Falloutista tuttu lausahdus pitää paikkansa. Sota ei tunnu koskaan muuttuvan. Toiseen maailmansotaan sijoittuvan Call of Duty: Vanguardin yksinpelikampanja etenee hengästyttävällä tahdilla maasta ja sotarintamasta toiseen. Panokset ovat kovat, mutta mikään ei silti tunnu miltään.
Lue Tero Lepistön moninpeliarvio täältä.
Sotaa monella rintamalla
Jotta voi pettyä, niin pitää olla odotuksia. Call of Dutyn suoraviivaisen viihdyttävät kampanjat eivät usein erotu omaperäisyydellään joukosta, mutta muutama tunti sujuvaa räiskintää maistuu aina. Visuaalisesti komeita maisemia, muutama spektaakkelimainen pelastautuminen ja jännittäviä käänteitä – muuta en toivo. Lähes jokainen CoD-veteraani muistaa esimerkiksi Pripyatiin sijoittuvan hiiviskelyn tai ensimmäisen Normandian maihinnousuun sijoittuvan tehtävän. Vuoden päästä, jos joku kysyy Vanguardin kohokohdista, en todennäköisesti muista mitään.
Britit, jenkit, aussit ja venäläiset taistelevat yhdessä suurta pahuutta vastaan.
Parin vuoden takainen Modern Warfare edes yritti kertoa tarinaa konfliktin eri näkökulmista ja samalla muistuttaa sodan kaikista osapuolista sekä heidän motivaatioistaan. Annettiinpa hahmoillekin hitunen syvyyttä käyttämällä aikaa taustojen avaamiseen. Toiseen maailmansotaan sijoittuvan Vanguardin ei tarvitse päävihollistaan esitellä tai perustella, sillä Natsi-Saksan pahuus on kaikkien tiedossa. Silti tasapaksu ja höyryjunan lailla eteenpäin painava käsikirjoitus olisi kaivannut lihaa luidensa päälle. Sankarit ovat sankareita, pahikset pahiksia. Mustaa ja valkoista.
Heil Freisinger!
Noin viisituntinen tarina alkaa lupaavasti sodan loppuhetkiltä, jolloin liittoutuneiden iskuryhmä kaappaa Hampuriin matkalla olevan tavarajunan etsiessään todisteita salaperäisestä Phoenix-projektista. Sade piiskaa komeasti pimeää yötä, kun joukko hyppii vaunusta toiseen. Eri kansallisuuksista koostetun Vanguard-ryhmän tie nousee kuitenkin pystyyn, minkä seurauksena korkea-arvoinen natsiupseeri Freisinger (Dan Donohue) lähettää ryhmän Gestapon tiloihin Berliiniin. Alkaa kuulusteluiden muodossa käytävä kissa ja hiiri -leikki, jonka aikana tiimin jäsenien edesottamuksia käydään läpi takaumina ympäri maapalloa.
Viidakosta aavikoille, juoksuhaudoista ilmataisteluihin.
Pelaaja pääsee tyhjentämään lippaita muun muassa Pohjois-Afrikassa, Tyynellä valtamerellä, Neuvostoliitossa, Ranskassa kuin myös Saksan maaperällä. Jokainen takauma keskittyy iskuryhmän jäsenten urotöihin ennen Vanguardin perustamista, mutta itse päähahmoista vain venäläiselle Polina Petrovalle (Laura Bailey) on jaksettu kirjoittaa taustatarina ja luonnetta.
Alku vakuuttaa niin visuaalisesti kuin pelillisesti.
Ongelma on tunteen puuttuminen. Call of Dutyn ei pidäkään olla vakavan pohdiskeleva, mutta jonkinlainen yhteys pelaajan ja hahmojen välille on luotava – tai menetykset sekä uhraukset eivät tunnu missään. Hiljaiset hetket kaaoksen välissä nousevat merkittävään arvoon, mutta Sledgehammer Gamesilla tuntuu vain olevan niin kova kiire eteenpäin, ettei tapahtumille anneta aikaa. Koppavista, vaaraa pelottomasti silmiin tuijottavista koviksista koostuva hahmogalleria kaipaisi nyansseja, haavoittuvuutta. Dominic Monaghanin tulkitsema kuulustelija Jannick Richter esitetään sen sijaan hölmönä konttorirottana, jota kuulusteltavat lukevat kuin avointa kirjaa ja manipuloivat tahtonsa mukaan. Välissä sitten muistellaan sodan eri taisteluita ja suuria saavutuksia. Yksi loppupuolen kohtauksista tosin herättää ajatuksia: liekö sankarit yhtään vihollisiaan parempia?
Tuttua ja turvallista
Vakuuttavasti alkava kampanja jatkaa junan lailla matkaansa läpi koko kestonsa. Pääasiassa hyökätään eri rintamilla niin maassa kuin ilmassa. Juoksunappi tulee tutuksi, sillä aina on kiire seuraavaan kohteeseen. Harmi, sillä monet pelisarjan parhaista kentistä ovat taktisia ja jännitykseen pohjautuvia hiiviskelyjä tai tehtäviä, joissa tunnelmaa luodaan harkitusti. Vanguard sisältää pari rauhallisempaa kokonaisuutta, ja hetkittäin sodan runtelemat maisemat pysäyttävät, mutta silti toteutus kompuroi rytmityksen osalta. Onneksi itse räiskintä tarjoaa edelleen onnistumisen tunteita ja tutun tuntuista potkua.
Kone- ja rynnäkkökiväärit laulavat vakuuttavalla tavalla aseesta riippumatta. Vihollistuleen vastaaminen suojasta mahdollistaa pientä taktikointia, mutta loppujen lopuksi ainoa oikea ratkaisu on joko suora hyökkäys tai varovainen hiiviskely puukkoetäisyydelle – vähän kentästä riippuen. Vastusten tappaminen käy työstä, mutta tylsää se ei ole. Erikoisvarusteita ei ole maailmansodan hengen mukaisesti tarjolla, vaan likainen työ pitää hoitaa perinteisillä kivääreillä ja kranaateilla. Pelaaja päästetään kerran lentokoneen ohjaimiin arcademaisessa ilmataistelussa. Muuten homma hoituu laittamalla kenkää toisen eteen.
Takaumina kerrottu tarina toimii erinomaisena tekosyynä koluta vaihtelevia maisemia ympäri maailmaa. Petrovan selviytymistaistelu kylmässä Stalingradissa nousee kampanjan kohokohtiin, mutta Ranskan maaseudun yöllinen taisto vakuuttaa myös visuaalisesti. Pääasiassa tekninen toteutus tarjoaa tuttua laatua, mitä nyt muutaman kerran välivideoiden äänet olivat epäsynkassa tapahtumien kanssa ja videoihin siirtyessä oli pientä viivettä. Lyhyistä latausajoista erityiskiitosta.
Välipala muille pelimuodoille
Mitä uutta vuosipäivitys tarjoaa sitten pelattavuuteen? PlayStation 5:n DualSense-ohjaimen adaptiiviset liipaisimet reagoivat aseisiin realistisemmin. Revolverin liipaisinta voi vetää kuin oikeassa elämässä, mutta ominaisuuden todellinen merkitys pelille on minimaalinen. Eri hahmoilla on myös erilaisia erikoiskykyjä, joita voi hyödyntää taistelun tiimellyksessä. Yksi tyypeistä taitaa esimerkiksi räjähteet paremmin kuin muut, toinen vaistoaa vihollisten olemassaolon seinienkin läpi ja pystyy hidastamaan aikaa ampuessaan. Tuntuu kuin tekijätiimiltä alkaisi loppua ideat.
Räjähtävää toimintaa lupasivat. Sitä on tarjolla.
Kaiken tämän valituksen jälkeen on todettava, että Call of Duty Vanguardin yksinpelin veti kuitenkin mielellään läpi selkeistä puutteistaan huolimatta. Pelattavuus on edelleen vahvalla pohjalla, napakat kontrollit eivät kalpene vertailussa muihin räiskintöihin, ja onpa asetuksissa entistä enemmän säädettävää ja viilattavaa, jotta teos vastaa omia mieltymyksiä. Yksinpeli kuuluu osaksi vuosittaista Call of Duty -pakettia, ja se toimii välipalana verkkokarkeloiden tauoilla. Mutta pelkästään siitä en lähtisi maksamaan täyttä hintaa – varsinkaan näin unohdettavalla tarinalla.
Lue juttu sivustolla...
Lue Tero Lepistön moninpeliarvio täältä.
Sotaa monella rintamalla
Jotta voi pettyä, niin pitää olla odotuksia. Call of Dutyn suoraviivaisen viihdyttävät kampanjat eivät usein erotu omaperäisyydellään joukosta, mutta muutama tunti sujuvaa räiskintää maistuu aina. Visuaalisesti komeita maisemia, muutama spektaakkelimainen pelastautuminen ja jännittäviä käänteitä – muuta en toivo. Lähes jokainen CoD-veteraani muistaa esimerkiksi Pripyatiin sijoittuvan hiiviskelyn tai ensimmäisen Normandian maihinnousuun sijoittuvan tehtävän. Vuoden päästä, jos joku kysyy Vanguardin kohokohdista, en todennäköisesti muista mitään.
Britit, jenkit, aussit ja venäläiset taistelevat yhdessä suurta pahuutta vastaan.
Parin vuoden takainen Modern Warfare edes yritti kertoa tarinaa konfliktin eri näkökulmista ja samalla muistuttaa sodan kaikista osapuolista sekä heidän motivaatioistaan. Annettiinpa hahmoillekin hitunen syvyyttä käyttämällä aikaa taustojen avaamiseen. Toiseen maailmansotaan sijoittuvan Vanguardin ei tarvitse päävihollistaan esitellä tai perustella, sillä Natsi-Saksan pahuus on kaikkien tiedossa. Silti tasapaksu ja höyryjunan lailla eteenpäin painava käsikirjoitus olisi kaivannut lihaa luidensa päälle. Sankarit ovat sankareita, pahikset pahiksia. Mustaa ja valkoista.
Heil Freisinger!
Noin viisituntinen tarina alkaa lupaavasti sodan loppuhetkiltä, jolloin liittoutuneiden iskuryhmä kaappaa Hampuriin matkalla olevan tavarajunan etsiessään todisteita salaperäisestä Phoenix-projektista. Sade piiskaa komeasti pimeää yötä, kun joukko hyppii vaunusta toiseen. Eri kansallisuuksista koostetun Vanguard-ryhmän tie nousee kuitenkin pystyyn, minkä seurauksena korkea-arvoinen natsiupseeri Freisinger (Dan Donohue) lähettää ryhmän Gestapon tiloihin Berliiniin. Alkaa kuulusteluiden muodossa käytävä kissa ja hiiri -leikki, jonka aikana tiimin jäsenien edesottamuksia käydään läpi takaumina ympäri maapalloa.
Viidakosta aavikoille, juoksuhaudoista ilmataisteluihin.
Pelaaja pääsee tyhjentämään lippaita muun muassa Pohjois-Afrikassa, Tyynellä valtamerellä, Neuvostoliitossa, Ranskassa kuin myös Saksan maaperällä. Jokainen takauma keskittyy iskuryhmän jäsenten urotöihin ennen Vanguardin perustamista, mutta itse päähahmoista vain venäläiselle Polina Petrovalle (Laura Bailey) on jaksettu kirjoittaa taustatarina ja luonnetta.
Alku vakuuttaa niin visuaalisesti kuin pelillisesti.
Ongelma on tunteen puuttuminen. Call of Dutyn ei pidäkään olla vakavan pohdiskeleva, mutta jonkinlainen yhteys pelaajan ja hahmojen välille on luotava – tai menetykset sekä uhraukset eivät tunnu missään. Hiljaiset hetket kaaoksen välissä nousevat merkittävään arvoon, mutta Sledgehammer Gamesilla tuntuu vain olevan niin kova kiire eteenpäin, ettei tapahtumille anneta aikaa. Koppavista, vaaraa pelottomasti silmiin tuijottavista koviksista koostuva hahmogalleria kaipaisi nyansseja, haavoittuvuutta. Dominic Monaghanin tulkitsema kuulustelija Jannick Richter esitetään sen sijaan hölmönä konttorirottana, jota kuulusteltavat lukevat kuin avointa kirjaa ja manipuloivat tahtonsa mukaan. Välissä sitten muistellaan sodan eri taisteluita ja suuria saavutuksia. Yksi loppupuolen kohtauksista tosin herättää ajatuksia: liekö sankarit yhtään vihollisiaan parempia?
Tuttua ja turvallista
Vakuuttavasti alkava kampanja jatkaa junan lailla matkaansa läpi koko kestonsa. Pääasiassa hyökätään eri rintamilla niin maassa kuin ilmassa. Juoksunappi tulee tutuksi, sillä aina on kiire seuraavaan kohteeseen. Harmi, sillä monet pelisarjan parhaista kentistä ovat taktisia ja jännitykseen pohjautuvia hiiviskelyjä tai tehtäviä, joissa tunnelmaa luodaan harkitusti. Vanguard sisältää pari rauhallisempaa kokonaisuutta, ja hetkittäin sodan runtelemat maisemat pysäyttävät, mutta silti toteutus kompuroi rytmityksen osalta. Onneksi itse räiskintä tarjoaa edelleen onnistumisen tunteita ja tutun tuntuista potkua.
Kone- ja rynnäkkökiväärit laulavat vakuuttavalla tavalla aseesta riippumatta. Vihollistuleen vastaaminen suojasta mahdollistaa pientä taktikointia, mutta loppujen lopuksi ainoa oikea ratkaisu on joko suora hyökkäys tai varovainen hiiviskely puukkoetäisyydelle – vähän kentästä riippuen. Vastusten tappaminen käy työstä, mutta tylsää se ei ole. Erikoisvarusteita ei ole maailmansodan hengen mukaisesti tarjolla, vaan likainen työ pitää hoitaa perinteisillä kivääreillä ja kranaateilla. Pelaaja päästetään kerran lentokoneen ohjaimiin arcademaisessa ilmataistelussa. Muuten homma hoituu laittamalla kenkää toisen eteen.
Takaumina kerrottu tarina toimii erinomaisena tekosyynä koluta vaihtelevia maisemia ympäri maailmaa. Petrovan selviytymistaistelu kylmässä Stalingradissa nousee kampanjan kohokohtiin, mutta Ranskan maaseudun yöllinen taisto vakuuttaa myös visuaalisesti. Pääasiassa tekninen toteutus tarjoaa tuttua laatua, mitä nyt muutaman kerran välivideoiden äänet olivat epäsynkassa tapahtumien kanssa ja videoihin siirtyessä oli pientä viivettä. Lyhyistä latausajoista erityiskiitosta.
Välipala muille pelimuodoille
Mitä uutta vuosipäivitys tarjoaa sitten pelattavuuteen? PlayStation 5:n DualSense-ohjaimen adaptiiviset liipaisimet reagoivat aseisiin realistisemmin. Revolverin liipaisinta voi vetää kuin oikeassa elämässä, mutta ominaisuuden todellinen merkitys pelille on minimaalinen. Eri hahmoilla on myös erilaisia erikoiskykyjä, joita voi hyödyntää taistelun tiimellyksessä. Yksi tyypeistä taitaa esimerkiksi räjähteet paremmin kuin muut, toinen vaistoaa vihollisten olemassaolon seinienkin läpi ja pystyy hidastamaan aikaa ampuessaan. Tuntuu kuin tekijätiimiltä alkaisi loppua ideat.
Räjähtävää toimintaa lupasivat. Sitä on tarjolla.
Kaiken tämän valituksen jälkeen on todettava, että Call of Duty Vanguardin yksinpelin veti kuitenkin mielellään läpi selkeistä puutteistaan huolimatta. Pelattavuus on edelleen vahvalla pohjalla, napakat kontrollit eivät kalpene vertailussa muihin räiskintöihin, ja onpa asetuksissa entistä enemmän säädettävää ja viilattavaa, jotta teos vastaa omia mieltymyksiä. Yksinpeli kuuluu osaksi vuosittaista Call of Duty -pakettia, ja se toimii välipalana verkkokarkeloiden tauoilla. Mutta pelkästään siitä en lähtisi maksamaan täyttä hintaa – varsinkaan näin unohdettavalla tarinalla.
Lue juttu sivustolla...