Ikinä en muuten ole tajunnut kapellimestareita ja ne ovatkin hyvä vertaus AI-promptaajiin. Molemmissa kun tosiaan vain ohjataan muiden työtä.
Itse en tosin arvosta kapellimestareita koska en oikeasti tajua mitä ja minkä takia ne siellä varsinaisesti huitoo. Kai niillä joku funktio on kun ovat olemassa ja arvostettujakin. Olettaisi että ammattimuusikot pysyisi rytmissä ja osaisi soittaa ne kappaleet oikealla tavalla ilmankin että joku tyyppi heiluttaa keppiä näiden edessä. Miksei muuten vaikka Slipknotilla ollut kapellimestaria kun heillä kuitenkin pyöri kaikenlaista tyyppiä lavalla? Kuinka paljon vaikka Popedan esiintyminen parantuisi jos siellä olisi joku maailman parhaista kapellimestareista tikkua heiluttamassa?
Itse taas sanoisin että vertaus on kauhea ja osoittaa juuri sen, etteivät ihmiset tiedä mitä kukin tekee. Molemmat ovat ammatteja, jotka vaativat vuosikausia, jopa kymmeniä sellaisia, että niissä oppii taidot edes tehdä työnsä pätevästi. Silloinkin harva onnistuu oikeasti luomaan jotain merkittävää.
Kapellimestari tulkitsee musiikin kokonaisuutena ja luo esityksen temmon ja tyylin. Hänen on ymmärrettävä miten jokainen instrumentti toimii yhteistyössä ja eri tiloissa, mitä musiikilla halutaan sanoa, sekä mitä yleisö odottaa esitykseltä. How I Met the Opera teki tästä aikanaan loistavan videon, jossa hän rinnasti kaksi erilaista kapellimestaria, jotka molemmat tekivät samasta sinfoniasta ihan erilaisen esityksen.
Sen sijaan itselleni teatteri ja elokuvat ovat paljon tutumpia, joten niistä voi puhua vähän varmemmin. Teatteriohjaajan täytyy tuntea jokainen osa-alue esityksestä, lavastuksesta, puvustuksesta, taiteen historiasta, tilasta jossa näytös esitetään, sekä siitä visiosta, jonka hän haluaa esittää. Ei riitä, että on idea, se pitää osata kommunikoida kaikille niin, että esitys voidaan toistaa tismalleen samanlaisena illasta toiseen joskus jopa vuosien ajan. Tästä huolimatta yksikään teatteriesitys ei ole samanlainen, jokainen ohjaaja tekee jutut eri tavalla.
Esimerkkinä tästä Cabaret-musikaalin avaus. Ekana Sam Mendesin versio, joka painottaa tarinan rappioromantiikkaa ja klubin hämärää, puoliksi laitonta menoa, jossa MC:n hahmo suorastaan tuntuu vihaavan yleisöä. Kaikkien puvut ovat hitusen rupuisia, valot ovat kylmiä ja kaikesta paistaa läpi, että juhlat ovat loppuneet jo aikapäiviä sitten, eikä kukaan suostu menemään kotiin.
Sitten verrataan tätä Alan Paulin päivitettyyn versioon, joka pyöri muutama vuosi takaperin Lontoossa. Tsekatkaa, mitä hän painottaa esityksessä. Lavastus on väljempää ja rikkaampaa, puvut seksikkäämpiä ja hienompia, valaistus lämmintä ja rönsyilevää. Mason Alexander Parkin esitys on huomattavasti salonkikelpoisempi, vaikka samalla heittää suorempia vitsejä seksistä. Painotus on siirtynyt pois alkuperäisen tarinan uhkaavasta ilmapiiristä juhlaan, joka muistuttaa enemmän Moulin Rougea. Tämä on tietoinen päätös, sillä se tekee toisen puoliskon synkkyydestä entistä raskaampaa.
Mutta kumpikaan näistä ei olisi mahdollista, ellei ohjaajalla olisi tarkka tietämystä materiaalista, näyttelijöiden kyvyistä, ja taiteen historiasta. Ne ovat esimerkkejä tavasta, jolla hyvä ohjaaja ymmärtää ajan ja paikan päälle. Mendesin versio saapui juuri AIDS epidemian lopulla, joka toi omaa surumielistä painoa tarinaan. Paulin puolestaan uuden vuosikymmenen kynnyksellä, kun ehdittiin hetken kuvitella, että seksuaalivähemmistöjen paikat olisivat viimein näkemässä paremman tulevaisuuden.
Tekoäly ei tähän pysty, minkä vuoksi kaikki niiden tuotokset näyttävät samalta. Kun katsoo noita prompteja, niin ne ovat pinnallisia pyyntöjä, jotka eivät vaadi tutustumista taiteeseen tai sen mekaniikkoihin. Se on vähän kuin oltaisiin vasta kirjoittamassa aapista tälle formaatille ja porukka kuvittelisi, että he ovat jo kirjoittaneet uuden Sodan ja rauhan.
Edit: lisätään vielä omasta takaa, että taustalla on käsikirjoittajan tutkinto, monta vuotta töitä script doctorina, julkaistuja lyhäreitä sarjiksissa, sekä töitä niin teatterissa kuin elokuvissa grippinä ja duunarina. Joka vuosi tuntuu siltä, että olen ihan tunari, jonka pitäisi oppia vielä enemmän. Kaikki tapaamani alan ammattilaiset ajattelevat jollain tasolla samaa omista töistään. Yksi harmitteli, että vaikka elokuvan ensi-iltaa pitäisi juhlia, niin häntä pänni kun ei ollut tajunnut käyttää erilaista linssiä kuvaamaan kohtausta, joka ei hänestä toiminut nyt niin hyvin kuin sen pitäisi. Taide opettaa jatkuvasti miten vähän tietää, mikä tekee siitä niin kiehtovaa. Tekoälystä en ole tätä samaa nähnyt.
