FleeingNevada
Toimitus
Monster Hunter Rise: Sunbreak on lisäosa vuonna 2021 ilmestyneelle seikkailulle, joka toi rakastetun toimintasarjan uuden sukupolven hybridikonsolille. Jo valmiiksi mehevä paketti päivittyy nyt entistä suuremmalla lisäosalla, joka tuplaa alkuperäisen pelin koon uusilla kartoilla, aseilla ja vihollisilla. Se palauttaa takaisin vanhan standardin siitä, mitä lisäosilta kuuluukin odottaa.
Kaunista ja sulavaa niin kotona kuin tien päällä
Tekniseltä puolelta Monster Hunter Rise: Sunbreak ei tarjoile yllätyksiä. Mikäli viime vuonna julkaistu pääpeli on tuoreessa muistissa, pienien hienosäätöjen ohella Sunbreak näyttää ja tuntuu tismalleen samalta tuotteelta. Tämä ei kuitenkaan ole moite. Monster Hunter Rise on kerta toisensa jälkeen ällistyttävä tekninen taidonnäyte. Se on pienoinen ihme itsessään, joka näyttää, kuulostaa ja liikkuu jumalaisen upeasti. Varsinkin, kun muistaa sen pyörivän yli kuusi vuotta vanhalla raudalla, joka ei koskaan ollut kehityksen huipulla. Telkkarista pelattuna kokonaisuus on sulavaa mättöä, jonka karsitut yksityiskohdat ja hitusen suoraviivaistettu ulkoasu ovat ainoat paljastavat piirteet siisä, ettei kyseessä ole tehokkaamman sukupolven kasvatti. Kannettavassa formaatissa erot ovat entistä häilyvämmät. Jopa päivitetyn Switch OLED-version näytöltä katseltuna rosoisuutta pitää etsiä. Monster Hunter Rise karsii teknisistä osioista sieltä, mistä puutteita ei huomaa. Lopputulos vain toimii tilanteessa kuin tilanteessa, mikä on tismalleen se maaginen piste, jota Switch on aina tavoitellut.
Visuaalinen eheys koskettaa jokaista osa-aluetta. Valikot ja erinäiset interaktiiviset elementit ovat helposti navigoitavissa, eikä pienelläkään ruudulla joudu tihrustamaan päästäkseen eteenpäin. Hahmojen visuaalinen ilme on veikeän värikästä, ja komea hirviösuunnittelu on sarjan parhaimmasta päästä. Yokai-tyyliset monsterit istuvat hienosti korkealentoisen fantasian maailmaan. Niiden kanssa telmiminen jaksaa viihdyttää ottelusta toiseen, jopa silloin kun pelin turhankin korkea vaikeustaso yrittää heittää kapuloita rattaisiin. Monipuoliset ympäristöt, kuten valloittava Citadel, ovat tulvillaan elämää ja tutkimista. On suorastaan häikäisevää, miten upeasti Capcom on onnistunut luomaan näin moniulotteisia ja laajasti haarautuvia kenttiä näin pieneen pakettiin.
Kiitosta ansaitsee myös pelin komea musiikki, joka jatkaa sarjan laadukasta linjaa menevien teemojen ja jylhien orkestraatioiden kanssa.
[[{"fid":"90481","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Yhdessä on aina kivempaa
Monster Hunter Rise sai julkaisun yhteydessä osakseen kritiikkiä helpommasta vaikeustasosta, joka oli suorastaan yllättävä veto monimutkaiselta ja paikoin rasittavan vaikealta sarjalta. Kasuaaleille faneille, eli meille, jotka tykkäävät isojen otusten mätöstä aina ajoittain, kepeämpi lähestymistapa oli enemmän kuin tervetullut muutos. Sunbreak ottaa kuitenkin takapakkia tällä saralla. Se on jälleen vaikeampi kokemus, joka vaatii hillitympää ja pitkäjänteistä lähestymistapaa. Reiluuden nimissä on mainittava kyseessä olevan loppupelin jälkeiseen aikaan sijoittuva lisäosa. Pelkästään sen avaaminen vaatii useamman päätarinan selvittämistä, ennen kuin siihen edes pääsee käsiksi. Näin ollen onkin ehkä luonnollista odottaa, että sen kohdeyleisö haluaakin vaativampaa kokemusta osakseen.
Samaan hengenvetoon voidaan myös todeta, että sarjan erinomainen moninpeli on yhä täyttä rautaa. Koska mörönmetsästys ei sisällä minkään sortin rankkaus-systeemiä, sarjan moninpelikulttuuri on yhä kannustava ja ilahduttavan inklusiivinen. Seikkailujen aikana törmäsin selkeästi toksisiin tyyppeihin vain muutaman kerran. Nämä tapaamiset jäivät mieleen vain siksi, että ne olivat niin harvinaisia kohtaamisia muuten leppoisassa yhteisössä.
Moninpeliä avittaa myös pelin salakavala yksinkertaisuus. Hirviöt joko voitetaan tai ei, eikä kukaan oikeastaan pysty sooloilemaan isoissa kahakoissa. Pelkistetty kokemus pakottaa puhaltamaan yhteen hiileen, mikä tekee onnistumisista sitäkin nautittavampia. Kun porukka viimein seisoo kolossaalisen saaliin edessä, voi hyvällä omatunnolla arvostaa yhteistä saavutusta.
[[{"fid":"90482","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Enemmän on enemmän, sanoi kokki keittiössä
On kuitenkin muistettava, että Monster Hunter Rise: Sunbreak on loppujen lopuksi lisäosa. Mikäli pääpeli ei iskenyt vuotta aikaisemmin, on turha odottaa uuden sisällön muuttavan mitään sen suhteen. Mutta Sunbreakissä on jotain ihastuttavan vanhanaikaista, mikä tekee siitä erikoisen. Se muistuttaa ajasta, jolloin lisäosat merkitsivät jotain. Siinä on tekemistä vähintään kokonaisen pelin verran, riippuen tietenkin omasta pelityylistä. Uusien alueiden, hirviöiden ja aseiden suunnittelu on monipuolista, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että sisältö kärsisi pakkopullasta. Rise lumosi minut jo kymmeniksi, ellei sadoiksi tunneiksi, PC-puolella. Nyt se näyttää tekevän saman, kun sitä voi tahkota julkisessa liikenteessä työmatkalla tai iltaisin ennen unten maille siirtymistä.
Koska fyysinen versio sisältää myös alkuperäisen Rise-julkaisun, paketista täyden hinnan maksaminen ei tunnu niin kivuliaalta kuin odottaisi.
Mitään mullistavaa siltä on turha odottaa, mutta sekään ei ole moite, tai edes odotus miltään lisäosalta. Mikäli Monster Hunter -sarja on jo vienyt sydämen, Sunbreak on luonnollisesti pakkohankinta. Uusia faneja se tuskin houkuttelee, ellei Rise ole jo sitä tehnyt. Mutta mikäli kotoa löytyy Switch-konsoli, eikä aiempi hirviönmetsästys ole tuttua, tämän parempaa aloituspistettä on vaikea kuvitella.
Lue juttu sivustolla...
Kaunista ja sulavaa niin kotona kuin tien päällä
Tekniseltä puolelta Monster Hunter Rise: Sunbreak ei tarjoile yllätyksiä. Mikäli viime vuonna julkaistu pääpeli on tuoreessa muistissa, pienien hienosäätöjen ohella Sunbreak näyttää ja tuntuu tismalleen samalta tuotteelta. Tämä ei kuitenkaan ole moite. Monster Hunter Rise on kerta toisensa jälkeen ällistyttävä tekninen taidonnäyte. Se on pienoinen ihme itsessään, joka näyttää, kuulostaa ja liikkuu jumalaisen upeasti. Varsinkin, kun muistaa sen pyörivän yli kuusi vuotta vanhalla raudalla, joka ei koskaan ollut kehityksen huipulla. Telkkarista pelattuna kokonaisuus on sulavaa mättöä, jonka karsitut yksityiskohdat ja hitusen suoraviivaistettu ulkoasu ovat ainoat paljastavat piirteet siisä, ettei kyseessä ole tehokkaamman sukupolven kasvatti. Kannettavassa formaatissa erot ovat entistä häilyvämmät. Jopa päivitetyn Switch OLED-version näytöltä katseltuna rosoisuutta pitää etsiä. Monster Hunter Rise karsii teknisistä osioista sieltä, mistä puutteita ei huomaa. Lopputulos vain toimii tilanteessa kuin tilanteessa, mikä on tismalleen se maaginen piste, jota Switch on aina tavoitellut.
Visuaalinen eheys koskettaa jokaista osa-aluetta. Valikot ja erinäiset interaktiiviset elementit ovat helposti navigoitavissa, eikä pienelläkään ruudulla joudu tihrustamaan päästäkseen eteenpäin. Hahmojen visuaalinen ilme on veikeän värikästä, ja komea hirviösuunnittelu on sarjan parhaimmasta päästä. Yokai-tyyliset monsterit istuvat hienosti korkealentoisen fantasian maailmaan. Niiden kanssa telmiminen jaksaa viihdyttää ottelusta toiseen, jopa silloin kun pelin turhankin korkea vaikeustaso yrittää heittää kapuloita rattaisiin. Monipuoliset ympäristöt, kuten valloittava Citadel, ovat tulvillaan elämää ja tutkimista. On suorastaan häikäisevää, miten upeasti Capcom on onnistunut luomaan näin moniulotteisia ja laajasti haarautuvia kenttiä näin pieneen pakettiin.
Kiitosta ansaitsee myös pelin komea musiikki, joka jatkaa sarjan laadukasta linjaa menevien teemojen ja jylhien orkestraatioiden kanssa.
[[{"fid":"90481","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Yhdessä on aina kivempaa
Monster Hunter Rise sai julkaisun yhteydessä osakseen kritiikkiä helpommasta vaikeustasosta, joka oli suorastaan yllättävä veto monimutkaiselta ja paikoin rasittavan vaikealta sarjalta. Kasuaaleille faneille, eli meille, jotka tykkäävät isojen otusten mätöstä aina ajoittain, kepeämpi lähestymistapa oli enemmän kuin tervetullut muutos. Sunbreak ottaa kuitenkin takapakkia tällä saralla. Se on jälleen vaikeampi kokemus, joka vaatii hillitympää ja pitkäjänteistä lähestymistapaa. Reiluuden nimissä on mainittava kyseessä olevan loppupelin jälkeiseen aikaan sijoittuva lisäosa. Pelkästään sen avaaminen vaatii useamman päätarinan selvittämistä, ennen kuin siihen edes pääsee käsiksi. Näin ollen onkin ehkä luonnollista odottaa, että sen kohdeyleisö haluaakin vaativampaa kokemusta osakseen.
Samaan hengenvetoon voidaan myös todeta, että sarjan erinomainen moninpeli on yhä täyttä rautaa. Koska mörönmetsästys ei sisällä minkään sortin rankkaus-systeemiä, sarjan moninpelikulttuuri on yhä kannustava ja ilahduttavan inklusiivinen. Seikkailujen aikana törmäsin selkeästi toksisiin tyyppeihin vain muutaman kerran. Nämä tapaamiset jäivät mieleen vain siksi, että ne olivat niin harvinaisia kohtaamisia muuten leppoisassa yhteisössä.
Moninpeliä avittaa myös pelin salakavala yksinkertaisuus. Hirviöt joko voitetaan tai ei, eikä kukaan oikeastaan pysty sooloilemaan isoissa kahakoissa. Pelkistetty kokemus pakottaa puhaltamaan yhteen hiileen, mikä tekee onnistumisista sitäkin nautittavampia. Kun porukka viimein seisoo kolossaalisen saaliin edessä, voi hyvällä omatunnolla arvostaa yhteistä saavutusta.
[[{"fid":"90482","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Enemmän on enemmän, sanoi kokki keittiössä
On kuitenkin muistettava, että Monster Hunter Rise: Sunbreak on loppujen lopuksi lisäosa. Mikäli pääpeli ei iskenyt vuotta aikaisemmin, on turha odottaa uuden sisällön muuttavan mitään sen suhteen. Mutta Sunbreakissä on jotain ihastuttavan vanhanaikaista, mikä tekee siitä erikoisen. Se muistuttaa ajasta, jolloin lisäosat merkitsivät jotain. Siinä on tekemistä vähintään kokonaisen pelin verran, riippuen tietenkin omasta pelityylistä. Uusien alueiden, hirviöiden ja aseiden suunnittelu on monipuolista, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että sisältö kärsisi pakkopullasta. Rise lumosi minut jo kymmeniksi, ellei sadoiksi tunneiksi, PC-puolella. Nyt se näyttää tekevän saman, kun sitä voi tahkota julkisessa liikenteessä työmatkalla tai iltaisin ennen unten maille siirtymistä.
Koska fyysinen versio sisältää myös alkuperäisen Rise-julkaisun, paketista täyden hinnan maksaminen ei tunnu niin kivuliaalta kuin odottaisi.
Mitään mullistavaa siltä on turha odottaa, mutta sekään ei ole moite, tai edes odotus miltään lisäosalta. Mikäli Monster Hunter -sarja on jo vienyt sydämen, Sunbreak on luonnollisesti pakkohankinta. Uusia faneja se tuskin houkuttelee, ellei Rise ole jo sitä tehnyt. Mutta mikäli kotoa löytyy Switch-konsoli, eikä aiempi hirviönmetsästys ole tuttua, tämän parempaa aloituspistettä on vaikea kuvitella.
Lue juttu sivustolla...