaikka se olisi aivan yhtä hyvin voinut kuulua Powellin elokuvalle. Elokuva julkaistiin Psychoa aikaisemmin, se käsitteli samaa aihetta, se oli ohjaukseltaan yhtä taivaa, mutta silti se tunnutaan unholaan. Miksi näin? Peeping Tom on täysin tasavertainen Psychon rinnalla, jopa parempi. Eikä myöskään sovi unohtaa italialaisen ja ranskalaisen elokuvan vaikutusta kauhugenreen. Vaikkakin ensinmainitussa elokuvat yleensä käsittelivät hieman yliluonnollisia aiheita, niin silti pidän niiden vaikutusta ei-yliluonnollisten kauhuelokuvien kehitykseen kohtalaisen suurena. Psychon saavutuksiin (mm. Bavan Black Sunday:lla ja Clouzot'n Diaboliques:lla, Grevillen Hands of Orlac:lla yms.)
Strangers on a Train on minunkin henkilökohtainen suosikki Hitch-elokuvista, ja vie katsojan varsinaiselle jännitystripille. Tarinassa on sopivassa suhteessa kaikki jännityselementit ja ne pysyvät hyvin tasapainossa keskenään, kun taas esim. Rear Window nojaa aivan liikaa yhden paikan tunnelmointiin ja tähän elokuva kaatuukin sitten omasta mielestäni, sillä tarina ei enää riitä kantaan kaikkia tapahtumia. Kenties toisenlaisella käsikirjoituksella oltaisiin saatu enemmän irti, ja ainakin nyt päänäyttelijän vaihdoksella olisi ollut pelkästään positiivista vaikutusta.
Teennäisellä ympäristöllä en suinkaan tarkoittanut sitä, että lavasteet ovat huonot. Tuollaiset ratkaisut ovat joskus varsin toimivia, kuten esim. Das Kabinett des Doktor Caligari -elokuvassa, jota en osaakaan kuvitella ilman hienon unimaisia lavasteita. Rear Windowin teennäisellä ympäristöllä tarkoita yli-idolisoitua urbaaniyhteisöä, joka tuntuu toimivan kuin yhden mielen alla, eikä pihapiiristä löydy tarpeeksi versaliteettia (tämä siis jälleen minun mielipiteeni).
Kameraliikkeistäkään en nyt menisi aivan liiallisuuksia sanomaan. Useissa kohdin kohtaukset on toteuttu hyvin, mutta tietyissä tilanteissa olisin kaivannut hieman erilaista lähestymistapaa (esim. kohtauksessa, jossa Jeff lähettää naikkosen tutkimaan asuntoa, ja tarkkailee tapahtumia objektiivin läpi.) Ja on tähän nyt pakko vielä sanoa, mikä ihme tarkoitus sillä alun helikopterilla on? Sen lisäksi tietenkin, että se luo enemmän "pahvimaisuutta" maisemakuvaan. Tämä on yksi elokuvan ongelmista. Sen luoma "liian täydellinen" yhteisö kuvataan täysin karamellivärein erottuneena osana muusta yhteiskunnasta. Se vieraannuttaa katsojaa elokuvasta.
Sanotaan ensiksi, että pidän Hitchin elokuvista - joistakin oikein paljon, mutta silti omasta mielestäni koen jotkin miehen elokuvista kovinkin yliarvostetuiksi. Tällaisia elokuvia ovat esim. Vertigo, Rear Window ja Psycho, mutta näihin palataan myöhemmin.
Aloitetaan käsittelemään vaikka miehen ensimmäisiä elokuvia. Number 17 on aikajanalla ensimmäinen Hitch-elokuva, jonka olen nähnyt, joten siitä on hyvä lähteä. Elokuva on monessakin kohtaa hieman kömpelö ja joskus jopa hieman puuduttava, mutta onnistuu silti jollain asteella viihdyttää.
Tästä päästäänkin sopivasti sitten miehen "voittoputken" alkuun. Man Who Knew Too Much, 39 Steps ja Sabotage ovat jokainen hyviä elokuvia, joiden parissa viihtyy kerta toisensa jälkeen. Tämän jälkeen Hitch siirtyi hieman seesteisempien elokuvien myötä (Lady Vanishes, Rebecca) jälleen tutulle ja turvalliselle raiteelle. Shadow of a Doubt ja Notorious ovat ehdottomasti miehen elokuvallisia kulmakiviä yhdessä Stragers on a Train, To Catch a Thief ja North by Northwestin kanssa.
Tästä pääsemminkin hyvin miehen ns. "arvostetuimpien" elokuvien pariin. Itselleni ei ole ikinä kolahtunut Rear Window nerokkuus. Elokuvassa ei sinänsä ole mitään vikaa, se on varsin nerokkaasti toteutettu paikoitellen ja joskus onnistuu jopa saavuttamaan jännittävän ilmapiirin - mutta että täydet viisi tähteä joka puolella ja sijoitus useallakin eri listalla varsin korkealle - herää kysymys miksi? Teennäinen ympäristö ja näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, saati että jännistysmomentti pysyisi koko ajan vireillä.
Seuraavaaksi pääsemmekin miehen ehkä arvostetuimman elokuvan kimppuun - Vertigo. Jimmy Stewart tekee jälleen tutun ja turvallisen roolin, mutta ei mies mihinkään huimiin suorituksiin yllä. Paljastettakoon nyt vielä sekin, että en ole maailman suurin Jimmy-fani, mies on totaalisen yliarvostettu näyttelijä, jonka puunaamaisuudelle ei näy loppua (tämä käy loistavasti ilmi mm. It's a Wonderful Lifessa). Vertigo alkaa hidastempoisesti, eikä siinä mitään, tämä sopii joihin elokuviin, mutta ei omasta mielestäni tähän. Mielestäni elokuvassa keskitytään aivan liikaa Fergusonin "sairauteen" ja alleviivataan miehen heikoutta oikein isolla tussilla. Tarinan kyllä voi ymmärtää over the obstacles -kehyksenä, mutta jostain syystä tämä ei vain minuun uppoa. Liiallinen paikallaan junnaaminen koituu elokuvan turmioksi pidemmän päälle, vaikkakin loppukohtaus on täyttä rautaa.
Vertigosta on hyvä siirtyä käsittelemään Psychoa. Mikä ihme tästä elokuvasta tekee niin mainion. Batesin hotelli? Elokuva on keskinkertainen jännitystekele, joka osoittaa hyvin jo Hitchin hiipumisen merkkejä, vaikkakin hän tämän jälkeen onnistui vielä kertaalleen Frenzyn kanssa. Psycho ei minun käsitysmaailmassani todellakaan enää tuonut mitään uutta ja innovatiivista jännityselokuviin saati elokuvahistoriaan. Karmaiseva suihkukohtaus on legendaarinen, mutta siihen se jääkin.
Tässäkin vaiheessa on unohdettu, että samaan aikaan ilmestynyt Peeping Tom on myös tasavertainen elokuva Psychon rinnalla, kovin monet vain tuntuvat unohtaneen tämän. Tietenkin tuolloin tarvittiin jotain nostamaan suurta ja ihanaa kauhugenreä, joten ajan myötä Hitchin Psycho on tuon merkkipaalun valloittanut, vaikka se olisi aivan yhtä hyvin voinut kuulua Powellin elokuvalle. Elokuva julkaistiin Psychoa aikaisemmin, se käsitteli samaa aihetta, se oli ohjaukseltaan yhtä taivaa, mutta silti se tunnutaan unholaan. Miksi näin? Peeping Tom on täysin tasavertainen Psychon rinnalla, jopa parempi. Eikä myöskään sovi unohtaa italialaisen ja ranskalaisen elokuvan vaikutusta kauhugenreen. Vaikkakin ensinmainitussa elokuvat yleensä käsittelivät hieman yliluonnollisia aiheita, niin silti pidän niiden vaikutusta ei-yliluonnollisten kauhuelokuvien kehitykseen kohtalaisen suurena. Psychon saavutuksiin (mm. Bavan Black Sunday:lla ja Clouzot'n Diaboliques:lla, Grevillen Hands of Orlac:lla yms.)
Strangers on a Train on minunkin henkilökohtainen suosikki Hitch-elokuvista, ja vie katsojan varsinaiselle jännitystripille. Tarinassa on sopivassa suhteessa kaikki jännityselementit ja ne pysyvät hyvin tasapainossa keskenään, kun taas esim. Rear Window nojaa aivan liikaa yhden paikan tunnelmointiin ja tähän elokuva kaatuukin sitten omasta mielestäni, sillä tarina ei enää riitä kantaan kaikkia tapahtumia. Kenties toisenlaisella käsikirjoituksella oltaisiin saatu enemmän irti, ja ainakin nyt päänäyttelijän vaihdoksella olisi ollut pelkästään positiivista vaikutusta.
Teennäisellä ympäristöllä en suinkaan tarkoittanut sitä, että lavasteet ovat huonot. Tuollaiset ratkaisut ovat joskus varsin toimivia, kuten esim. Das Kabinett des Doktor Caligari -elokuvassa, jota en osaakaan kuvitella ilman hienon unimaisia lavasteita. Rear Windowin teennäisellä ympäristöllä tarkoita yli-idolisoitua urbaaniyhteisöä, joka tuntuu toimivan kuin yhden mielen alla, eikä pihapiiristä löydy tarpeeksi versaliteettia (tämä siis jälleen minun mielipiteeni).
Kameraliikkeistäkään en nyt menisi aivan liiallisuuksia sanomaan. Useissa kohdin kohtaukset on toteuttu hyvin, mutta tietyissä tilanteissa olisin kaivannut hieman erilaista lähestymistapaa (esim. kohtauksessa, jossa Jeff lähettää naikkosen tutkimaan asuntoa, ja tarkkailee tapahtumia objektiivin läpi.) Ja on tähän nyt pakko vielä sanoa, mikä ihme tarkoitus sillä alun helikopterilla on? Sen lisäksi tietenkin, että se luo enemmän "pahvimaisuutta" maisemakuvaan. Tämä on yksi elokuvan ongelmista. Sen luoma "liian täydellinen" yhteisö kuvataan täysin karamellivärein erottuneena osana muusta yhteiskunnasta. Se vieraannuttaa katsojaa elokuvasta.
