You Were Never Really Here

[Jussi U. Pellonpää]

Elokuva

Joe (Joaquin Phoenix) on demoniensa kiusaama sotaveteraani ja entinen FBI-agentti, jonka työ vaatii tekijältään erityisiä lahjoja ja kykyjä. Joen missiona on pelastaa pedofiilirinkien uhreiksi joutuneita tyttöjä, ja samalla rangaista väärintekijöitä julmalla kädellä.
Kun Joen yhteyshenkilö John McCleary (John Donan) esittelee tälle uusimmain keissin, pelastaa senaattori Albert Votton (Alex Manette) tytär Nina (Ekaterina Samsonov), niin tällä kerralla taustalla onkin paljon enemmän kuin vain lastensa kohtalosta hätääntyneet vanhemmat. Pian Joe saa huomata joutuneensa keskelle äärimmäisen vaarallista salaliittoa.

Harvakseltaan työskentelevä skottiohjaaja Lynne Ramsay on tullut tutuksi kompromissittomista elokuvistaan, kuten Rotanpyydystäjä (1999), Morvern Callar (2002) ja Poikani Kevin (2011), eikä neidin uusin, You Were Never Really Here, päästä sekään katsojaa helpolla, päinvastoin. 2010-luvun Taksikuskiksi tituleeratussa ja Cannesissa viime vuonna parhaasta käsikirjoituksesta ja miespääosasta palkittu You Were Never Really Heressa onkin paljon samaa kuin Martin Scorsesen vuoden 1976 mestariteoksessa. Ympäristönä on molemmissa New Yorkin kalmaa henkivä kaupunkimiljöö ja kaiken keskiössä traumatisoitunut ja menneisyytensä riivaama yksinäinen ihmispolo, jonka ainoa tapa kommunikoida ja tuoda julki itseään on äärimmäisen groteski väkivalta.

You Were Never Really Here on elokuva, joka vie katsojan niin kauas epämukavuusalueelle, että sieltä päästyään tekee mieli polttaa vaatteet ja keittää itsensä puhtaaksi. Vaikka Ramsayn luoma maailma, pohjautuen Jonathan Amesin vuoden 2013 romaaniin, on vastenmielisen sairas ja totaalisen turmeltunut, Joen matkaa kurimukseen katselee kuin hypnotisoituna. Vain 85 minuutin mittaisena You Were Never Really Here on äärimmäisen kireäksi sidottu paketti, jossa ei ole yhtään löysää eikä hetkeäkään hengähtää. Se on kinemaattinen voimalaitos, joka kulkee mukana pitkään vielä lopputekstien jälkeenkin. Rujon ja hallusinatorisen katharsiksen kruunaa Thomas Townendin pelkistetty kuvaus, Joe Binin päähenkilön sirpaleisen mielen maiseman täydellisesti tavoittava leikkaus sekä Radiohead-mies Jonny Greenwoodin katujen väkivallan aallonpituuksilla operoiva score.

Joaquin Phoenix jatkaa äärimmäisen sisäistettyjen roolitöidensä sarjaa. Niin fyysisesti kuin henkisestikin arpinen ja parkkiintunut Joe on paitsi säälimätön tappaja, myös sairaasta äidistään (Judith Roberts) rakkaudella huolehtiva poika, jonka tekojen metodit paljastuvat shokeeravina takaumina. Phoenix tekee työnsä enemmän kuin ns. täysillä ja tykittää yhden tämän vuosituhannen hurjimmista olennoista valkokankaalle sisuksissa asti tuntuvalla intensiteetillä. Kaikki muut tekijät, niin pahat kuin aavistuksen paremmatkin, jäävät sovinnolla statistin asemaan Phoenixin vasaroidessa kaiken keskiössä. Ekaterina Samsonov tekee vakuuttavaa työtä pahuuden pesään joutuneena nuorena Ninana ja Alessandro Nivola on kuvernööri Williams.

Yhteenveto

Brutaalin väkivaltainen trilleri ja äärirealistinen kuva siitä sairaasta maailmasta, jossa, halusimmepa tai emme, joudumme elämään. Kahdella sanalla sanottuna: Moderni mestariteos.

Lue sivustolla...