Swery ja Suda yhdessä? Mikä voisi mennä pieleen? No valitettavasti aika monikin asia.
[[{"fid":"97146","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Goichi "Suda51" Suda ja Hidetaka "Swery65" Suehiro ovat molemmat kehittäjiä, joita ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta. Ensin mainittu herrasmies tunnetaan erityisesti Grasshopper Manufacturen vetäjänä, jonka käsialaa ovat muun muassa No More Heroes -sarja, uniikki seikkailupeli The Silver Case, James Gunninkin mukaan sekoittanut Lollipop Chainsaw sekä todella vinkeä sarjamurhaajamysteeri killer7. Ensi vuonna saapuu puolestaan (trailerin perusteella) näyttävää toimintaa ja hyvin vinksahtanutta huumoria sisältävä Romeo is a Dead Man, jolta ainakin itse odotan varsin paljon.
Swery taas nauttii ikuista kulttimainetta vuonna 2010 ilmestyneen Deadly Premonitionin ansiosta, joka kaikesta teknisestä kökköydestään huolimatta onnistui haalimaan itselleen laajan fanikunnan, pitkälti Twin Peaks -vaikutteita imeneen kajahtaneen juonen sekä värikkäiden hahmojensa ansiosta. Sittemmin mies on tuonut iloksemme Kinect-seikkailu(!) D4: Dark Dreams Don't Dien, The Good Lifen sekä Deadly Premonition 2:n, jonka allekirjoittanut teilasi arviossaan. Vilkkaan mielikuvituksen ohella yhteistä näille teoksille on se, että ne ovat kaikki olleet teknisesti vähintäänkin kyseenalaisia.
[[{"fid":"97147","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Baarimikolla on mielenkiintoinen keräilykohde.
Nyt nämä kaksi ovat julkaisseet ensimmäisen yhteisen työhedelmänsä, sillä roguelite-toimintaseikkailu Hotel Barcelona on nyt keskuudessamme. Ikävä kyllä teos on tuntunut imevän molempien herrojen peleistä ne kaikista huonoimmat puolet.
Kaikkea muuta kuin luksushotelli
Paperilla Hotel Barcelona kuulostaa pirun hyvältä. Tapahtumien keskiössä on kauhukliseitä täynnä oleva, Pennsylvanian ja Länsi-Virginian rajaseuduilla sijaitseva kirottu majatalo, joka on periaatteessa ansa Yhdysvaltojen kaikista häiriintyneimmille sarjamurhaajille. Hotellin suurimpana vaikuttimena on kuitenkin ollut selkeästi (aina baarimikkoa myöten) Stanley Kubrickin Hohto-elokuva. Ei siis varsinaisesti mikään viiden tähden unelmahotelli. Pelaaja ohjastaa Justinea – liittovaltion sheriffiä – joka onnettoman tapahtumasarjan johdosta päätyy juuri edellä mainittuun hotelli Barcelonaan. Pian Justine tajuaa, että hänen mielensä sopukoihin on muuttanut asustamaan tohtori Carnival, sairas sarjamurhaaja, joka muuttaa lempeän poliisimme silmänräpäyksessä yksinään toimivaksi tappokoneeksi.
Tyyliltään Hotel Barcelona on kaksi- ja puoliulotteinen, toiminnan- ja verentäyteinen mäiskintä, joka sekoittaa soppaan aimo turauksen rogueliteä. Justinella on käytössään hyvin monipuolinen liikekavalkadi: hyppäämisen, ampumisen sekä miedon ja vahvan lyönnin lisäksi naisella on käytössään torjunta, väistö, parry sekä Carnival Awakening -erikoisiskut. Kuolon korjatessa Justine palaa aina hotellille ja kuten aina tämän genren peleissä, kuoleminen on välttämätöntä, jotta vihollismassoista ja karmean kokoisista bossikorstoista pääsee joskus eteenpäin. Kentistä saaduilla materiaaleilla Justine pystyy pikkuhiljaa rakentamaan kykypuutaan sekä asevalikoimaansa paremmaksi, ja jokaisen "runin" kohdalla on myös omat satunnaisominaisuutensa, kuten vuorokaudenaikaan sidottu valon määrä sekä erilaiset hyökkäyskertoimet.
[[{"fid":"97148","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Hotel Barcelona ei varsinaisesti säväytä ulkoasullaan.
Kun tähän yhdistää raflaavan käsikirjoituksen sekä varsin persoonallisen hahmosikermän, olisi Hotel Barcelonalla potentiaalia olla mainio kauhukomedia populaarikulttuuriviittauksilla sekä mielenkiintoisilla mekaniikoilla höystettynä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että pelillisesti ensivaikutelma tuntuu todella nihkeältä, eikä se siitä juuri parane. Justine nimittäin taistelee läpi seikkailun ajan mörköjen ja korstojen ohella myös laahaavia ja tunnottomia kontrolleja vastaan. Visuaalisesti teos on (staattisia piirustuskuvia lukuun ottamatta) paikoin jopa ruma, ruudunpäivitys heilahtelee eikä äänimaailmakaan hirveästi vakuuta. Käsikirjoitus ja ääninäyttely ovat nekin nähtävästi jakaneet mielipiteitä, mutta sanoisin, että sillä saralla Sweryn ja Sudan fanit saavat haluamansa, niin hyvässä kuin pahassa.
On täysin totta, että Sweryn ja Sudan peleissä on aina saanut tottua vähän ontuvaan tekniikkaan, mutta sentään tarina on useimmiten kannatellut teosta. Nyt tämäkään ei oikein päde mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta, ja kun soppaan yhdistää yhdentekevän seikkailusyklin, ei pelaaminen vain ole missään vaiheessa kovin hauskaa.
[[{"fid":"97149","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"4":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"4"}}]]
No moro Timppa!
Nimi lehteen, mutta ei silleen hyvällä tavalla
Jos edellä mainituista aspekteista pääsee yli, on Hotel Barcelonassa muutamia hyviäkin puolia. Esimerkiksi saavutettavuuden kannalta se yrittää olla esimerkillinen: se tarjoaa kaikkiaan neljä eri vaikeustasoa, joista jo normaalikin tarjoaa kyllä kosolti hikoilua ja ketutusta. Kipakkaa vaikeustasoa kuitenkin kompensoi haamusysteemi, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että joka "runin" jälkeen pelaaja saa avukseen aiemmalla yrityskerralla ohjaamansa "kummitus-Justinen", joka viilettää kentässä tehden samoja liikkeitä kuin mitä itse viime kerralla teki. Parhaimmillaan näitä saa mukaan neljä, joten niiden turvin elämä helpottuu jo melkoisesti, ja tekoälyn ohella kenttiä voi suorittaa myös kaverin kanssa. Teos ei ole liian pitkäkään, sillä sen läpäisee suunnilleen kahdeksan tunnin työpäivän puitteissa.
Nostan hattua myös Sudan ja Sweryn mielikuvitukselle, sillä kliseistään ja sillisalaattiudestaan huolimatta kaksikko on onnistunut luomaan varsin mielenkiintoisen maailman, jonka kirkkaimpana tähtenä loistavat bossikorstojen hyvin hämmentävät taustatarinat, psykologinen draama, tohtori Carnivalin ja Justinen sisäinen dialogi sekä selkeä rakkaus slasher-kauhuelokuvia kohtaan. Onnistumiseksi voitaneen lukea myös teoksen huumorintaju, vaikka komedia tunnetusti vaikea laji onkin. Yksi esimerkki tästä on popcorn-moodi, joka muuntaa runsaat ja hurmeiset verisuihkut paukkumaissiksi – näky, joka hymyilyttää väkisinkin.
[[{"fid":"97150","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"5":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"5"}}]]
Flipperin pelaamisella on yllättäviä hyötyjä.
Ääniraita (kokonaisuudessaan linkin takana) on sekin varsin hyvä. Perinteisen hotelli- ja hissimusiikin lisäksi sen kätköistä löytyy aidosti hyvää musiikkia, kuten härskisti muun muassa Black Sabbathia, Twisted Sisteriä ja Metallicaa mukailevia metallibiisejä sekä melodioiltaan varsin päteviä sävellyksiä. Niiden takaa löytyvät muun muassa Takahiro Izutani (Metal Gear Solid -sarja, Death Stranding 2), Junya Nakano (Final Fantasy -sarja) sekä lähinnä muutamassa Japaniin jääneessä pelissä säveltäjänä toiminut Takako Yumishima.
Harmi vain, että persoonallisuus ei vielä tee hyvää pelikokemusta. Ehkä masokistit ja roguelite-veteraanit saavat tästä enemmän irti, omalla kohdallani jäi kyllä valitettavan piippuun. Peukut pystyyn, että Sudan seuraava eepos lunastaa ensi vuonna lupauksensa paremmin.
Lue juttu sivustolla...
[[{"fid":"97146","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Goichi "Suda51" Suda ja Hidetaka "Swery65" Suehiro ovat molemmat kehittäjiä, joita ei voi syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta. Ensin mainittu herrasmies tunnetaan erityisesti Grasshopper Manufacturen vetäjänä, jonka käsialaa ovat muun muassa No More Heroes -sarja, uniikki seikkailupeli The Silver Case, James Gunninkin mukaan sekoittanut Lollipop Chainsaw sekä todella vinkeä sarjamurhaajamysteeri killer7. Ensi vuonna saapuu puolestaan (trailerin perusteella) näyttävää toimintaa ja hyvin vinksahtanutta huumoria sisältävä Romeo is a Dead Man, jolta ainakin itse odotan varsin paljon.
Swery taas nauttii ikuista kulttimainetta vuonna 2010 ilmestyneen Deadly Premonitionin ansiosta, joka kaikesta teknisestä kökköydestään huolimatta onnistui haalimaan itselleen laajan fanikunnan, pitkälti Twin Peaks -vaikutteita imeneen kajahtaneen juonen sekä värikkäiden hahmojensa ansiosta. Sittemmin mies on tuonut iloksemme Kinect-seikkailu(!) D4: Dark Dreams Don't Dien, The Good Lifen sekä Deadly Premonition 2:n, jonka allekirjoittanut teilasi arviossaan. Vilkkaan mielikuvituksen ohella yhteistä näille teoksille on se, että ne ovat kaikki olleet teknisesti vähintäänkin kyseenalaisia.
[[{"fid":"97147","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Baarimikolla on mielenkiintoinen keräilykohde.
Nyt nämä kaksi ovat julkaisseet ensimmäisen yhteisen työhedelmänsä, sillä roguelite-toimintaseikkailu Hotel Barcelona on nyt keskuudessamme. Ikävä kyllä teos on tuntunut imevän molempien herrojen peleistä ne kaikista huonoimmat puolet.
Kaikkea muuta kuin luksushotelli
Paperilla Hotel Barcelona kuulostaa pirun hyvältä. Tapahtumien keskiössä on kauhukliseitä täynnä oleva, Pennsylvanian ja Länsi-Virginian rajaseuduilla sijaitseva kirottu majatalo, joka on periaatteessa ansa Yhdysvaltojen kaikista häiriintyneimmille sarjamurhaajille. Hotellin suurimpana vaikuttimena on kuitenkin ollut selkeästi (aina baarimikkoa myöten) Stanley Kubrickin Hohto-elokuva. Ei siis varsinaisesti mikään viiden tähden unelmahotelli. Pelaaja ohjastaa Justinea – liittovaltion sheriffiä – joka onnettoman tapahtumasarjan johdosta päätyy juuri edellä mainittuun hotelli Barcelonaan. Pian Justine tajuaa, että hänen mielensä sopukoihin on muuttanut asustamaan tohtori Carnival, sairas sarjamurhaaja, joka muuttaa lempeän poliisimme silmänräpäyksessä yksinään toimivaksi tappokoneeksi.
Tyyliltään Hotel Barcelona on kaksi- ja puoliulotteinen, toiminnan- ja verentäyteinen mäiskintä, joka sekoittaa soppaan aimo turauksen rogueliteä. Justinella on käytössään hyvin monipuolinen liikekavalkadi: hyppäämisen, ampumisen sekä miedon ja vahvan lyönnin lisäksi naisella on käytössään torjunta, väistö, parry sekä Carnival Awakening -erikoisiskut. Kuolon korjatessa Justine palaa aina hotellille ja kuten aina tämän genren peleissä, kuoleminen on välttämätöntä, jotta vihollismassoista ja karmean kokoisista bossikorstoista pääsee joskus eteenpäin. Kentistä saaduilla materiaaleilla Justine pystyy pikkuhiljaa rakentamaan kykypuutaan sekä asevalikoimaansa paremmaksi, ja jokaisen "runin" kohdalla on myös omat satunnaisominaisuutensa, kuten vuorokaudenaikaan sidottu valon määrä sekä erilaiset hyökkäyskertoimet.
[[{"fid":"97148","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Hotel Barcelona ei varsinaisesti säväytä ulkoasullaan.
Kun tähän yhdistää raflaavan käsikirjoituksen sekä varsin persoonallisen hahmosikermän, olisi Hotel Barcelonalla potentiaalia olla mainio kauhukomedia populaarikulttuuriviittauksilla sekä mielenkiintoisilla mekaniikoilla höystettynä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että pelillisesti ensivaikutelma tuntuu todella nihkeältä, eikä se siitä juuri parane. Justine nimittäin taistelee läpi seikkailun ajan mörköjen ja korstojen ohella myös laahaavia ja tunnottomia kontrolleja vastaan. Visuaalisesti teos on (staattisia piirustuskuvia lukuun ottamatta) paikoin jopa ruma, ruudunpäivitys heilahtelee eikä äänimaailmakaan hirveästi vakuuta. Käsikirjoitus ja ääninäyttely ovat nekin nähtävästi jakaneet mielipiteitä, mutta sanoisin, että sillä saralla Sweryn ja Sudan fanit saavat haluamansa, niin hyvässä kuin pahassa.
On täysin totta, että Sweryn ja Sudan peleissä on aina saanut tottua vähän ontuvaan tekniikkaan, mutta sentään tarina on useimmiten kannatellut teosta. Nyt tämäkään ei oikein päde mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta, ja kun soppaan yhdistää yhdentekevän seikkailusyklin, ei pelaaminen vain ole missään vaiheessa kovin hauskaa.
[[{"fid":"97149","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"4":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"4"}}]]
No moro Timppa!
Nimi lehteen, mutta ei silleen hyvällä tavalla
Jos edellä mainituista aspekteista pääsee yli, on Hotel Barcelonassa muutamia hyviäkin puolia. Esimerkiksi saavutettavuuden kannalta se yrittää olla esimerkillinen: se tarjoaa kaikkiaan neljä eri vaikeustasoa, joista jo normaalikin tarjoaa kyllä kosolti hikoilua ja ketutusta. Kipakkaa vaikeustasoa kuitenkin kompensoi haamusysteemi, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että joka "runin" jälkeen pelaaja saa avukseen aiemmalla yrityskerralla ohjaamansa "kummitus-Justinen", joka viilettää kentässä tehden samoja liikkeitä kuin mitä itse viime kerralla teki. Parhaimmillaan näitä saa mukaan neljä, joten niiden turvin elämä helpottuu jo melkoisesti, ja tekoälyn ohella kenttiä voi suorittaa myös kaverin kanssa. Teos ei ole liian pitkäkään, sillä sen läpäisee suunnilleen kahdeksan tunnin työpäivän puitteissa.
Nostan hattua myös Sudan ja Sweryn mielikuvitukselle, sillä kliseistään ja sillisalaattiudestaan huolimatta kaksikko on onnistunut luomaan varsin mielenkiintoisen maailman, jonka kirkkaimpana tähtenä loistavat bossikorstojen hyvin hämmentävät taustatarinat, psykologinen draama, tohtori Carnivalin ja Justinen sisäinen dialogi sekä selkeä rakkaus slasher-kauhuelokuvia kohtaan. Onnistumiseksi voitaneen lukea myös teoksen huumorintaju, vaikka komedia tunnetusti vaikea laji onkin. Yksi esimerkki tästä on popcorn-moodi, joka muuntaa runsaat ja hurmeiset verisuihkut paukkumaissiksi – näky, joka hymyilyttää väkisinkin.
[[{"fid":"97150","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"5":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":2160,"width":3840,"class":"media-element file-default","data-delta":"5"}}]]
Flipperin pelaamisella on yllättäviä hyötyjä.
Ääniraita (kokonaisuudessaan linkin takana) on sekin varsin hyvä. Perinteisen hotelli- ja hissimusiikin lisäksi sen kätköistä löytyy aidosti hyvää musiikkia, kuten härskisti muun muassa Black Sabbathia, Twisted Sisteriä ja Metallicaa mukailevia metallibiisejä sekä melodioiltaan varsin päteviä sävellyksiä. Niiden takaa löytyvät muun muassa Takahiro Izutani (Metal Gear Solid -sarja, Death Stranding 2), Junya Nakano (Final Fantasy -sarja) sekä lähinnä muutamassa Japaniin jääneessä pelissä säveltäjänä toiminut Takako Yumishima.
Harmi vain, että persoonallisuus ei vielä tee hyvää pelikokemusta. Ehkä masokistit ja roguelite-veteraanit saavat tästä enemmän irti, omalla kohdallani jäi kyllä valitettavan piippuun. Peukut pystyyn, että Sudan seuraava eepos lunastaa ensi vuonna lupauksensa paremmin.
Lue juttu sivustolla...