Aijai, miten lämpimiä ja samalla turhauttaviakin muistoja tämä Beam Softwaren vuonna 1986 julkaisema tekele herättääkään. Siinä oli jotain samantyyppistä kuin pari vuotta myöhemmin julkaistussa Samurai Warrior: The Battles of Usagi Yojimbossa, pidetyssä oman aikansa pelissä. Tosin Fist II oli huomattavasti laajempi, pitempi ja musiikiltaan tunnelmallisempi peli. Kummankin sankaria yhdisti sama asia: Yhtäkään tavua ei herunut, vain teot ja tavoitteen saavuttaminen olivat tärkeitä.
Päämäärä mielessä ilman kiirettä
Fist II: The Legend Continues sisälsi pääpelin lisäksi myös harjoitteluosion, jossa pystyi preppaamaan itseään tosikoitosta varten. Lämmittelyiden jälkeen seuraava näkymä oli keskeltä metsää, jossa puolialaston sankari möllötti paidattomana. Alalaidassa näkyi lyhyehkö energiamittari, ja pistelukema koristi kuvaruudun yläkulmaa. Minkäänlaisia ohjeita ei annettu, mutta ei niitä tosimies ole ennenkään manuaalista kaivanut. Oli paljon kiehtovampaa astella kohti tuntematonta. Reitistä ei kuitenkaan ollut usein minkäänlaista käryä. Vasemmalle vai oikealle? Laskeutuako alaspäin vai kiivetäkö tikkaat ylös? Edessä on este, joka ei hajoa, miksi? Siinäpä valtaosa tärkeimmistä haasteista.
Tunnelmallista musiikkia suoltava tv:n kaiutin sai aikaan pieniä vilunväreitä, sillä melodiassa oli jotakin synkkää ja ihokarvoja nostattavia sävyjä. Tämä korostui etenkin haastajan ilmaantuessa nenän eteen, sillä hävityn kamppailun myötä peli saattoi päättyä siihen paikkaan. Kuulostaa siis äärimmäisen rajulta, sillä Fist II:lla on mahdollisimman suoraviivaisesti pelatenkin pituutta lähes puolitoista tuntia.
Kääröjen voimalla eteenpäin
Muistan aikoinaan ihmetelleeni, että mitä tässä pelissä pitää oikein tehdä. Saatoin löytää papyruksen tai pari tutkimalla paikkoja – käyttötarkoituksesta ei kuitenkaan ollut harmainta haisua. Toisinaan törmäsin "pyhätöiksi" nimeämiini paikkoihin, joissa sankari painoi päänsä istuma-asennossa polviaan vasten kuin katuakseen tekojaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että jokaisella löydetyllä kääröllä oli oma pyhättönsä, jossa ne piti aktivoida. Tai jos kyseistä läpyskää ei ollut vielä löytänyt, niin sen muodosta sai vihjeen pyhätössä.
Vieläkin mystisempää oli esineiden käyttötarkoitus, sillä etsi-kokeile-yritä-löydä-aktivoi-komboa sai haukkailla lähes kyllästymiseen asti. Pikkuhiljaa selvisi, että yhden käärön avulla voi murskata esteitä, toinen taas mahdollisti tiellä olevan puun kaatamisen, kolmas tarjosi suojaa energiaa kuluttavassa paikassa ja niin etiäpäin. Pelin edistämisen lisäksi kääröjen vieminen pyhättöihin kasvatti hahmon osumamittaria hieman, joten noutajaa ei tarvinnut pelätä niin paljoa.
Varokaa panttereita, maanalaisia heittotähtiä ja korvianne
Yksi näky oli suorastaan pelottava, kun se sattui eteen. Fist II:n vaarallisimmat viholliset ilmestyivät lähes aina vaaleansinisen muurin liukuessa näytölle. Kun muuri täytti leveydeltään koko ruudun, niin esiin rynnisti joukko mustia panttereita, jotka olivat erittäin raadollisia energiamittarille. Muutama voltti eteenpäin vähensi vahinkoa merkittävästi, mutta jotenkin muurin näkeminen aiheutti aina kylmiä väreitä jo etukäteen.
Muuten niin tunnelmallisessa tekeleessä on yksi erittäin amatöörimäisesti tehty asia. Toisinaan maan sisältä saattoi sukeltaa esiin erittäin tylynnäköinen vastustaja, joka nakkasi shurikenilla jalkaan. Mutta se ääni, joka heittoaseesta lähti – voi pyhä sylvi! Yhdistäkää kirskuvien jarrujen ääni, koneiston metallirattaiden hankautuminen toisiaan vasten moninkertaisella kitkakertoimella ja liitutaulusta lähtevä riipaisu, kun piirretään liidulla. Juuri noiden yhdistelmältä se korviarepivä ääniefekti kuulosti. Onneksi kyseisiä vihollisia tuli vain harvoin vastaan.
Pyhätön huomassa
Antakaa mulle kartta tai edes kompassi
Fist II kuuluu niihin peleihin, joita koetin epätoivoisesti kartoittaa, mutta siitä kartasta olisi tullut vähintään oman huoneen lattian kokoinen, yhden ruudun ollessa noin 3x3 senttimetrin mitoilla. Muistan yrittäneeni tehdä jonkinlaista kokonaisuutta reiteistä, mutta paperi loppui aina kesken, enkä jaksanut alkaa leikkelemään palasia saatika teippailemaan niitä yhteen. Päätin siis vain tutkia kaikki paikat, löytää kääröt, hoitaa tappelut kunnialla ja jättää askartelut sikseen.
Ennen pitkää löysin rutiinilla useita kääröjä ja osasin suunnistaa niiden aktivointipaikoille. Toisinaan oli pakko pysähtyä odottamaan oman ukkelin parantumista, kun taisteluissa tuli välillä liikaa osumia. Se tiesi aina useamman minuutin seisoskelua, sillä mittari palautui suorastaan turhauttavan hitaasti. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä mahdollisesta kuolemasta.
Sitä en kuitenkaan tiennyt, että jokainen aktivoitu käärö antoi yhden jatkomahdollisuuden, pelin jatkuessa edellisestä pyhätöstä. Tosin vain yhden kerran, eli jatkomahdollisuuksia ei voinut kerätä useampia varastoon. Muistan ne epätoivoiset hetket, kun vain yksi käärö oli jossakin hukassa ja vastaan tullut punamaskinen äijänretale päätti seikkailuni toisen perättäisen kuoleman myötä. En saanut edes game over -kuvaa, vaan paidaton sankari ilmestyi kököttämään aloituspaikkaan sama ilme kasvoillaan kuin ennenkin. Tuolloin televisio ja/tai peliohjain meinasi saada kyytiä. Sittemmin opettelin hieman "juustomaisen" tappelutavan, jossa pystyin kurittamaan vihulaista lähes aina ilman osumaakaan. Se säästi hermoja ja vei seikkailun lopultakin maaliin.
Menikö se läpi?
Yksi huomio pitää kuitenkin mainita. Löysin kaikki kahdeksan kääröä, mutta niistä viimeisen pyhättöä en paikallistanut. Kun selvitin viimeisen huoneen taiston ja pudottauduin lattiassa olevaan aukkoon, sain ruutuun taustalla purkautuvan tulivuoren. Luulin pudonneeni tulivuoreen. En saanut mitään tekstikenttää tai kiitosta. Ajattelin sen johtuvan tuosta yhdestä kääröstä, joten vielä kerran piti lähteä matkaan.
Seuraavalla kerralla sain saman tulivuorinäkymän ruutuun, mutta tulivuoren kohdalle pamahti teksti "THE END"! Siis tämänkö takia tahkosin monta tuntia uudemman kerran? En tiedä miten oikein olisin suhtautunut. Tuon jälkeen Fist II meni kuitenkin määrittelemättömäksi ajaksi tauolle ennen tätä blogia. Kivaa sitä oli pelata taas, mutta loppuun asti en jaksanut työstää. Erästä ovelaa kikkaa kokeilin, eli C64:n restore-näppäintä painamalla sankari liukui eteenpäin kuin pause-tilassa ja näin oli kätevää ohittaa kaikki viholliset. Lisäksi erään vesiputouksen luona kuilun toisella puolella olevan käärön pystyi noutamaan etuajassa, senkus leijui restoren avulla putouksen yli!
Mainio peli ja mukavia hetkiä sen parissa. Niiden ansiosta osaan arvostaa tätä menneiden aikojen helmeä. Nyt oven voi sulkea Fist II: The Legend Continues -tekeleen kohdalla lopullisesti tämän muistelon myötä.
Lue juttu sivustolla...
Päämäärä mielessä ilman kiirettä
Fist II: The Legend Continues sisälsi pääpelin lisäksi myös harjoitteluosion, jossa pystyi preppaamaan itseään tosikoitosta varten. Lämmittelyiden jälkeen seuraava näkymä oli keskeltä metsää, jossa puolialaston sankari möllötti paidattomana. Alalaidassa näkyi lyhyehkö energiamittari, ja pistelukema koristi kuvaruudun yläkulmaa. Minkäänlaisia ohjeita ei annettu, mutta ei niitä tosimies ole ennenkään manuaalista kaivanut. Oli paljon kiehtovampaa astella kohti tuntematonta. Reitistä ei kuitenkaan ollut usein minkäänlaista käryä. Vasemmalle vai oikealle? Laskeutuako alaspäin vai kiivetäkö tikkaat ylös? Edessä on este, joka ei hajoa, miksi? Siinäpä valtaosa tärkeimmistä haasteista.
Tunnelmallista musiikkia suoltava tv:n kaiutin sai aikaan pieniä vilunväreitä, sillä melodiassa oli jotakin synkkää ja ihokarvoja nostattavia sävyjä. Tämä korostui etenkin haastajan ilmaantuessa nenän eteen, sillä hävityn kamppailun myötä peli saattoi päättyä siihen paikkaan. Kuulostaa siis äärimmäisen rajulta, sillä Fist II:lla on mahdollisimman suoraviivaisesti pelatenkin pituutta lähes puolitoista tuntia.
Kääröjen voimalla eteenpäin
Muistan aikoinaan ihmetelleeni, että mitä tässä pelissä pitää oikein tehdä. Saatoin löytää papyruksen tai pari tutkimalla paikkoja – käyttötarkoituksesta ei kuitenkaan ollut harmainta haisua. Toisinaan törmäsin "pyhätöiksi" nimeämiini paikkoihin, joissa sankari painoi päänsä istuma-asennossa polviaan vasten kuin katuakseen tekojaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että jokaisella löydetyllä kääröllä oli oma pyhättönsä, jossa ne piti aktivoida. Tai jos kyseistä läpyskää ei ollut vielä löytänyt, niin sen muodosta sai vihjeen pyhätössä.
Vieläkin mystisempää oli esineiden käyttötarkoitus, sillä etsi-kokeile-yritä-löydä-aktivoi-komboa sai haukkailla lähes kyllästymiseen asti. Pikkuhiljaa selvisi, että yhden käärön avulla voi murskata esteitä, toinen taas mahdollisti tiellä olevan puun kaatamisen, kolmas tarjosi suojaa energiaa kuluttavassa paikassa ja niin etiäpäin. Pelin edistämisen lisäksi kääröjen vieminen pyhättöihin kasvatti hahmon osumamittaria hieman, joten noutajaa ei tarvinnut pelätä niin paljoa.
Varokaa panttereita, maanalaisia heittotähtiä ja korvianne
Yksi näky oli suorastaan pelottava, kun se sattui eteen. Fist II:n vaarallisimmat viholliset ilmestyivät lähes aina vaaleansinisen muurin liukuessa näytölle. Kun muuri täytti leveydeltään koko ruudun, niin esiin rynnisti joukko mustia panttereita, jotka olivat erittäin raadollisia energiamittarille. Muutama voltti eteenpäin vähensi vahinkoa merkittävästi, mutta jotenkin muurin näkeminen aiheutti aina kylmiä väreitä jo etukäteen.
Muuten niin tunnelmallisessa tekeleessä on yksi erittäin amatöörimäisesti tehty asia. Toisinaan maan sisältä saattoi sukeltaa esiin erittäin tylynnäköinen vastustaja, joka nakkasi shurikenilla jalkaan. Mutta se ääni, joka heittoaseesta lähti – voi pyhä sylvi! Yhdistäkää kirskuvien jarrujen ääni, koneiston metallirattaiden hankautuminen toisiaan vasten moninkertaisella kitkakertoimella ja liitutaulusta lähtevä riipaisu, kun piirretään liidulla. Juuri noiden yhdistelmältä se korviarepivä ääniefekti kuulosti. Onneksi kyseisiä vihollisia tuli vain harvoin vastaan.
Pyhätön huomassa
Antakaa mulle kartta tai edes kompassi
Fist II kuuluu niihin peleihin, joita koetin epätoivoisesti kartoittaa, mutta siitä kartasta olisi tullut vähintään oman huoneen lattian kokoinen, yhden ruudun ollessa noin 3x3 senttimetrin mitoilla. Muistan yrittäneeni tehdä jonkinlaista kokonaisuutta reiteistä, mutta paperi loppui aina kesken, enkä jaksanut alkaa leikkelemään palasia saatika teippailemaan niitä yhteen. Päätin siis vain tutkia kaikki paikat, löytää kääröt, hoitaa tappelut kunnialla ja jättää askartelut sikseen.
Ennen pitkää löysin rutiinilla useita kääröjä ja osasin suunnistaa niiden aktivointipaikoille. Toisinaan oli pakko pysähtyä odottamaan oman ukkelin parantumista, kun taisteluissa tuli välillä liikaa osumia. Se tiesi aina useamman minuutin seisoskelua, sillä mittari palautui suorastaan turhauttavan hitaasti. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä mahdollisesta kuolemasta.
Sitä en kuitenkaan tiennyt, että jokainen aktivoitu käärö antoi yhden jatkomahdollisuuden, pelin jatkuessa edellisestä pyhätöstä. Tosin vain yhden kerran, eli jatkomahdollisuuksia ei voinut kerätä useampia varastoon. Muistan ne epätoivoiset hetket, kun vain yksi käärö oli jossakin hukassa ja vastaan tullut punamaskinen äijänretale päätti seikkailuni toisen perättäisen kuoleman myötä. En saanut edes game over -kuvaa, vaan paidaton sankari ilmestyi kököttämään aloituspaikkaan sama ilme kasvoillaan kuin ennenkin. Tuolloin televisio ja/tai peliohjain meinasi saada kyytiä. Sittemmin opettelin hieman "juustomaisen" tappelutavan, jossa pystyin kurittamaan vihulaista lähes aina ilman osumaakaan. Se säästi hermoja ja vei seikkailun lopultakin maaliin.
Menikö se läpi?
Yksi huomio pitää kuitenkin mainita. Löysin kaikki kahdeksan kääröä, mutta niistä viimeisen pyhättöä en paikallistanut. Kun selvitin viimeisen huoneen taiston ja pudottauduin lattiassa olevaan aukkoon, sain ruutuun taustalla purkautuvan tulivuoren. Luulin pudonneeni tulivuoreen. En saanut mitään tekstikenttää tai kiitosta. Ajattelin sen johtuvan tuosta yhdestä kääröstä, joten vielä kerran piti lähteä matkaan.
Seuraavalla kerralla sain saman tulivuorinäkymän ruutuun, mutta tulivuoren kohdalle pamahti teksti "THE END"! Siis tämänkö takia tahkosin monta tuntia uudemman kerran? En tiedä miten oikein olisin suhtautunut. Tuon jälkeen Fist II meni kuitenkin määrittelemättömäksi ajaksi tauolle ennen tätä blogia. Kivaa sitä oli pelata taas, mutta loppuun asti en jaksanut työstää. Erästä ovelaa kikkaa kokeilin, eli C64:n restore-näppäintä painamalla sankari liukui eteenpäin kuin pause-tilassa ja näin oli kätevää ohittaa kaikki viholliset. Lisäksi erään vesiputouksen luona kuilun toisella puolella olevan käärön pystyi noutamaan etuajassa, senkus leijui restoren avulla putouksen yli!
Mainio peli ja mukavia hetkiä sen parissa. Niiden ansiosta osaan arvostaa tätä menneiden aikojen helmeä. Nyt oven voi sulkea Fist II: The Legend Continues -tekeleen kohdalla lopullisesti tämän muistelon myötä.
Lue juttu sivustolla...
