Zanis Dust
KonsoliFIN Alumni
Koska tuolla konsolisodassa ja muissa ketjuissa, puhumattakaan muista sivustoista ja pelimedioista, jaksetaan aina jauhaa näistä kahdesta pelaajaryhmästä, niin ajattelin, että aiheesta voisi aloittaa keskustelun. Voi olla, että aiheesta on jo oma keskustelunsa, mutta ainakaan minun silmääni se ei osunut, joten jos sellainen löytyy niin modet voivat siirtää tämän postauksen ko. keskustelun jatkoksi.
Vielä jokin aika sitten kuvittelin olevani jossain määrin hc-pelaaja, mutta sittemmin olen törmäillyt eri tulkintoihin tuosta termistä, eikä maailma enää tuntunutkaan niin mustavalkoiselta. Historiaa pelien parissa minulta löytyy jo lähes 21 vuotta, jonka aikana tutuksi ovat tulleet niin tietokonepelit kuin kaikki konsolitkin 8 bittisestä Nintendosta lähtien (tosin tahrana paperilla on täydellinen Saturnin missaaminen aikoinaan). Harrastukseni alkoi 7-vuotiaana C64:n ja Nesin kanssa, jatkuen Master Systemillä, Megadrivella ja Atari ST:llä sekä Amigalla. Noina nuoruusvuosina peliaiheisia lehtiä (siihen aikaan lähinnä Mikrobittiä) tuli toki lueskeltua, mutta peliarvosteluilla ei tuntunut olevan niin suurta painoarvoa kuin nykyään, vaan vastaan tuleviin peleihin tuli suhtauduttua ennakkoluulottomasti ja huonompiakin pelejä tuli pelattua ahkerasti, vaikka suoni otsassa välillä pullistuikin, yleensä huonon pelattavuuden tai turhauttavan vaikeustason vuoksi (välillä syy oli noissa molemmissa).
Koneita on siis vuosien varrella tullut omistettua useampia ja tälläkin hetkellä tv-tasolla tilaa jakavat X360, Wii ja PS2, kaapista taas löytyy Cube ja PS1, tietokoneena parin vuoden takainen kannettava, jolla ei tule pelattua enää kuin äärimmäisen harvoin. Konsoleille pelejä on yhteensä n. 100kpl ja valikoima vain laajenee aina kun mielenkiintoisia pelejä julkaistaan. Pc:lle en ole ostanut mitään peliä enää aikoihin, kun ei vain jaksa kiinnostaa, mikä johtuu II maailmansodan ylitarjonnasta niin fps- kuin strategiapeleissäkin (sama ongelma on osittain myös konsoleilla, lähinnä fps-puolella). Viimeisimmät pc-pelit, joita pelasin ihan tosissani, taisivat olla Blade Runner, Civilization 2 ja ensimmäinen Half-Life.
Kaiken tämän varjossa olisi helppoa luokitella itsensä hc-pelaajaksi, varsinkin kun harrastukseeni on tullut vuosien varrella syydettyä tuhottomasti rahaa. Jokin on kuitenkin alkanut mättämään, sillä pelit eivät vain enää tunnu yhtä tyydyttäviltä kuin ennen. Halua pelaamiseen toki olisi, mutta tuntuu että peleihin suhtaudutaan nykyään liikaa otsa rypyssä. Sota, teiniangsti ja demonit tuntuvat olevan se päivän sana, eikä yksikään noista asioista kiinnosta minua. Sitten kun peleihin vielä yhdistetään suuret 3d-ympäristöt, joissa päämäärättömyys tuntuu olevan kaiken idea, ja kontrollit joissa täytyy muistaa ulkoa 12 napin toiminnot sekä niiden kombot, niin yhtäkkiä hupaisa ajanvietto alkaakin tuntua työltä. Kun tähän vielä lätkäistään päälle 8 tuntia töitä päivässä, opiskelu ja sosiaalinen elämä, niin missä ihmeen välissä noita aikaa vaativia pelejä sitten tulisi oikein pelata? Ja sitten kun sitä aikaa olisi, niin yksinkertaisesti ei jaksa alkaa syventyä massiivisiin peleihin, elleivät ne todella tunnu hyviltä (esim. Metroid Prime).
Olen huomannut, että pelaaminen on muuttunut omalla kohdallani viihteeksi, jota tulee harrastettua kavereiden kanssa pohjia otettaessa. Noina iltoina sitten tuleekin pelattua lähinnä tiettyjä pelejä, joissa avainsana on juuri yksinkertaisuus sekä nopea aloittaminen ja vielä nopeampi lopettaminen. Sattumaa ei liene, että pelatuimmat pelit minulla ovatkin PGR3 (ehdottomasti XO:n paras peli, enkä malta odottaa seuraavaa osaa), Excite Truck (toi uskoa pelien tulevaisuuteen, sillä se oli helppo omaksua, todella hauskaa ja ennen kaikkea näytti videopeliltä), F-Zero GX (jaksaa viihdyttää vielä vuosienkin jälkeen ja vauhdintunne on mahtava) ja Halo (vaikka onkin sotaa, niin maailma ei ole ruskeanharmaan likainen, ja kontrollit osoittavat kuinka ohjaimen kaikki napit saadaan järkevästi ja helposti käyttöön). Ennen en välittänyt autopeleistä yhtään, mutta nykyään ne lähinnä viehättävät juuri sen vuoksi, että niitä voi pelata sen 15-30 minuuttia kerrallaan tai sitten uppoutua niihin oikein kunnolla, jos aikaa riittää. Netissä en pelaa ollenkaan, koska ei ole aikaa, eikä pelimuodot tunnu kokemusten perusteella kiinnostavilta.
Olenko minä nyt siis sittenkin casual pelaaja, kun etsin peleiltä lähinnä kevyttä viihdettä, enkä mitään sen kummempaa? Ei siinä, aina on mukavaa jos peli rassaa aivoja, eikä ratkaisut ole yksinkertaisimpia, mutta minä nyt vain satun pitämään yksinkertaisesta peliviihteestä - tosin eihän yksikertaisuus tarkoita sitä, etteikö peli voisi olla haastava. Minua ei myöskään kiinnosta se, otetaanko pelit taiteena vai ei, nehän kuitenkin ovat vain videopelejä ja jos ne haluavat lunastaa paikkansa taiteessa, täytyy niissä olla muutakin kuin kaunis ulkokuori - vaikka Michael Bayn elokuvat komeilta näyttävätkin, en niitä kyllä missään nimessä taiteena pitäisi.
Vuodattamista tästä aiheesta varmaan löytyisi vielä monen rivin edestä, mutta eiköhän tällä ole hyvä aloittaa ennen kuin juttu alkaa rönsyilemään liikoja (mitä se taitaa jo nyt tehdä). Joka tapauksessa koko homman pointti ja perimmäinen kysymys tässä on lähinnä se, että miten määrittelet itsesi ja mikä onkaan se hc-pelaajan ja casual-pelaajan määritelmä ja olenko minä kenties ainoa, joka ei ole niin innoissaan pelien nykytilasta, vaikka niitä helmiä kyllä sieltä aina välillä löytyykin.
Pohjimmiltani minä kai olen kuitenkin vain pelaaja, joskin erittäin kriittinen sellainen nykyään ja kai tämä on vain yritykseni katsoa peiliin ja saada rimaani laskemaan pelien suhteen. Tai jotain..
Edit: Jaottelu yleisön pyynnöstä
Vielä jokin aika sitten kuvittelin olevani jossain määrin hc-pelaaja, mutta sittemmin olen törmäillyt eri tulkintoihin tuosta termistä, eikä maailma enää tuntunutkaan niin mustavalkoiselta. Historiaa pelien parissa minulta löytyy jo lähes 21 vuotta, jonka aikana tutuksi ovat tulleet niin tietokonepelit kuin kaikki konsolitkin 8 bittisestä Nintendosta lähtien (tosin tahrana paperilla on täydellinen Saturnin missaaminen aikoinaan). Harrastukseni alkoi 7-vuotiaana C64:n ja Nesin kanssa, jatkuen Master Systemillä, Megadrivella ja Atari ST:llä sekä Amigalla. Noina nuoruusvuosina peliaiheisia lehtiä (siihen aikaan lähinnä Mikrobittiä) tuli toki lueskeltua, mutta peliarvosteluilla ei tuntunut olevan niin suurta painoarvoa kuin nykyään, vaan vastaan tuleviin peleihin tuli suhtauduttua ennakkoluulottomasti ja huonompiakin pelejä tuli pelattua ahkerasti, vaikka suoni otsassa välillä pullistuikin, yleensä huonon pelattavuuden tai turhauttavan vaikeustason vuoksi (välillä syy oli noissa molemmissa).
Koneita on siis vuosien varrella tullut omistettua useampia ja tälläkin hetkellä tv-tasolla tilaa jakavat X360, Wii ja PS2, kaapista taas löytyy Cube ja PS1, tietokoneena parin vuoden takainen kannettava, jolla ei tule pelattua enää kuin äärimmäisen harvoin. Konsoleille pelejä on yhteensä n. 100kpl ja valikoima vain laajenee aina kun mielenkiintoisia pelejä julkaistaan. Pc:lle en ole ostanut mitään peliä enää aikoihin, kun ei vain jaksa kiinnostaa, mikä johtuu II maailmansodan ylitarjonnasta niin fps- kuin strategiapeleissäkin (sama ongelma on osittain myös konsoleilla, lähinnä fps-puolella). Viimeisimmät pc-pelit, joita pelasin ihan tosissani, taisivat olla Blade Runner, Civilization 2 ja ensimmäinen Half-Life.
Kaiken tämän varjossa olisi helppoa luokitella itsensä hc-pelaajaksi, varsinkin kun harrastukseeni on tullut vuosien varrella syydettyä tuhottomasti rahaa. Jokin on kuitenkin alkanut mättämään, sillä pelit eivät vain enää tunnu yhtä tyydyttäviltä kuin ennen. Halua pelaamiseen toki olisi, mutta tuntuu että peleihin suhtaudutaan nykyään liikaa otsa rypyssä. Sota, teiniangsti ja demonit tuntuvat olevan se päivän sana, eikä yksikään noista asioista kiinnosta minua. Sitten kun peleihin vielä yhdistetään suuret 3d-ympäristöt, joissa päämäärättömyys tuntuu olevan kaiken idea, ja kontrollit joissa täytyy muistaa ulkoa 12 napin toiminnot sekä niiden kombot, niin yhtäkkiä hupaisa ajanvietto alkaakin tuntua työltä. Kun tähän vielä lätkäistään päälle 8 tuntia töitä päivässä, opiskelu ja sosiaalinen elämä, niin missä ihmeen välissä noita aikaa vaativia pelejä sitten tulisi oikein pelata? Ja sitten kun sitä aikaa olisi, niin yksinkertaisesti ei jaksa alkaa syventyä massiivisiin peleihin, elleivät ne todella tunnu hyviltä (esim. Metroid Prime).
Olen huomannut, että pelaaminen on muuttunut omalla kohdallani viihteeksi, jota tulee harrastettua kavereiden kanssa pohjia otettaessa. Noina iltoina sitten tuleekin pelattua lähinnä tiettyjä pelejä, joissa avainsana on juuri yksinkertaisuus sekä nopea aloittaminen ja vielä nopeampi lopettaminen. Sattumaa ei liene, että pelatuimmat pelit minulla ovatkin PGR3 (ehdottomasti XO:n paras peli, enkä malta odottaa seuraavaa osaa), Excite Truck (toi uskoa pelien tulevaisuuteen, sillä se oli helppo omaksua, todella hauskaa ja ennen kaikkea näytti videopeliltä), F-Zero GX (jaksaa viihdyttää vielä vuosienkin jälkeen ja vauhdintunne on mahtava) ja Halo (vaikka onkin sotaa, niin maailma ei ole ruskeanharmaan likainen, ja kontrollit osoittavat kuinka ohjaimen kaikki napit saadaan järkevästi ja helposti käyttöön). Ennen en välittänyt autopeleistä yhtään, mutta nykyään ne lähinnä viehättävät juuri sen vuoksi, että niitä voi pelata sen 15-30 minuuttia kerrallaan tai sitten uppoutua niihin oikein kunnolla, jos aikaa riittää. Netissä en pelaa ollenkaan, koska ei ole aikaa, eikä pelimuodot tunnu kokemusten perusteella kiinnostavilta.
Olenko minä nyt siis sittenkin casual pelaaja, kun etsin peleiltä lähinnä kevyttä viihdettä, enkä mitään sen kummempaa? Ei siinä, aina on mukavaa jos peli rassaa aivoja, eikä ratkaisut ole yksinkertaisimpia, mutta minä nyt vain satun pitämään yksinkertaisesta peliviihteestä - tosin eihän yksikertaisuus tarkoita sitä, etteikö peli voisi olla haastava. Minua ei myöskään kiinnosta se, otetaanko pelit taiteena vai ei, nehän kuitenkin ovat vain videopelejä ja jos ne haluavat lunastaa paikkansa taiteessa, täytyy niissä olla muutakin kuin kaunis ulkokuori - vaikka Michael Bayn elokuvat komeilta näyttävätkin, en niitä kyllä missään nimessä taiteena pitäisi.
Vuodattamista tästä aiheesta varmaan löytyisi vielä monen rivin edestä, mutta eiköhän tällä ole hyvä aloittaa ennen kuin juttu alkaa rönsyilemään liikoja (mitä se taitaa jo nyt tehdä). Joka tapauksessa koko homman pointti ja perimmäinen kysymys tässä on lähinnä se, että miten määrittelet itsesi ja mikä onkaan se hc-pelaajan ja casual-pelaajan määritelmä ja olenko minä kenties ainoa, joka ei ole niin innoissaan pelien nykytilasta, vaikka niitä helmiä kyllä sieltä aina välillä löytyykin.
Pohjimmiltani minä kai olen kuitenkin vain pelaaja, joskin erittäin kriittinen sellainen nykyään ja kai tämä on vain yritykseni katsoa peiliin ja saada rimaani laskemaan pelien suhteen. Tai jotain..
Edit: Jaottelu yleisön pyynnöstä
Viimeksi muokannut moderaattori:
