Peli läpi.
Olen aina tykännyt kehittäjä Don’t Nodin peleistä. Parin vuoden takainen Banishers: Ghosts of New Eden oli minulle sen vuoden parhaita pelejä. Don’t Nodilla ei ole vain yhtä kaavaa minkä mukaan pelejä tekevät, mutta silti heidän tekeleissään toistuu tietyt asiat, kuten vahva tarinankerronta, hieman omalaatuinen mutta aina tyylikäs ulkoasu ja pelimekaniikan vaihtelut. Aphelion jatkaa samalla linjalla, joskin on pelimekaanisesti hyvin pitkälti valtavirtaa mukaileva.
Eletään 2060-lukua. Maapallo ei ole enää asumiskelpoinen. Onneksi on löydetty uusi planeetta, Persephone nimeltään, minkä ihmiskunta saattaisi voida asuttaa. Planeetta on kaukana, mutta tutkimusmatkalle on pakko lähteä. Kohteeseen saavutaan ryminällä ja tutkimusmatkailijat Ariane ja Thomas sinkoutuvat eri puolille planeettaa. Tutkimusmatkasta tulee hetkessä selviytymistaistelu, kun parivaljakko yrittää löytää toisensa vieraalla planeetalla, mutta samalla tutkimus Persephonen suhteen jatkuu. Jotain perin omituista on tapahtunut sinä aikana, kun kaksikko on tehnyt matkaa maapallolta määränpäähän.
Vaikka tarina on tietysti kauaskantoista fiktiota, niin sen maanläheisyys ilahdutti. Vaikka millään ei olisikaan oikeasti mitään tieteellistä todenmukaisuutta, niin tarina uuden planeetan löytämisestä, sen luonnonvaroista ja reaktioista ulkopuolisiin vaikutteisiin, tuntui mahdolliselta. Ainakin siis siinä kontekstissa, missä tällainen tarina elää.
Aphelion on kolmannen persoonan toimintapeli. Siinä ei juurikaan taistella, mutta kiipeillään ja hiivitään senkin edestä. Jokunen pulmakin mahtuu joukkoon. Heti alkumetreistä lähtien tykkäsin siitä kuinka perinteistä pelin tasohyppely ja kentissä eteneminen on. Tomb Raidereita pelanneelle uuden planeetan tutkiminen kaikkine reunoilla roikkumisineen ja rotkojen yli hyppimisineen tuntuu kuin matkalta kohti seuraavaa haudan ryöstöä. Hommaa on yritetty uudistaa oikea-aikaisilla napinpainalluksilla, kun kielekkeistä ottaa kiinni, mutta tämä uudistus tuntui päälleliimatulta ja turhan vaivalloiselta. Onneksi sen saa asetuksista pois päältä.
Persephone on upea paikka seikkailla. Lumen ja jään peittämä planeetta tarjoaa huimia korkeuseroja, vaarallisia kuiluja, heikkoa jäätä ja vihollisen, jonka olomuotoa on hankala selittää. Kuten aikaisemmin sanottu, pelissä ei taistella, mutta hiiviskellään. Vihollinen on nimittäin yksinäistä astronauttia niin paljon voimakkaampi olento, että päätä pahkaa turpakäräjille lähteminen johtaa auttamatta kuolemaan. Sen sijaan vihollista pystyy välttelemään, kunhan on hiljaa. Vauhdikasta tasohyppelyä rytmitetäänkin näillä jännitysosuuksilla, jossa pelaaja hiipii ja pyrkii jallittamaan olentoa. Idea on hyvä, mutta toteutus jää hieman puolitiehen. Peli ei nimittäin kerro tarpeeksi selvästi miten, milloin ja miksi olento välillä huomaa pelaajan ja välillä ei. En tarkoita että peli välttämättä tarvitsisi ensimmäisistä Metal Geareista tuttua näkökentän indikaattoria, mutta ehkä joku pelimekaaninen juttu helpottamaan pelaajan arvausleikkiä olisi ollut paikallaan.
Aphelion on läpi noin 8 tunnissa, mikä tuntui vähän lyhyeltä. Sen verran hyvin luotu maailma ja onnistunut seikkailun tuntu, että jokusen tunnin kauemminkin olisin viihtynyt. Toimi peli tällaisenaankin varsin kivasti muutamista pienistä kritiikin aiheestaan huolimatta.
