J. Pikkarainen
KonsoliFIN Alumni
Seuraavan saa lukea tai olla lukematta. Kirjoittelin aikoinaan Spacedista kaksi eri versiota, toisessa synopsiksen kera ja toinen ilman. Synopsis päättyi kantaan ja kulkee nimellä Spaced, Duh?
Mikäli haluat lukea hieman syvempää analyysiani elokuvasta, niin sen voi lukea alapuolelta.
(Jatkuu seuraavassa viestissä, jos haluat skipata elokuva-arvion)
Elokuva:
Brittihuumori on eräs huumorin alalajeista, jolle yleisin piirre on sen nokkelat sanaleikit, kiitos englanninkielen moninaisuuden. Jos vastaantulevalta ihmiseltä kysyttäisiin, mikä on parasta brittihuumorista, olisi vastaus mitä luultavimmin juurikin dialogi. Lyhyet lohkaisut, pidemmät ja moninaiset dialogit tai kielen kaksimielisyydet ovat usein brittihuumorin parasta antia. Kun dialogi yhdistetään vielä fyysiseen ja absurdiin komediaan, alkaa soppa olla pikku hiljaa kypsää nautiskeltavaksi.
Brittihuumorin ylväimmät edustajat luultavammin monille tutut Monty Pythonit, jotka aloittivat tämän huumorin alalajin vuonna 1969 hykerryttävällä Monty Pythons Flying Circus Monty Pythonin lentävä sirkus -sarjalla, ja jatkoi menestystään kolmella elokuvalla. Toki vanhempiakin esimerkkejä löytyy, kuten Benny Hill, joka aloitti tv-uransa vuoden 1955 Benny Hill Showssa, tai vielä vanhempana esimerkkinä Laurel & Hardy, jotka aloittivat yhteistyön 20-luvulla, mutta koomikon uransa jo useita vuosia aikaisemmin. Brittihuumorin voisikin sanoa syntyneen samoihin aikoihin kuin itse elokuvat.
90-luku ja 2000-luvun alku toi kuitenkin aluilleen uuden brittihuumorin aallon lukuisten uusien yrittäjien taistellessa brittihuumorin kuninkuudesta, eivätkä vanhuksetkaan olleet valmiita luopumaan tittelistään. Monty Pythonit jatkavat edelleen live-keikkoja samalla kun lukuisat yrittäjät pyrkivät pääsemään kuuluisuuteen. Uusista yrittäjistä mainetta niittäneet ovat mm. baarihuumoria edustava Bottom (1991), perinteinen brittiläinen sketsishow The Sketch Show (2001) tai mielisairaalahuumoria a´la Asylum (1996). Jälkimmäinen yhdisti toistamiseen uudet brittihuumorin tulokkaat ja ystävät Simon Peggin ja Jessica Stevensonin. Asylumin ohjaajana toimi myös brittihuumorin parissa toiminut Edgar Wright, jonka elokuvamainen niin hyvässä kuin huonossa mielessä tyylinsä uusintakuvauksineen ja taiteiluineen oli piristävä uudistus perinteikkäissä sitcomeissa.
Asylum-sarjan aikoihin syntyi myös idea omasta sarjasta Peggin, Stevensonin ja Wrightin kesken. Pegg ja Stevenson päättivät ryhtyä käsikirjoittajiksi ja myöhemmin myös pääosanesittäjiksi, kun taas Wright teki sitä, mitä osasi parhaiten ohjasi. Kolme vuotta myöhemmin vuonna 1999 televisioon ilmestyi ilman pilottia julkaistu sarja Spaced Avaruuden tuntua, josta syntyi välitön menestys niin Englannissa kuin myös muualla maailmassa. Eikä aikaakaan, kun sarja sai jatkoa toisen kauden verran, mikä oli faneille enemmän kuin tarpeen.
Spaced kertoo yksinkertaisesti kämppäelämästä, tosin hieman outoineen naapureineen ja kavereineen, joita löytynee itse kultakin. Tim (Simon Pegg) on sarjakuvakaupassa työskentelevä reilu parikymppinen nuori aikuinen, joka itsekin harrastaa sarjakuvia. Hän on myös harras popkulttuurin ystävä, jonka seiniä täyttää erinäiset julisteet Scullystä, Buffystä, sarjakuvista ja elokuvista. Yhdessä kauniiden naiselokuvatähtien kuvien kanssa, Star Wars on Timille itse pyhyys, joka kuuluu jokaisen yleissivistykseen, pois lukien saagan pilannut Phantom Menace. Daisy sen sijaan toimii kirjailijana, mikäli hän jaksaisi löytää aikaa kirjoittamiseen. Tai pikemminkin innostusta kirjoittamiseen, kun ylimääräistä aikaa tuntuu olevan hieman liikaa. Kun kauniimmat osapuolet päättävät dumpata poikaystävänsä, jää Tim ilman asuntoa ja Daisy puolestaan käyttää asiaa tekosyynä aloittaessaan uuden elämän. Sattumien kautta Tim ja Daisy tapaavat kahvilassa asunnonetsinnän merkeissä, ja palat loksahtavat yhteen, kun he löytävät kämppäilmoituksen. Ainoa ongelma on pidempiaikaisen kumppanuuden vaatimus.
Tutustumisen ja valehtelun jälkeen on aika siirtyä uuteen kämppään ja yhteiseloon, jonka seurauksena tutustutaan mitä moninaisimpiin hahmoihin. Talo kun tuntuu sisältävän vähintäänkin eriskummallisia persoonia, eivätkä Timin ja Daisyn ystävät ole yhtään sen normaalimpia. Vuokraemäntä Marsha (Julia Deakin) on punaviiniä kittaava ja tupakkaa polttava yksityisyyden häiritsijä, jolla tuntuu olevan jotain säpinää alakerran Brianin (Mark Heap) kanssa. Brian on erakkomainen ja hiljainen taiteilija, jonka spesialiteetit ovat viha, kipu, pelko ja aggressiivisuus, jotka tallennetaan mitä moninaisin keinoin. Daisyn ystävä Twist (Katy Carmichael) toimii taas muotialalla, eli läheisen pesulan ylläpitäjänä ja Timin pitkäaikainen ystävä Mike (Nick Frost) on lievästi sanottuna sotahullu, joka tosin omaa lapsellisen mielen. Timin ja Miken välillä pyörii myös lyhyt pitkä tarina, joka kantaa koko ensimmäisen kauden ajan.
Sarjan 14-jakson aikana kyseisistä persoonallisuuksista revitään useaan otteeseen huumoria, ja varsinkin lähes kokoajan sotavarustuksissa kulkeva Mike pääsee yhä uudestaan ja uudestaan naurattamaan. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, ettei Mikea näyttelevällä Nick Frostilla ollut tuolloin minkään sortin näyttelijätutkintoa tai kokemusta, ja Mike-hahmo perustuukin Frostin kehittämään hahmoon, jolla hän nauratti Peggiä. Miken hahmo perustuu siis löyhästi Peggin ja Frostin väliseen ystävyyteen, joka toistetaan Spaced-porukan esikoiselokuvassaan Shaun of the Deadissa.
Sarjan jokainen jakso sisältää myös lukuisia viittauksia populaarikulttuurin ihanteisiin, jotka tulevat ilmi lähinnä hahmojen kautta. Popkulttuurin taustaan vaikuttaa lähinnä Simon Peggin ja Jessica Stevensonin populaaritietämys, joka heijastuu tätä kautta elokuvassa. Sarjat, elokuvat, pelit, sarjakuvat, musiikki, tuotteet - mikään ei jää ilman. Eniten viittauksia saa Star Wars identtisineen kohtauksineen, musiikkeineen ja hahmoineen, mutta myös useat muut saavat osansa. Kun keittiön pöydältä löytyy uzi ja leivät on juuri laitettu paahtimeen, tietää katsoja mikä on seuraava oleellinen äänitehoste. Ja mikäli luulette, että vain yleisimpiä elokuvia parodioidaan, niin olette väärässä. Osansa saa Rambot, Taxi Driver, Exorcist, Deer Hunter, A-Team, vain muutamia mainitakseni.
Edgar Wright onnistui ohjaajana ärsyttämään näyttelijöitä pyrkiessään yhä uudestaan ja uudestaan saamaan täydellistä kohtausta, mikä oli hieman outoa tv-sarjan ollessa kyseessä. Wrightin ohjaustyyli on kuitenkin juuri sopivan piristävä toisiaan toistavasta kuvaustyylistä, joita nähdään suurimmassa osassa sarjoista. Takaumat, kuvitelmat ja fantasiat toteutetaan tyylikkäästi ja mahdollisimman elokuvamaisesti, jotka sopivat saumattomasti todellisuuden kera yhteen. Tyyliä ei hirveämmin voi sanoin kuvata, mutta se sopii kuitenkin sarjan absurdisuuteen ja parodiaan loistavasti, tehostaen vitsejä entisestään.
Sarjan musiikkivalintakin lähenee lähes täydellisyyttä, mikä todistaa herrojen tuntemusta hyvistä kappaleista. Kaikkea soitetaan aina A-Teamin tunnusmusiikista Thunderbirdsin vastaavaan ja N Syncistä Star Warsiin. Kuten kaikki jo arvasikin, tulevat A-Teamin ja Thunderbirdsin kaltaiset sotamusiikit Miken taskusta. Ensimmäisen kauden kuutosjaksossa kuultava A-Teamin remix raveklubeissa ja Miken esittämät tanssiliikkeet päähäänampumisineen ovat jälleen kerran hulvatonta katseltavaa. Muutenkin kyseinen jakso sisäistää raven syvimmän olemuksen loistavasti.
Spaced on nykyisen brittihuumorin laadukkainta antia, josta saa kiittää osaavia näyttelijöitä ja heidän tuntemusta popkulttuuriin. Varsinkin elokuvanystäville Spaced iskeytyy paremmin kuin mikään muu, sen useiden parodioiden seurauksena, joita on aina niin mukava huomata. Jos brittihuumorin uusi tuleminen kiinnostaa, on Spaced suorastaan pakko-ostos. Popkulttuurin ihannoijille ja siitä tietäville tarjolla on myös maukasta ja humoristista toimintaa, josta on vaikea olla pitämättä.
Mikäli haluat lukea hieman syvempää analyysiani elokuvasta, niin sen voi lukea alapuolelta.
(Jatkuu seuraavassa viestissä, jos haluat skipata elokuva-arvion)
Elokuva:
Brittihuumori on eräs huumorin alalajeista, jolle yleisin piirre on sen nokkelat sanaleikit, kiitos englanninkielen moninaisuuden. Jos vastaantulevalta ihmiseltä kysyttäisiin, mikä on parasta brittihuumorista, olisi vastaus mitä luultavimmin juurikin dialogi. Lyhyet lohkaisut, pidemmät ja moninaiset dialogit tai kielen kaksimielisyydet ovat usein brittihuumorin parasta antia. Kun dialogi yhdistetään vielä fyysiseen ja absurdiin komediaan, alkaa soppa olla pikku hiljaa kypsää nautiskeltavaksi.
Brittihuumorin ylväimmät edustajat luultavammin monille tutut Monty Pythonit, jotka aloittivat tämän huumorin alalajin vuonna 1969 hykerryttävällä Monty Pythons Flying Circus Monty Pythonin lentävä sirkus -sarjalla, ja jatkoi menestystään kolmella elokuvalla. Toki vanhempiakin esimerkkejä löytyy, kuten Benny Hill, joka aloitti tv-uransa vuoden 1955 Benny Hill Showssa, tai vielä vanhempana esimerkkinä Laurel & Hardy, jotka aloittivat yhteistyön 20-luvulla, mutta koomikon uransa jo useita vuosia aikaisemmin. Brittihuumorin voisikin sanoa syntyneen samoihin aikoihin kuin itse elokuvat.
90-luku ja 2000-luvun alku toi kuitenkin aluilleen uuden brittihuumorin aallon lukuisten uusien yrittäjien taistellessa brittihuumorin kuninkuudesta, eivätkä vanhuksetkaan olleet valmiita luopumaan tittelistään. Monty Pythonit jatkavat edelleen live-keikkoja samalla kun lukuisat yrittäjät pyrkivät pääsemään kuuluisuuteen. Uusista yrittäjistä mainetta niittäneet ovat mm. baarihuumoria edustava Bottom (1991), perinteinen brittiläinen sketsishow The Sketch Show (2001) tai mielisairaalahuumoria a´la Asylum (1996). Jälkimmäinen yhdisti toistamiseen uudet brittihuumorin tulokkaat ja ystävät Simon Peggin ja Jessica Stevensonin. Asylumin ohjaajana toimi myös brittihuumorin parissa toiminut Edgar Wright, jonka elokuvamainen niin hyvässä kuin huonossa mielessä tyylinsä uusintakuvauksineen ja taiteiluineen oli piristävä uudistus perinteikkäissä sitcomeissa.
Asylum-sarjan aikoihin syntyi myös idea omasta sarjasta Peggin, Stevensonin ja Wrightin kesken. Pegg ja Stevenson päättivät ryhtyä käsikirjoittajiksi ja myöhemmin myös pääosanesittäjiksi, kun taas Wright teki sitä, mitä osasi parhaiten ohjasi. Kolme vuotta myöhemmin vuonna 1999 televisioon ilmestyi ilman pilottia julkaistu sarja Spaced Avaruuden tuntua, josta syntyi välitön menestys niin Englannissa kuin myös muualla maailmassa. Eikä aikaakaan, kun sarja sai jatkoa toisen kauden verran, mikä oli faneille enemmän kuin tarpeen.
Spaced kertoo yksinkertaisesti kämppäelämästä, tosin hieman outoineen naapureineen ja kavereineen, joita löytynee itse kultakin. Tim (Simon Pegg) on sarjakuvakaupassa työskentelevä reilu parikymppinen nuori aikuinen, joka itsekin harrastaa sarjakuvia. Hän on myös harras popkulttuurin ystävä, jonka seiniä täyttää erinäiset julisteet Scullystä, Buffystä, sarjakuvista ja elokuvista. Yhdessä kauniiden naiselokuvatähtien kuvien kanssa, Star Wars on Timille itse pyhyys, joka kuuluu jokaisen yleissivistykseen, pois lukien saagan pilannut Phantom Menace. Daisy sen sijaan toimii kirjailijana, mikäli hän jaksaisi löytää aikaa kirjoittamiseen. Tai pikemminkin innostusta kirjoittamiseen, kun ylimääräistä aikaa tuntuu olevan hieman liikaa. Kun kauniimmat osapuolet päättävät dumpata poikaystävänsä, jää Tim ilman asuntoa ja Daisy puolestaan käyttää asiaa tekosyynä aloittaessaan uuden elämän. Sattumien kautta Tim ja Daisy tapaavat kahvilassa asunnonetsinnän merkeissä, ja palat loksahtavat yhteen, kun he löytävät kämppäilmoituksen. Ainoa ongelma on pidempiaikaisen kumppanuuden vaatimus.
Tutustumisen ja valehtelun jälkeen on aika siirtyä uuteen kämppään ja yhteiseloon, jonka seurauksena tutustutaan mitä moninaisimpiin hahmoihin. Talo kun tuntuu sisältävän vähintäänkin eriskummallisia persoonia, eivätkä Timin ja Daisyn ystävät ole yhtään sen normaalimpia. Vuokraemäntä Marsha (Julia Deakin) on punaviiniä kittaava ja tupakkaa polttava yksityisyyden häiritsijä, jolla tuntuu olevan jotain säpinää alakerran Brianin (Mark Heap) kanssa. Brian on erakkomainen ja hiljainen taiteilija, jonka spesialiteetit ovat viha, kipu, pelko ja aggressiivisuus, jotka tallennetaan mitä moninaisin keinoin. Daisyn ystävä Twist (Katy Carmichael) toimii taas muotialalla, eli läheisen pesulan ylläpitäjänä ja Timin pitkäaikainen ystävä Mike (Nick Frost) on lievästi sanottuna sotahullu, joka tosin omaa lapsellisen mielen. Timin ja Miken välillä pyörii myös lyhyt pitkä tarina, joka kantaa koko ensimmäisen kauden ajan.
Sarjan 14-jakson aikana kyseisistä persoonallisuuksista revitään useaan otteeseen huumoria, ja varsinkin lähes kokoajan sotavarustuksissa kulkeva Mike pääsee yhä uudestaan ja uudestaan naurattamaan. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, ettei Mikea näyttelevällä Nick Frostilla ollut tuolloin minkään sortin näyttelijätutkintoa tai kokemusta, ja Mike-hahmo perustuukin Frostin kehittämään hahmoon, jolla hän nauratti Peggiä. Miken hahmo perustuu siis löyhästi Peggin ja Frostin väliseen ystävyyteen, joka toistetaan Spaced-porukan esikoiselokuvassaan Shaun of the Deadissa.
Sarjan jokainen jakso sisältää myös lukuisia viittauksia populaarikulttuurin ihanteisiin, jotka tulevat ilmi lähinnä hahmojen kautta. Popkulttuurin taustaan vaikuttaa lähinnä Simon Peggin ja Jessica Stevensonin populaaritietämys, joka heijastuu tätä kautta elokuvassa. Sarjat, elokuvat, pelit, sarjakuvat, musiikki, tuotteet - mikään ei jää ilman. Eniten viittauksia saa Star Wars identtisineen kohtauksineen, musiikkeineen ja hahmoineen, mutta myös useat muut saavat osansa. Kun keittiön pöydältä löytyy uzi ja leivät on juuri laitettu paahtimeen, tietää katsoja mikä on seuraava oleellinen äänitehoste. Ja mikäli luulette, että vain yleisimpiä elokuvia parodioidaan, niin olette väärässä. Osansa saa Rambot, Taxi Driver, Exorcist, Deer Hunter, A-Team, vain muutamia mainitakseni.
Edgar Wright onnistui ohjaajana ärsyttämään näyttelijöitä pyrkiessään yhä uudestaan ja uudestaan saamaan täydellistä kohtausta, mikä oli hieman outoa tv-sarjan ollessa kyseessä. Wrightin ohjaustyyli on kuitenkin juuri sopivan piristävä toisiaan toistavasta kuvaustyylistä, joita nähdään suurimmassa osassa sarjoista. Takaumat, kuvitelmat ja fantasiat toteutetaan tyylikkäästi ja mahdollisimman elokuvamaisesti, jotka sopivat saumattomasti todellisuuden kera yhteen. Tyyliä ei hirveämmin voi sanoin kuvata, mutta se sopii kuitenkin sarjan absurdisuuteen ja parodiaan loistavasti, tehostaen vitsejä entisestään.
Sarjan musiikkivalintakin lähenee lähes täydellisyyttä, mikä todistaa herrojen tuntemusta hyvistä kappaleista. Kaikkea soitetaan aina A-Teamin tunnusmusiikista Thunderbirdsin vastaavaan ja N Syncistä Star Warsiin. Kuten kaikki jo arvasikin, tulevat A-Teamin ja Thunderbirdsin kaltaiset sotamusiikit Miken taskusta. Ensimmäisen kauden kuutosjaksossa kuultava A-Teamin remix raveklubeissa ja Miken esittämät tanssiliikkeet päähäänampumisineen ovat jälleen kerran hulvatonta katseltavaa. Muutenkin kyseinen jakso sisäistää raven syvimmän olemuksen loistavasti.
Spaced on nykyisen brittihuumorin laadukkainta antia, josta saa kiittää osaavia näyttelijöitä ja heidän tuntemusta popkulttuuriin. Varsinkin elokuvanystäville Spaced iskeytyy paremmin kuin mikään muu, sen useiden parodioiden seurauksena, joita on aina niin mukava huomata. Jos brittihuumorin uusi tuleminen kiinnostaa, on Spaced suorastaan pakko-ostos. Popkulttuurin ihannoijille ja siitä tietäville tarjolla on myös maukasta ja humoristista toimintaa, josta on vaikea olla pitämättä.