J. Pikkarainen
KonsoliFIN Alumni
Kuten Lost in Translation -ketjussa hieman vihjailin, herätti elokuvan katsominen jo pidemmän aikaisemman halun nähdä Richard Linklaterin Before Sunrise/Sunset -duon. Näistä Sunrisen olin aiemmin nähnyt, tosin hyvin hyvin kauan aikaa sitten. Noh, tänään nuo viimein sitten katselin, ja alla hieman mielipidettä. Kyseiset saattavat nähdä päivänvalon myös tarkempina arvioina tietokannassa, mutta en mene lupaamaan. Pitäisi hoitaa kasa muita asioita pois alta ensin.
Before Sunrise (1995)
Ehkäpä edelleenkin yksi haikeimmista ja kauneimmista romanttisista draamoista ikinä. Pätkiä sieltä täältä ja hyvän fiiliksen muistin viime kerrasta, eikä se tälläkään kerralla ollut yhtään sen heikompi. Elokuvahan kertoo kahdesta nuoresta (Ethan Hawke & Julie Delpy), jotka kohtaavat toisensa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Sitten hetken mielijohteesta Hawke pyytää Delpyä mukaansa Wieniin jatkamaan mukavasti alkanutta keskustelua. Hän suostuu.
Nuoren parin keskusteluja seuraa hymy huulilla, ja heidän suhdettaan katsoo haltioituneena. Linklater loihtii eteemme kauniita kamera-ajoja, joissa näyttelijät vain keskustelevat. Useissa kohtauksissa kuvataan pelkästään kahden päänäyttelijöiden naamavärkkejä, esim. raitikassa samalla kun taustalla hipuu Wienin maisemaa katu kadulta. Samaa tekniikka käytetään oikeastaan koko elokuvan ajan (ja myös jatko-osassa), ja katsoja tunteekin itsensä osapuolena heidän kahden keskusteluun.
Sunrisessa ihastuttaa sen realistisuus. Vain kertaalleen onnistuin työntämään itseni pois nuorten keskusteluista, kun Delpy kritisoi poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita. Jotenkin tuli tunne, että nyt kuunnellaan ohjaajan mielipidettä, eikä henkilön. Muuten jutustelu vaihtelee laidasta laitaan, ja naiivisten nuorten kiertelyä ja hiljattaista ihastumista on ilo seurata. Mikään ei tunnu väkisin väännetyltä (poliittisia kommentteja lukuun ottamatta), vaan tapahtumaketju voisi olla oikeastikin mahdollista.
Linklater ja näyttelijät taiteilevat hienosti haikeuden, surun ja onnellisuuden rajoilla. Hetki sitten onnellinen tilanne muuttuu yllättäen surulliseksi. Kaiken surullisuuden keskellä löytyy kuitenkin jokin irroitettava konteksti, joka oikean keskustelun lailla muokataan hetkelliseksi iloksi, esim. ironiseksi vitsiksi, ja jatketaan jälleen uusilla raiteilla. (Paras esimerkki tästä vaihtelusta on Sunsetissä, mutta siitä myöhemmin lisää). Toistan nyt itseäni, mutta Sunrise on loistelias, realistinen, hyvän olon elokuva, jossa kahden naiivin ja hieman erilaisen nuoren kehittyminen ja ihastuminen on suloista katsottavaa. Parhaimpia romanttisia draamoja, joita olen nähnyt, ja usein tämän lajityypin elokuvat jättävät minut kuivaksi ja/tai kierrän ne kaukaa. Kyseessä ei tunnu olevan elokuva, vaan aivan oikea tapahtuma elämän varrelta.
Voisi melkein lätkäistä sen viisi tähteä, mutta en toistaiseksi sitä tee. Lopputuomio jääkööt odottamaan mahdollista arviota. Pääsenpähän sulattelemaan.
Arvostelu
Before Sunset (2004)
Jatko-osa ilmestyi vasta yhdeksän vuoden odottelun jälkeen, ja tunnetilat on ristiriitaiset. Ensimmäisen osan hieno loppu jätti haaveilemaan, ja sen olisi halunnut pitää sellaisenaan. Toisaalta nuorukaisista olisi mielellään nähnyt enemmän. Näillä fiiliksillä jatko-osaan.
Kuten elokuvien aikavälin, myös nuorten elämä on edennyt sen yhdeksän vuotta, ja ensimmäisen osan parikymppiset nuorukaiset ovat nyt kolmikymppisiä. Hawk on promotoimassa kirjaansa Ranskassa, ja tapaa yllättäen Delpyn. Pariskunnalla on vain muutama tunti aikaa tutustua toisiinsa, ennen kuin Hawken lento takaisin Yhdysvaltoihin lähtee.
Sunsetin paras ominaisuus: kasvu. Henkilöhahmot ovat aidosti kasvaneet yhdeksän vuoden aikana, ja vaikka sama kipinä löytyykin syvältä sisältään, ovat henkilöt aikuistuneet reippaasti. Nuoruuden naiivinen iloittelu on vaihtunut lähes kyynimäiseksi murjotukseksi, jonka yllättävä näkeminen murtaa.
Elokuva alkaa vaikuttavasti, ja tyssää sitten jo edellisen osan todellisuuteen repijään: poliittiset ja yhteiskunnalliset kannanotot. Jälleen ne tuntuivat jotenkin päälleliimatulta, vaikka hahmolle onkin pohjustettu asiaa. Eipä sillä, matka jatkuu ja politiikka jää taakse. Keskustelu on jälleen varsin ilmavaa, osin arkaa, osin kaipaavaa, ja vaikka keskusteluun tarrautuu jälleen mukaan, on ensimmäisessä osassa ilahduttanut naiivisuus ja ihastus kadoksissa. Tilalla on haikeampaa entä jos -tunnelmointia, ja hieman epätodellisen ja todellisen välillä tasapainottelua (hyvässä mielessä).
Henkilöiden aikuistuminen näkyy selvästi, ja ikäväkseni huomasin, ettei kyseessä ollut enää samanlaista tunnelmaa kuin Sunrisessä. Tosin ei Sunset huono ole, päinvastoin, mutta ei vain Sunrisen veroinen. Keskustelut ovat edelleen puoleensa vetäviä, ja sama hymyily jatkuu jatkuu edelleen. Sunrisessa taustalla ollut, osin naiivisuuden peittämä rationaalisuus-tunne-vastakohta on luonnollisesti suuremmassa roolissa jatko-osassa. Järki pelaa suuremmalla volyymillä, mutta silti tunteet tulevat jatkuvaan esille.
Arkirealismia luo jälleen käsikirjoitus, jota ei tunnu olevan lainkaan (jälleen hyvässä mielessä). Keskustelut ovat luonnollisen kuuloisia, ja vaihtelevat ensimmäisen osan tavoin surusta onneen ja takaisin luontevasti. Taksin kyydissä käyty keskustelu on erinomainen esimerkki, joka vie katsojan ensin kyynelehdintään, ja vain 5sek myöhemmin aiheuttaa iloisen naurahduksen puhtaalla realistisuudellaan. Sunsetin kuvaus on muutenkin lähes identtinen Sunrisen kanssa. Pitkiä kamera-ajoja, joissa vain keskustellaan. Katsoja tuntee olevansa osallisena koko ajan.
Kuten edellisellekin, en anna tälle vielä pisteitä. Kyseessä ei ole viiden tähden teos kuitenkaan, ja toisin kuin IMDb:n pistemäärä antaa ymmärtää, pidän ensimmäisestä osasta paljon enemmän. Lopullinen tuomio jääkööt mahdolliseen arvioon.
Arvostelu
-------------------------------------
Loppukaneetti: ehdottomasti katsomisen arvoisia elokuvia.
Lava on teidän.
Before Sunrise (1995)
Ehkäpä edelleenkin yksi haikeimmista ja kauneimmista romanttisista draamoista ikinä. Pätkiä sieltä täältä ja hyvän fiiliksen muistin viime kerrasta, eikä se tälläkään kerralla ollut yhtään sen heikompi. Elokuvahan kertoo kahdesta nuoresta (Ethan Hawke & Julie Delpy), jotka kohtaavat toisensa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Sitten hetken mielijohteesta Hawke pyytää Delpyä mukaansa Wieniin jatkamaan mukavasti alkanutta keskustelua. Hän suostuu.
Nuoren parin keskusteluja seuraa hymy huulilla, ja heidän suhdettaan katsoo haltioituneena. Linklater loihtii eteemme kauniita kamera-ajoja, joissa näyttelijät vain keskustelevat. Useissa kohtauksissa kuvataan pelkästään kahden päänäyttelijöiden naamavärkkejä, esim. raitikassa samalla kun taustalla hipuu Wienin maisemaa katu kadulta. Samaa tekniikka käytetään oikeastaan koko elokuvan ajan (ja myös jatko-osassa), ja katsoja tunteekin itsensä osapuolena heidän kahden keskusteluun.
Sunrisessa ihastuttaa sen realistisuus. Vain kertaalleen onnistuin työntämään itseni pois nuorten keskusteluista, kun Delpy kritisoi poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita. Jotenkin tuli tunne, että nyt kuunnellaan ohjaajan mielipidettä, eikä henkilön. Muuten jutustelu vaihtelee laidasta laitaan, ja naiivisten nuorten kiertelyä ja hiljattaista ihastumista on ilo seurata. Mikään ei tunnu väkisin väännetyltä (poliittisia kommentteja lukuun ottamatta), vaan tapahtumaketju voisi olla oikeastikin mahdollista.
Linklater ja näyttelijät taiteilevat hienosti haikeuden, surun ja onnellisuuden rajoilla. Hetki sitten onnellinen tilanne muuttuu yllättäen surulliseksi. Kaiken surullisuuden keskellä löytyy kuitenkin jokin irroitettava konteksti, joka oikean keskustelun lailla muokataan hetkelliseksi iloksi, esim. ironiseksi vitsiksi, ja jatketaan jälleen uusilla raiteilla. (Paras esimerkki tästä vaihtelusta on Sunsetissä, mutta siitä myöhemmin lisää). Toistan nyt itseäni, mutta Sunrise on loistelias, realistinen, hyvän olon elokuva, jossa kahden naiivin ja hieman erilaisen nuoren kehittyminen ja ihastuminen on suloista katsottavaa. Parhaimpia romanttisia draamoja, joita olen nähnyt, ja usein tämän lajityypin elokuvat jättävät minut kuivaksi ja/tai kierrän ne kaukaa. Kyseessä ei tunnu olevan elokuva, vaan aivan oikea tapahtuma elämän varrelta.
Voisi melkein lätkäistä sen viisi tähteä, mutta en toistaiseksi sitä tee. Lopputuomio jääkööt odottamaan mahdollista arviota. Pääsenpähän sulattelemaan.
Arvostelu
Before Sunset (2004)
Jatko-osa ilmestyi vasta yhdeksän vuoden odottelun jälkeen, ja tunnetilat on ristiriitaiset. Ensimmäisen osan hieno loppu jätti haaveilemaan, ja sen olisi halunnut pitää sellaisenaan. Toisaalta nuorukaisista olisi mielellään nähnyt enemmän. Näillä fiiliksillä jatko-osaan.
Kuten elokuvien aikavälin, myös nuorten elämä on edennyt sen yhdeksän vuotta, ja ensimmäisen osan parikymppiset nuorukaiset ovat nyt kolmikymppisiä. Hawk on promotoimassa kirjaansa Ranskassa, ja tapaa yllättäen Delpyn. Pariskunnalla on vain muutama tunti aikaa tutustua toisiinsa, ennen kuin Hawken lento takaisin Yhdysvaltoihin lähtee.
Sunsetin paras ominaisuus: kasvu. Henkilöhahmot ovat aidosti kasvaneet yhdeksän vuoden aikana, ja vaikka sama kipinä löytyykin syvältä sisältään, ovat henkilöt aikuistuneet reippaasti. Nuoruuden naiivinen iloittelu on vaihtunut lähes kyynimäiseksi murjotukseksi, jonka yllättävä näkeminen murtaa.
Elokuva alkaa vaikuttavasti, ja tyssää sitten jo edellisen osan todellisuuteen repijään: poliittiset ja yhteiskunnalliset kannanotot. Jälleen ne tuntuivat jotenkin päälleliimatulta, vaikka hahmolle onkin pohjustettu asiaa. Eipä sillä, matka jatkuu ja politiikka jää taakse. Keskustelu on jälleen varsin ilmavaa, osin arkaa, osin kaipaavaa, ja vaikka keskusteluun tarrautuu jälleen mukaan, on ensimmäisessä osassa ilahduttanut naiivisuus ja ihastus kadoksissa. Tilalla on haikeampaa entä jos -tunnelmointia, ja hieman epätodellisen ja todellisen välillä tasapainottelua (hyvässä mielessä).
Henkilöiden aikuistuminen näkyy selvästi, ja ikäväkseni huomasin, ettei kyseessä ollut enää samanlaista tunnelmaa kuin Sunrisessä. Tosin ei Sunset huono ole, päinvastoin, mutta ei vain Sunrisen veroinen. Keskustelut ovat edelleen puoleensa vetäviä, ja sama hymyily jatkuu jatkuu edelleen. Sunrisessa taustalla ollut, osin naiivisuuden peittämä rationaalisuus-tunne-vastakohta on luonnollisesti suuremmassa roolissa jatko-osassa. Järki pelaa suuremmalla volyymillä, mutta silti tunteet tulevat jatkuvaan esille.
Arkirealismia luo jälleen käsikirjoitus, jota ei tunnu olevan lainkaan (jälleen hyvässä mielessä). Keskustelut ovat luonnollisen kuuloisia, ja vaihtelevat ensimmäisen osan tavoin surusta onneen ja takaisin luontevasti. Taksin kyydissä käyty keskustelu on erinomainen esimerkki, joka vie katsojan ensin kyynelehdintään, ja vain 5sek myöhemmin aiheuttaa iloisen naurahduksen puhtaalla realistisuudellaan. Sunsetin kuvaus on muutenkin lähes identtinen Sunrisen kanssa. Pitkiä kamera-ajoja, joissa vain keskustellaan. Katsoja tuntee olevansa osallisena koko ajan.
Kuten edellisellekin, en anna tälle vielä pisteitä. Kyseessä ei ole viiden tähden teos kuitenkaan, ja toisin kuin IMDb:n pistemäärä antaa ymmärtää, pidän ensimmäisestä osasta paljon enemmän. Lopullinen tuomio jääkööt mahdolliseen arvioon.
Arvostelu
-------------------------------------
Loppukaneetti: ehdottomasti katsomisen arvoisia elokuvia.
Lava on teidän.
Viimeksi muokannut moderaattori:
