U
ulukai
Guest
Ovatko Final Fantasyt lähellä sydäntä? Olisiko Squall Leonheartia mukava vetää pataan? Onko Cloudin miekka super-duper-ältsin-magee? Kiinnostaisiko lennellä ympäri taistelukenttiä Kefkan vetimissä? Jos nämä kysymykset saavat nyökkäilemään vimmatusti vastauksena, voi Dissidia Final Fantasy NT olla nappiosuma. Monipuolista ja kiehtovaa roolipeliä halajavat voivat sen sijaan Team Ninjan kehittelemään tuotokseen pettyä.
Final Fight Fantasy
Dissidia Final Fantasy NT asettaa lukuisat Final Fantasy -hahmot taistelemaan keskenään pelisarjan eri osasista lainatuissa ympäristöissä. Poissa ovat roolipelielementit, tilalla on tiukkaa toimintaa sekä lentelyä pitkin poikin maita ja mantuja. Enemmän tai vähemmän tuttuja hahmoja on kiitettävä määrä, hulppeat 28 kappaletta. DLC-lisäsisältönä ottelijoita olisi lupausten mukaan luvassa vielä parisenkymmentä. Tällä haavaa edustusta on jokaisesta mahdollisesta pääsarjan osasesta sekä Tacticsista ja Type-0:sta.
Aiemmista osista poiketen yksittäiset hahmot eivät taistele keskenään, vaan Dissidiassa keskitytään kolmihenkisten tiimien yhteenottoihin. Voittajajoukkue on se, joka ensimmäisenä kaataa vastustajan puolelta hahmoja kanveesiin kolme kertaa. Pelaaja hoitaa yksinpelissä oman hahmonsa kontrolloinnin tekoälyn hoitaessa tiimikavereiden puuhastelut.
Taistelumekaniikka on varsin nokkela. Kahdella pääasiallisella hyökkäysnapilla jaellaan Bravery- ja HP-hyökkäyksiä. Bravery-iskuilla ei tehdä varsinaista vahinkoa, vaan niillä vähennetään vastustajan vastaavaa mittaria samalla omaansa kasvattaen. Mitä suurempi lukema Bravery-kentässä on, sitä enemmän vastapuolelle tehdään lopulta vahinkoa HP-iskuilla.
Taitava pelaaja voi kerätä itselleen Braverya niin paljon, että voi tainnuttaa vastapuolen edustajan jopa yhdellä ainoalla HP-hyökkäyksellä. Vekkuli taistelutapa mahdollistaa pienoisen taktikoinnin: Kun kilpakumppanin päällä leijuu iso Bravery-lukema, tekee mieli suunnata piiloon kentän toiseen nurkkaan. Hahmolle voi näiden hyökkäysten lisäksi valita muutamat taiat hiekoittamaan vastapuolta ja vahvistamaan omia tovereita.
Mistä napista liikkuu?
Kontrollit eivät iskostu selkärankaan noin vain, sillä joka painikkeelle ja liipaisimelle löytyy oma tehtävänsä, parhaimmillaan parikin. Tutoriaaleja piisaakin syystä useammat kappaleet, koska niitä pitää pakostakin kerrata ennen kaiken sisäistämistä.
Soturit eroavat toisistaan mukavasti muun muassa nopeutensa tai erikoisliikkeidensä osalta. Esimerkiksi Final Fantasy X:stä tuttu nauravainen Tidus on mukavan nopea ja keveänoloinen hahmo, kun taas Final Fantasy XIV:n Y'shtola luottaa kauempaa nakeltaviin taikoihin. FFXIII:ssä ensiesiintymisensä tehnyt Lightning voi puolestaan vaihtaa hyökkäystilaansa lähitaistelusta taikakeskeiseen – aivan kuten alkuperäispelissäkin.
Mutta mutta. Valitettavasti hahmojen erikoisliikkeitä, jotka lähtevät hyökkäysnappien ja analogitatin erilaisilla yhdistelmillä, ei ole opastettu missään kohdin.
Minkään sortin liikelistausta ei tarjota, missään valikossa tai napin takana. Onkin siis pelaajan oman selvittelyn tai nettioppaan kontolla, mikäli mielii saada selville minkälaisia pallosalamia lentää milläkin näppäinyhdistelmällä. Aivan käsittämätön ratkaisu, joka saa repimään hiuksia päästä – niin omasta kuin naapurinkin. Jos joskus vahingossa sattuu löytämään toimivan hyökkäyksen, olisi varsin mukava saada selville miten se toistetaan toistekin.
Kristallikronikka
Taistellessa ruutu on täynnä informaatiota oleellisesta turhaan. On omaa energiamittaria, tiimiläisten energiamittaria, Bravery-lukuja, viivoja osoittamassa ketkä vastustajista ovat lukittautuneet omaan hahmoon ja paljon muuta. Sekä tietenkin Summon-palkit, jotka kertovat voiko toinen tiimeistä kutsua taistelutantereelle ison Summon-mörön vahvistamaan omaa tiimiä sekä jakelemaan vahinkoa vastapuolelle.
Summonointipalkkia kasvatetaan mäiskimällä taisteluareenoille välillä putkahtelevia Core-kristalleja. Summon-otukset ovat tuhovoimaita jättejä, jotka jäävät pyörimään taisteluareenalle joksikin aikaa vastapuolen kiusaksi. Hauska lisä, joka tuo oman lisämausteensa mäiskeen tuoksinaan.
Yksi pelimuoto keskittyy nimenomaan kristalleihin ja niiden puolustamiseen vihollistiimiltä. Valitettavasti tätä moodia ei päästä pelaamaan verkossa kuin yksityisissä mittelöissä. Muuten tyytyminen on rymistelemään tekoälyä vastaan.
Sipuliritarit, salamat ja pilvenpallerot
Koko homman suola ja pippuri on taistelu verkossa. Sen huomaa jo siitä, että verkkokarkeloiden kuvake on päävalikossa ensimmäisenä tarjolla. Kaksi kolmihenkistä tiimiä ottaa yhteen, ja häviäjä on ensimmäisenä kolme jäsentään kanveesille menettänyt joukkio.
Mäiske on parhaimmillaan sujuvaa ja mukavaa. Ensimmäinen kosketus verkkomäiskeeseen oli allekirjoittaneella varsin positiivinen: voitto ja koko sakin suurin pistesaalis. Toisaalta heti seuraava matsi oli pelkkää lagia ja iso tappio. Hyvää onnea tai ei, lagiset matsit olivat arviota tehdessä vähemmistössä. Hyvä homma, koska hidastelu tappaa tehokkaasti peli-ilon tässäkin tapauksessa. Seuraa tuntui löytyvän aina, vaikka odottelua piisasi usein liiankin kanssa. Kertaalleen koko pelin joutui sammuttamaan, koska vastustajien odottelun aikana ehti tiskaamaan ison kasan astioita, eikä seuranhakuvalikosta päässyt pakittamaan mihinkään suuntaan.
Oman tiimin kanssa kommunikointi rajoittuu valmiisiin tekstinpätkiin, joita voi viljellä haluamansa mukaan. Harva pelaaja niitä tuntui kuitenkaan käyttävän. Netissä pelaaminen on kohtuullisen kivaa, mutta ei pitkissä pätkissä. Treenaaminen soolona on myös suositeltavaa ennen kuin suuntaa verkkoon ottamaan pataan.
Pysykää poissa alareitiltä
Nettirajoitteisille on tarjolla kahdenlaista viihdykettä. Gauntlet-moodi tarjoaa mahdollisuuden otella kuusi peräkkäistä matsia tekoälyvastustajia vastaan. Pärjääminen palkitaan valuutan, aarteiden ja hahmokehityksen muodossa, mutta sarjan aiempien osien tapaan ei hahmoja päästä varsinaisesti parantelemaan. Gauntlet viihdyttää aikansa, mutta kestohitiksi siitä ei ole.
Tarinamoodi – jos sitä hyvillä mielin sellaiseksi haluaa kutsua – on varsin hämmentävä kokonaisuus. Eteneminen edellyttää muiden pelimuotojen pelailua ja erillisten Memoria-rinkuloiden haalimista. Tämä tuntuu kovin pöhköltä, etenkin jos verkkomatsit eivät maistu. Tekoälyvastustajien pätkiminen soolona monet ja taas monet kerrat ei ole sitä hauskinta puuhaa, etenkin kun palkintona on parhaimmillaan puoliminuuttinen tallustamisvälivideo vailla sen suurempaa sisältöä. Kyllä, tarinamoodi koostuu suurimmaksi osaksi erilaisista välivideoista.
Itse juonikuviot ovat kovin ohuita ja koko rytäkän voisi tiivistää yhteen sivulauseelliseen virkkeeseen. Kyseessä on periaatteessa tyhjänpäiväinen tekosyy kaikkien Final Fantasy -sankarien ja -pahisten saattamiselle samoihin kuvioihin. Välillä hahmojen välinen interaktio on kuitenkin hupaisaa. Esimerkiksi mörrimöykkyjen Squall ja Lightning soisi saavan vielä enemmän yhteistä ruutuaikaa.
Kun tarinatilassa ei katsella välivideoita, päästään silloin tällöin taistelemaan. Normaalityylisten kolme-vastaan-kolme -matsien lisäksi tarjolla on tukku taistoja kookkaiden Summon-monsujen kanssa. Ifrit, Shiva sekä kumppanit ovat haastavampia kuin normimätkeet, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.
Mutta ei aina. Matkan tarinan läpi voi valita eri reiteistä, jotka haarautuvat muutamat kerrat seuraamaan eri sankarjoukkiota. Vinkki ensikertalaisille: alareittiä ei kannata valita ensimmäisenä. Tällä matkalla vastaan asettuu salamoita ja ukkosta hallinnoiva Ramuh, jonka päihittäminen jäi allekirjoittaneella vain haaveeksi. Kaksi iltaa ja lukematon määrä yrityksiä riitti tuon yksittäisen taiston tahkoamiseen, kunnes oli pakko nöyrtyä ja valita eri reitti koluttavaksi.
Chocobot ja Cactuarit loistavat poissaolollaan
Parasta Dissidia Final Fantasy NT:ssä on kokea tutut maailmat, hahmot sekä musiikit nykyraudalla. Muutamat kentät ansaitsevat kehuja, kuten vaikkapa Final Fantasy VII:n Midgar ja IX:n Alexandria, mutta muuten tarjolla on vain kookkaita aakeita laakeita, jotka ovat pelillisesti tylsiä. Ympäristöt ovat hienoja mutta kovin tyhjiä.
Äänimaailma Dissidiassa suhteellisen paikallaan. Jo pelkkä valikoissa kuultava ääniefekti on tuttu männävuosien eepoksista. Musiikkirintamalla on tarjolla paljon kuultavaa: jokaisesta mahdollisesta Final Fantasysta. Ihmeteltävänä on tuttua musiikkia originaalimuodossaan sekä enemmän tai vähemmän uudelleenmiksattuna.
Osa tunnareista ansaitsee kehuja, kun taas osan jättäisi mielestään kuulematta. Esimerkiksi Final Fantasy VII:stä tutut taistosävellykset ovat hämmentäviä synavingutuksineen, kun taas One-Winged Angel on tässä sävelasussaan vallan loistava ja kylmiä väreitä aiheuttava.
Soturien puheet voi kuulla joko japaniksi tai englanniksi. Liekö jonkin sortin henkilökohtainen bugi, että hahmoja valittaessa taistelijoiden suut käyvät, mutta mitään ääntä ei kuulu?
Moninpeli luonnistuu vain verkon välityksellä, eikä samalta sohvalta pelattavaa kaksintaistoa ei ole tarjolla. Tämä on suuri harmi, sillä paikallinen rymistely sopisi pakettiin kuin nenä päähän.
Hiljaa, kupo
Dissidia Final Fantasy NT on erikoinen tapaus. Siinä on kosolti hyvää, muun muassa taistelumekaniikka, musisoinnit ja lähdemateriaalin kunnioittaminen. Samanaikaisesti moni asia on retuperällä koko yksinpelistä lähtien.
Soolopelaamista voisi kutsua jopa pettymykseksi, sillä se ei ole tarpeeksi hauska tai motivoiva pitääkseen otteessaan pidemmän päälle. Tarinamoodi itsessään ei paljoa houkuttele höpsön toteutustapansa takia. Kenties suurin ropleema kokonaisuudessa on se, että peliä ei ole kovinkaan hauska pelata. Siitä puuttuu se jokin, minkä takia tuore Dissidia ei jäisi vain kuriositeetiksi.
Arvosana taipuu kahteen tähteen. Mikäli Final Fantasy on parasta ikinä, voi arvosanaan lisätä yhden tähtösen lisää.
Lue sivustolla...