En vieläkään jaksa uskoa, ettei tälle pätkälle ole omaa ketjua. Kovasti etsin, muttei löytynyt. No, joka tapauksessa tuli vasta eilen katsottua tämä David Lynchin leffa. Aikaisemmin olen nähnyt herralta vain Mulholland Driven, joka meni välittömästi oudoimpien ja voimakkaimpien leffojen kärkisijalle. Elokuva oli täyttä mindfuckia alusta loppuun. Samaa voisi sanoa Lost Highwaysta. Leffa on perhanan mainio ja elokuvalliset ratkaisut ovat suorastaan nerokkaita. Jokin saavutus on sekin, että tämä leffa - vain ja ainoastaan tämä - on haastanut oudoimmat, ja lukuisat, painajaiseni. Toistoon menee luultavasti jo tänään, ja ehdottomasti aion katsoa Lynchin muunkin tuotannon asap. Seuraavaksi muutama ajatus itse leffasta.
Jo elokuvan alkutekstit vakuuttivat; starojen nimet tuotiin ruudulle kuin kovimmassa toimintaleffassa tai dekkarissa, ja koska tiesin, ettei kyseessä todellakaan ole mikään peruspätkä, aiheutti tämä pientä huvittuneisuutta. Lynchin tapa yhdistää röyhkeästi eleganttia ja arkisen tavallista on mainio. Yleensäkin hänen vastakohtansa aiheuttavat päässä jatkuvaa hämmennystä ja kyseenalaistamista - kaikki on tuttua, mutta kuitenkin kaikki on jotenkin väärin. Mahtavaa.
Näyttelijäsuorituksista pidin erityisesti Bill Pullmanin, Patricia Arquetten ja Robert Blaken tulkinnoista. Pullmanille propsit roolistaan hämmentyneenä ja ahdistuneena Fredinä, jonka vähäeleinen ja ennalta-arvaamaton luonne viritti oleellisen jännityksen jo alkuminuuteilla. Herraan oli jotenkin helppo samaistua, yleisellä tasolla. En osaa kovin hyvin selittää, mutta juuri unissani olen käynyt läpi lukuisia kertoja vastaavia tilanteita. Patricia Arquette onnistui näyttelijöistä parhaiten. Kaksoisroolin vetänyt Patricia vakuutti tunteettomana, seksinälkäisenä ja pirullisena naisena, josta ei meinannut saada millään otetta. Tällainen pahansuopa femme fatale on luultavasti monille unista tuttu; nainen, joka hyppää roolista ja uhrista toiseen jättämättä silti itsestään selkeää kuvaa. Kiehtovaa, mutta hyvin häiritsevää. Robert Blake sen sijaan onnistui täysin vinksahtaneena Mystery Manina. Jälleen kerran Lynch iski akilleen kantapäähäni ja raapaisi sieltä, mistä eniten sattuu. Olen aina pelännyt tuota ominaisuuksien kasaumaa, jota Blaken hahmo esitti. Suoritus jäi ehkä turhankin hyvin päähän.
Yksinkertaisesti ilmaistuna tämä pätkä onnistui täydellisesti tehtävässään. Lynchin tavaramerkkikuvakulmat, matalat taustahuminat, kohtauksiin sopimattomat musiikit, kieroutunut ja tarkoituksellisesti kliseinen dialogi, elämää suuremmat vastakohtien vuorottelut; epänormaalisti leikatut kohtaukset, kaiken kattava hahmokaarti ja mielen syvimpiä silmukoita avaava ote; niin onnistunut kaava, että katselukokemus oli parhaimmillaan jopa terapeuttinen. Tällainen kipeä, psykologinen ärsytys on vain jotain aivan mahtia. Vertailun vuoksi voisin mainita muutaman asian, jotka vaikuttavat Lost Highwayn tavoin: Silent Hill -pelit, Salad Fingers -animaatiot, halvat b-luokan kauhuleffat, Alibin rikostarinat, päiväkirjamerkinnät ja vintage-tuotteet (vanhat purkit, etiketit, säilökkeet), köykäiset saippuasarjat ja film noir -elokuvat. Kuten listasta näkee, on Lost Highway täysin makaaberi koktaili.
Lyhyesti siis kyseessä on todella tyhjentävä ja hämmentävä kokemus. Lisää tätä, sillä tämä riipaisee syvään ja huolella, saavuttaa tunteet ja pelot. Nero mies, tuo David.
Jo elokuvan alkutekstit vakuuttivat; starojen nimet tuotiin ruudulle kuin kovimmassa toimintaleffassa tai dekkarissa, ja koska tiesin, ettei kyseessä todellakaan ole mikään peruspätkä, aiheutti tämä pientä huvittuneisuutta. Lynchin tapa yhdistää röyhkeästi eleganttia ja arkisen tavallista on mainio. Yleensäkin hänen vastakohtansa aiheuttavat päässä jatkuvaa hämmennystä ja kyseenalaistamista - kaikki on tuttua, mutta kuitenkin kaikki on jotenkin väärin. Mahtavaa.
Näyttelijäsuorituksista pidin erityisesti Bill Pullmanin, Patricia Arquetten ja Robert Blaken tulkinnoista. Pullmanille propsit roolistaan hämmentyneenä ja ahdistuneena Fredinä, jonka vähäeleinen ja ennalta-arvaamaton luonne viritti oleellisen jännityksen jo alkuminuuteilla. Herraan oli jotenkin helppo samaistua, yleisellä tasolla. En osaa kovin hyvin selittää, mutta juuri unissani olen käynyt läpi lukuisia kertoja vastaavia tilanteita. Patricia Arquette onnistui näyttelijöistä parhaiten. Kaksoisroolin vetänyt Patricia vakuutti tunteettomana, seksinälkäisenä ja pirullisena naisena, josta ei meinannut saada millään otetta. Tällainen pahansuopa femme fatale on luultavasti monille unista tuttu; nainen, joka hyppää roolista ja uhrista toiseen jättämättä silti itsestään selkeää kuvaa. Kiehtovaa, mutta hyvin häiritsevää. Robert Blake sen sijaan onnistui täysin vinksahtaneena Mystery Manina. Jälleen kerran Lynch iski akilleen kantapäähäni ja raapaisi sieltä, mistä eniten sattuu. Olen aina pelännyt tuota ominaisuuksien kasaumaa, jota Blaken hahmo esitti. Suoritus jäi ehkä turhankin hyvin päähän.
Yksinkertaisesti ilmaistuna tämä pätkä onnistui täydellisesti tehtävässään. Lynchin tavaramerkkikuvakulmat, matalat taustahuminat, kohtauksiin sopimattomat musiikit, kieroutunut ja tarkoituksellisesti kliseinen dialogi, elämää suuremmat vastakohtien vuorottelut; epänormaalisti leikatut kohtaukset, kaiken kattava hahmokaarti ja mielen syvimpiä silmukoita avaava ote; niin onnistunut kaava, että katselukokemus oli parhaimmillaan jopa terapeuttinen. Tällainen kipeä, psykologinen ärsytys on vain jotain aivan mahtia. Vertailun vuoksi voisin mainita muutaman asian, jotka vaikuttavat Lost Highwayn tavoin: Silent Hill -pelit, Salad Fingers -animaatiot, halvat b-luokan kauhuleffat, Alibin rikostarinat, päiväkirjamerkinnät ja vintage-tuotteet (vanhat purkit, etiketit, säilökkeet), köykäiset saippuasarjat ja film noir -elokuvat. Kuten listasta näkee, on Lost Highway täysin makaaberi koktaili.
Lyhyesti siis kyseessä on todella tyhjentävä ja hämmentävä kokemus. Lisää tätä, sillä tämä riipaisee syvään ja huolella, saavuttaa tunteet ja pelot. Nero mies, tuo David.
