2000-luvun draama - mikä sitä vaivaa?

[Saul Ahola]

Eli 2000-luvun draama, mikä ihme sitä vaivaa? Vai vaivaako mikään? Tietenkin voisi keskustella siitä, mikä hemmetti vaivaa 2000-luvun elokuvaa, mutta koitetaan pidättäytyä nyt draaman parissa. Hollywoodin suoltamat nykydraamat tuntuvat polkevan pahasti paikoillaan ja elokuvan kaava, leikkaus, väripaletti ja musiikki ovat melkein identtisiä toisiinsa verrattuna. Toki mukaan mahtuu myös ihan mukiin meneviä tekeleitä, mutta yhä useammin jätän uutuusdraamat suosiolla videovuokraamon hyllylle, sillä niiden sisältö on kovin heppoista ja toteutus identtistä.

Tuntuu siltä, että 2000-luvun draama itsessään on jo muodostanut oman rajoittuneen genrensä, jota ei uskalleta tai osata muuttaa. Ehkäpä draaman ohi ovat nousseet yhä suosituimmiksi tulleet scifi- ja erityisesti kauhuelokuvat. Ja aika ajoin joku valopää päättää alkaa yhdistelemään näitä, esimerkkinä vaikkapa leludraama The Butterfly Effect. Myös historialliset elokuvat ovat nostaneet suosiotaan ja tuntuu, että ihmiset janoavat jotain arkipäivästä poikkeavaa, kummallista. Toki komediakin on ollut aina suosittua, mutta eivät nämä siltikään selitä hyvän perusdraaman totaalista kuolemista.

Yksi villitys näyttää olevan nämä eräänlaiset death row -draamat, esimerkkejä: Monster, Monster's Ball, The United States of Leland, Lockdown ja The Life of David Gale. Käsittelevät edellämainitut elokuvat toki paljon muutakin, mutta yhteinen tekijä on poikkeuksellinen yksilö, joka on päätynyt vankilaan, mutta taustalla piilevät ymmärrettävät motiivit hänen valinnoilleen. Ehkäpä elokuvat peilaavat Yhdysvaltojen yhteiskunnallista tilaa, mutta toteutus, sanoma ja ennen kaikkea sen heppoisuus, ovat piinaavan indenttisiä, eivätkä uudet draamat tarjoa juuri mitään pureskeltavaa lopputekstien jälkeen.

Onhan sitä hyviäkin draamoja tullut, totta kai. Hyviä esimerkkejä vaikkapa Lost in Translation, Mystic River ja 21 Grams (vaikka jälkimmäinen sisältää heikommatkin puolensa, kulkee se silti kunnioitettavasti omia polkujaan). Näiden takana ovat myös olleet lahjakkaat, tunnetut ja sitä kautta hieman päätäntövaltaakin omistaneet ohjaajat. Puhunkin nyt lähinnä niin sanotusta mainstream-draamasta (ja tätä en sano mitenkään halveksuvasti. Totta kai raha, suuri yleisö ja tuotantoyhtiöt sanelevat projektien suunnan - ja siihen on jollain tasolla totuttava.), joka ei tunnu enää tarjoavan yhtään mitään (tosin tämä näyttää nykyään olevan yleinen suuntaus kaikissa genreissä) vaikka eivät elokuvat nyt suorastaan mitään poskettomia ole, vain hieman onttoja ja merkityksettömiä.

Heppoisen sisällön ohella samaa kaavaa jakavat myös itse elokuvan toteutuskin; kuvamateriaalin ilme, musiikki ja miksei leikkauskin. Kuvaa ollaan muokattu nykydraamoissa samalla kaavalla jo aivan liian pitkään, ja syntetisaattorimainen, hieman hämyinen (ehkä jopa "michaelmannimainen") taustamusiikki tuntuu ulisevan jo korvista ulos.

Saatan olla ehkä yksin mielipiteeni kanssa, mutta mielestäni nykydraaman tila alkaa olemaan jo hieman masentava. Elokuvat puetaan komeasti (samoilla vaatteilla), mutta sisällä on pelkkä ontto ja hengetön OK-leffa. Jakakaamme (kaiketi myös eriävät) mielipiteemme, eli ei muuta kuin keskustelua kehiin: mitä mieltä olet draaman nykytarjonnasta?

 

[Jouko Luhtala]

Vastaus: 2000-luvun draama - mikä sitä vaivaa?

2000-luvun draamaa, kuten elokuvaakaan ei mielestäni vaivaa juuri yhtään mikään. Mitä nyt toiminta-elokuvat eivät tahdo pärjätä edeltäjilleen, mutta muuten en löydä mitään valitettavaa. Noh, mä olenkin nykyelokuva ystävä. Seuraavassa muutama ehdottomasti katsomisen arvoinen nykydraama ja ettei nyt ihan vain luetteloinniksi mene, niin myös jotain sepustusta niistä.

White Oleander: todella heikosti tunnettu elokuva, ja itsellänikin tämä päätyi hyllyyn vain ja ainoastaan Zellweger-boomin yhteydessä, joka tuossa jokin aika sitten vallitisi. Zellwegerille ei kuitenkaan ole elokuvassa mitenkään iso rooli, ainoastaan sivuosa. White Oleander on kasvutarina puhtaimmillaan. Eikä missään tapauksessa helppo sellainen. Käsikirjoitus on ok-luokkaa, ja hahmot erinomaisen kiinnostavia. Lisäksi näyttelijäkaarti tekee kauttaaltaan todella hyvät roolisuoritukset. Erityisesti Michelle Pheiffer ja Alison Lohman ovat mahtavia.

Vuoden 2004 draama-trio eli 21 Grams, Mystic River ja Lost in Translation ovat kaikki ehdottomasti katsomisen arvoisia. Näistä Mystic River on tavallaan heikoin lenkki, mutta kaikkia kolmea elokuvaa yhdistää todella kovan luokan näyttelijäkaarti ja erityisesti Sean Penn tekee niin 21 Gramsissa kuin Mystic Riverissä loistavan roolisuorituksen.

Thirteen ja Lilja 4-Ever. Molemmat loistavia draamoja. Thirteen nyt on ehkä hieman kliseinen ja teini-elokuva tyyliin olen-nuori-ja-mul-o-vaikeeta-miksei-kukaan-ymmärrä??!"!# -elokuva, mutta silti ainakin minä tykkäsin elokuvasta ja sopivan karu loppu toimi hyvin. Lilja 4-ever on erittäin ikävä elokuva Ruotsin Moodyseenilta, mutta silti ehdottomasti katsomisen arvoinen. Liljan tarinasta on turha etsiä juuri mitään positiivista. Voi kun Suomessakin tehtäisiin tämän tasoisia elokuvia. Myös venäläinen pääosanesittäjä on loistava roolissaan.

Spike Leen 25th Hour on mielestäni loistava elokuva sekin. Jälleen kerran hyvän draaman perusedelletys eli vahvat näytteljäsuoritukset ovat paikallaan, eikä käsikirjoituskaan ole pöllömpi. Edward Norton on todella hyvä roolissaan, ja on mukava nähdä tällainen pienemmän muotoinen draama. Kaikesta näkyy hienosti kuinka kaikki tietävät mihin yksi henkilöistä on menossa, mutta silti pitäisi yrittää pitää hauskaa.

Siinä muutama suositus, kun laatudraamaa menee seuraavan kerran vuokraamosta / paikallisen Anttilan hyllystä metsästämään. Yleisesti ottaen tykkään draamasta, jossa on hieman rosoisuutta, ei välttämättä onnellista loppua ja muutenkaan elämä ei ole pilvilinnojen päällä hyppelyä. Tai sitten se linna saa luvan romahtaa hyvin nopeasti.

 

[Sami Turunen]

Vastaus: 2000-luvun draama - mikä sitä vaivaa?

Voisi tietenkin yksioikoisesti ajatella, että laadukasta draamaa on erittäin vaikea tehdä ja nykyinen tarjonta luonnollisesti nojaa kysyntään aikansa hengen mukaisesti. Sen näköinen kuva, mikä on sen tilaajansakin. Lisäksi nykypolitiikka ja yhteiskunnan tila vaikuttavat asiaan. Draaman velvollisuushan on ikään kuin "opettaa" (lue: ottaa kantaa) ihmiskuntaa enemmän kuin muiden elokuvan tyylilajien. Täytyy myös muistaa, että puhdasta draamaa näkee yhä harvemmin - multigenre-elokuvat yleistyvät edelleen.

Voi tietenkin olla, että Hollywood-koneisto keskittyy takomaan tällä hetkellä taalansa muista genreistä, koska ne myyvät paremmin. Riskialttiita sijoituksia ei uskalleta tehdä ja nimekkäimpiä ohjaajia juoksutetaan varmempien tuotantojen parissa. Tietenkin tilanne avaa uusille nimille mahdollisuuksia ja itse katsonkin draaman suhteen pitkälti indieen, sillä hyvä tarina ei koskaan tarvitse isoa lompakkoa menestyäkseen.

Kuten tuossa tulin jo viime viikolla lukeneeksi: elokuvissa kävijöiden määrä on laskusuhdanteessa jo kolmatta vuotta, mutta lipputulot ovat vastaavasti kasvaneet korkeampien hintojen takia. Lisäksi jokaisesta animaatioelokuvasta yritetään tehdä kassamenestysrikkojaa, mikä tuntuu hieman omituiselta.

Vaivaako draamaa sitten jokin? En osaa sanoa. Jokaista elokuvan tyylilajia kohtaa aika ajoin nostate ja lasku. Draama on omasta mielestäni ainoa joka pysyy vakaasti myötätuulessa. Se on kuin rock musiikin puolella, järkähtämätön ja ajaton. Siinä olen Saulin kanssa yhtä mieltä, että perin samanlaisia ovat ns. mainstream-draamat viime vuosina olleet.

Edellä mainittuihin elokuvaesimerkkeihin yhdyn, mutta 21 grammaa kohdalla olen eri mieltä. Mielestäni kyseessä oli erittäin puuduttava tarina, joka ei tarjonnut tylsien ihmiskohtaloiden surkuttelua kummempaa... Hienosti näytelty ja hieno kuvaus, mutta itseäni se ei kiinnostanut.

 

[Saul Ahola]

Vastaus: 2000-luvun draama - mikä sitä vaivaa?

Itse taas pidin 21 grammasta, vaikka elokuva hieman puuduttavaksi välillä heittäytyikin. Hieno elokuva kaikesta huolimatta. Joukon esimerkeistä en kyllä Thirteeniä ymmärrä, jos pitäisi nostaa jotain hyviä draamaelokuvia viime vuosilta. Mielestäni elokuva oli heikko, korni ja päämäärätön. Mikä oli elokuvan sanoma? Teini-ikäiset ovat vähälahjaisia kaistapäitä, jotka eivät tunne omia tai yhteiskunnan asettamia rajoja? Lisäksi leikkaukset ja tönkkö dokumentaarinen kuvamateriaali olivat hieman liikaa kaiken muunkin juostessa metsään.

Vielä ensimmäistä viestiäni täydentäen: toki hyviä draamaelokuvia tehdään nytkin - ja paljon. Mutta yleinen ote tuntuu olevan hukassa - tai ainakin piinaavan yksipuolinen - niin sanotuissa rivituotannoissa.

 

[Teemu Uotila]

Vastaus: 2000-luvun draama - mikä sitä vaivaa?

2000-luvun draamaa ei sinänsä mikään vaivaa, Hollywoodin isobudjettista draamaa sensijaan vaivaa jokin. Idän suunnalta draamaa tulee varsin hyvin, esim. auteurejen kuten Abbas Kiarostami, WKW edustavat alansa parhainta kärkeä. Samaan tapaan euroopassa Catherine Breillat'n kädenjälki näkyy hyvin nykydraamassa. Myäs Lynne Ramsayn tuotantoon kannattaa tutustua. Holywood-ohjaajista sen sijaan Wes Anderson on onnitusnut elokuva toisensa jälkeen ylläpitään loistavaa draamaa, joskin hieman sekoittaen siihen komediaa. Myös pienibudjettinen draama USA:ssa elää varsin hyvin. Jo aiemmin hehkuttamani Garden State ja Napoleon Dynamite ovat hyvää draamaa, odotukset ovat kovat myös Paynen Sideways-elokuvaa kohtaan.

Myönnettäköön, että hieman isomman budjetin laatudraamaa tulee harvoin. Viime vuonna Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja Lost in Transalation olivat molemmat hyviä, joskin jälkimmäinen on katselukertojen lisääntyessä kokenut pienen inflaation. Mystic River on kyllä katsottava, mutta omaan makuuni aivan liian turvallista ja varman päälle pelattua eastwoodmaista jännitysdraamaa, joka ei sinällä tarjoa mitään uutta. 21 Grammaakaan ei allekirjoittaneeseen sen suuremmin toiminut. Muutama hyvä kohtaus, mutta kokonaisuus tökki. 25th Hour puolestaan ei liiemmin sympatioita herättänyt. Kyllähän tästä voidaan nopeasti vetää johtopäätös, että hollywood-draama hieman takkuilee nyt, kun se koittaa pelata liiaksi varman päälle, eikä ota riskejä tarpeeksi. Muuntaumiskykyä se ei juuri viime vuosina ole osoittanut. Joten en niinkään sanoisi draaman olevan huonontunut, se on vain juuttunut raiteilleen, jolloin siihen alkaa jollain asteella kyllästyyn ja haluaa hieman uudistusta.