Vastaus: Persona 4
No NYT me puhutaan!
Kiertelin kauan kahtelemassa minne sen ensimmäisen viestinsä tunkisi
ja sittenhän tämä aihe löytyikin.
Eli siis, P4...Meikän suosikki RPG PS2:lle ja ehkä jopa suosikki PS2 peli.
Kun meikä sen osti, niin teki se tapahtui sillä perinteisellä "koitetaan nyt tätäkin" -fiiliksellä.
Hitaastihan se lähti käyntiin. Aluksi tuntui että tuli ostettua pelkkä visual novel PS2:lle,
mutta pikkuhiljaa tarina kävi kiinnostavaksi, kun Saki löytyy kuolleena.
Sitten tulikin hakattua se eka bossi ja sitten oltiinkin jo Yukikon linnassa.
Tässä vaiheessa meikä oli täysin tämän pelin lumoissa ja nyt tässä sitä ollaan.
Peli oli ensimmäinen pelaamani SMT peli, mutta ehdottomasti pelaamistani paras.
Tarina on mielenkiintoinen eikä suuria epäloogisuuksia löydy.
...Siis...Mitään 'tätä tapahtumaa ei olisi voinut tapahtua koska tämä tapahtuma' -tyyppisiä juttuja.
Eikä unohdeta ettei tämä loppujen lopuksi ole mikään peli. Se on viesti. Olkaa kavereita ja rakastakaa toisianne.
Ja ovathan hahmotkin rakastettavia tässä. Mitä pitemmälle pääsee, sitä paremmaksi meno muuttuu,
kun hahmojen luonteet sekoittavat eri tilanteita. Aluksi ajattelin että kaava tulee olemaan tämä:
- Yosuke: *tekee jotain tyhmää*
- Chie: *haukkuu Yosukea ja he alkavat tapella*
- Yuki: *Nauraa tilanteelle tai menee pois MC:n kanssa*
- MC: -
- *Toistetaan*
...Nojoo...Kyllähän se tällaisena säilyykin,
mutta tilanteista tulee huomattavasti hausempia ja vähemmän toistavan tuntuisia,
kun muutkin porukasta liittyvät tapahtumiin.
Mitä tässä yritän sanoa, vaikkakin vaikealla tavalla, on se että rakastan jokaista hahmoa tässä pelissä.
Jokaiselle on annettu luonne ja niistä pidetään hyvin kiinni. Yhdenkään hahmon luonne ei muutu,
mutta heistä vain opitaan uusia asioita.
Sheesh...Tästähän tuleekin pitkä raapustuts...
...Umm...Jos sitä yrittäisi lopettaa puhumalla ekasta pelikerrasta?
Noni siis, sanoin jo että aluksi lähtö oli HIDAS, mutta parani sitten kun päästiin dungeon/daily life pelattavuuteen.
Tämä luo niitä mielenkiintoisia strategia ominausuuksia tähän peliin.
Ensimmäisellä kerralla en olisi kuvitellutkaan läpäiseväni dungeoneja yhdellä reisulla,
koska vaikeustaso nousi aina ja välibossit imivät kaikki SP:t koko porukalta.
Sen sijaan aikaa kulutettiin dungeonissa levaamiseen ja rahan keräämiseen.
Yleensä INHOAN pelejä joissa level grindaus on pakollista, mutta jotenkin tässä pelissä se on vain OK.
Taistelut ovat mukavan strategisia tai sitten se on vain se tunne kun tuntee hahmojen voimistuvan.
Ja pakkohan se huono puoli on tunnustaa että ennen kuin Rise on tietyllä levelillä, on tässä pelissä ehkä koko pelimaailman typerin taistelusta pakenemis menetelmä...
Mutta kuten sanottu, kun vain levaa, niin tämäkin ongelma katoaa täysin ja muuttuu täysin.
Ja se tunne...SE TUNNE kun se bossi lopulta meni nurin!
TAKE THAT! you 8bit alien baby!
Myös päivittäinen elämä on kiinnostava ominaisuus tässä pelissä.
Osa meistä vain menee kauppaan myymän kaiken lootin ja ostamaan uutta armoria.
Itse tein ensimmäisellä pelikerralla enemmän tätä ja kohtalaisen moni SL jäi väliin.
Itse asiassa, ekalta pelikerralta sain vain Yosuken, Chien, Yukikon, Kanjin, Eman, Nanakon, Dojiman, Koun, Ayamen ja kaikki ne jotka täyttyvät ennen viimeistä bossia.
Liian moni jäi kesken, kun en osannut ajoittaa päiviä oikein ja osaa en edes löytänyt, kuten Death, Devil ja Temperance linkit.
Kun taas toisella pelikerralla osasin jo tämän homman kunnolla, yllätyin miten monen SL:n yhdellä pelikerralla voikaan suorittaa.
Kaiken lisäksi, se on vielä hauskaa. Hahmot ovat muutenkin rakastettavai, mutta opit tuntemaan myös heidän salatut puolensa,
joka saa sinut rakastamaan hahmoja entistä enemmän.
Hmh! Jos MC:n vain saisi heitettyä homoksi tässä, niin löisin JOKA pelikerralla Kanjin kanssa hynttyytyhteen!
Tämä peli on myös niitä harvoja jotka palkitsevat pelaajan kunnolla pelin läpäisyn jälkeen IMO.
Uudella pelikerralla saa käyttää mitä tahansa Personaa jonka aiemmalla pelikerralla rekisteröi, tasosta riippumatta.
...Nojoo, myönnetään että tuli toka pelikerta "Yoshitsunetettua"
ÄLKÄÄ KATSOKO NOIN! Tiedätte itsekkin että kun saa Yoshitsunen arsenaaliinsa on se vakiinnuttanut paikkansa persona tiimissäsi!
Kaiken kaikkiaan tämä peli on siis upea ja toivottavasti sain nyt edes vähän selitettyä miksi tämä on meikän mielestä yksi parhaimpia PS2 pelejä
ja ainakin takuu suositeltu ostos jokaiselle RPG rakastajalle ikään tai sukupuoleen katsomatta.
Hahmot ovat hauskoja ja ääninäyttely toimii, taistelut ovat toimivia ja mielenkiintoisia ja bossit ovat kovatasoisia ilman että ne turvautuisivat halpoihin kikkoihin.
Jotkut ehkä, mutta suurin osa pelaa rehellisesti ja poikkeukset vahvistavat säännöt, ne?
Ai niin! Melkein unohtui tässä tunnekuohun lomassa!
Vähän aika sitten ostin myös hyllyyni P3FES;n, jota nyt siis taon läpi vaikka alkuvaiheessa olenkin.
Vasta Fuukan olen pelastanut joten juuri mitään en pelistä saa vielä sinällään irti,
mutta kun näitä kahta peliä vertaa pitäisin P4 parempana.
Totta, se että se oli ensimmäinen SMT minulle herättää tietenkin tunteet sitä kohtaan, mutta on minulla muitakin syitä.
- Hahmoihin perehdytään enemmän ennenkuin he liittyvät ryhmääsi. P3F:ssä tuntuu kuin olisi hyvän päivän tuttavien matkassa, kun taas P4:ssä tuntee hahmojen toveruuden ja ystävyyden
- P4;ssä on vain yksi fyysinen hyökkäys tyyppi, eikä sitä inhottavaa piercing/slashing hyökkäysmenetelmää...p4 meni kirkkaasti kärkeen tässä...
- P4 ei ole yhtä tiukka ajan kulun kanssa. P3FES:sä aika saattaa loppua kaiken touhun lomassa jolloin joudut puristamaan hammasta ja käyttämään aivojasi ääri tehoilla jotta pääset kinkkiseksi muuttuneista kohdista Tartaruksessa
- ...Hahmot voivat väsyä Tartaruksessa...Tarvitseeko edes kertoa miksi on parempi että dungeoneissa saa grindata niin paljon kuin on pakko, pelkäämättä että partyn jäsen häippäisee jättäen sinut pulaan?!
- Myönnettäköön P3FES:n väsymys/sairaus systeemi on hyvä lisä joka olisin halunnut olevan mukana P4:ssä, mutta jättämällä sen pois varmistettiin että pääset tappelemaan Shadoweita vastaan kun haluat.
- Dungeoneissa ja bosseissa tulee pulassa olevan psyyke paremmin esille kuin edeltäjässään. P3FES;n dungeonit ovat liiaksi samankaltaisia teemaltaan, kun taas P4:ssä mennään aina taivaasta strippiluoliin ja myös bossit kuvastavat uhrinsa vääristynyttä minää mielenkiintoisin tavoin
- Viimeisenä tässä mieleen tulevaksi syyksi nimeän pelin musat. P3FES:ssä on liikaa lyhyitä ja toistavia musiikkia, jotka eivät mitenkään eroa perus valtavirta popista. P4;ssä kappaleet ovat iskevämpiä. I'll Face Myself, SMILE, Mist, Whos There? ja Almighty...Tarvitseeko sanoa enempää?
Oeki, nyt on pakko lopettaa, sillä muuten ei tästä tule loppua millään
ja eiköhän se meikän fanius jo tullut selväksi.
Kaiken kaikkiaan; p4 - Zin suosittelee sydämensä pohjasta.
