Pac-Manista on moneksi. Tällä kertaa keltainen pallero siirtyy sujuvasti mystisen miekkaukkelin matkakumppaniksi, vieläpä Bandai Namcon debyyttimetroidvaniassa.
[[{"fid":"96675","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Kunnioitettavaan 45 vuoden ikään ehtinyt keltainen ahmatti Pac-Man ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Arcade-hallista alkunsa saaneen pelisarjan ikoninen päähahmo on ehtinyt vuosien varrella seikkailemaan ”pistepelien” ohella muun muassa osoita-ja-klikkaa-teoksessa sekä lukuisissa tasohyppelyissä. Shadow Labyrinth on hahmolle kuitenkin uusi aluevaltaus, sillä koskaan aiemmin häntä ei ole nähty tähdittämässä metroidvaniaa. Synkkä ja mystinen teos onkin varsin erikoinen tapa juhlistaa hahmon pitkäaikaista taivalta, sillä hänet on yleensä totuttu näkemään huomattavasti lapsiystävällisemmissä ja värikkäämmissä tunnelmissa.
Miten ahmatiltamme siis sujuu syömisen sijaan seikkaileminen ja synkistely? Lyhyesti sanottuna jokseenkin mukiinmenevästi, mutta parempaan olisi varmasti rahkeita ollut.
[[{"fid":"96681","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"7":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"7"}}]]
"Kasi" ja PUCK pääsevät välillä luonnon helmaan.
Kaapu päälle ja menoksi
Shadow Labyrinthista puhuttaessa on pakko sivuta ensin Prime Videolla nähtyä Secret Level -sarjaa. Kyseinen varsin hämmentävä animaatiopläjäys tuotti useista eri videopeleistä oman teemajaksonsa. Näistä kenties erikoisin kuriositeetti oli ennätysajassa kuopatun Concordin (arvostelu) oma episodi, ja hyvänä kakkosena on pidettävä tietysti Circle-jaksoa, joka hämmensi katsojiaan synkällä Pac-Man-versioinnillaan.
Shadow Labyrinth jatkuu tarinallisesti suoraan jakson jälkimainingeista ja samalla tiivistää teoksen premissin tehokkaasti. Pelaaja ohjastaa Numero 8 -nimistä miekkamiestä, joka herää kammiostaan vailla ymmärrystä tapahtuneesta. Poistuessaan pömpelistä häntä tervehtii PUCK, erehdyttävästi Pac-Mania muistuttava botti, joka lyhyen keskustelun jälkeen kelpuuttaa miekkamiehen matkakumppanikseen.
[[{"fid":"96677","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Miekkamies ja PUCK.
Pian kaksikko löytää miekan, joka on kiinni oudon hirviön ruumiissa. PUCK käskee ”kasia” tarttumaan säilään, mutta tämä ei onnistu, sillä miekka luo ympärilleen suojan. PUCK on ymmällään, kunnes aiemmin nähty Oloid-olio ilmestyy uudelleen, taikoo jostain esiin metallisen proteesikäden nimeltä "ACTIV" ja antaa sen auliisti ”kasille”. ACTIVin avulla miekkamiehemme kykenee murtautumaan suojan läpi ja lopulta vetämään miekan pois ruumiista.
Puutteidensa ohella Shadow Labyrinth piiskaa pelaajaansa kipakalla vaikeustasolla, joten teos ei ole aloittelijoille välttämättä se paras vaihtoehto genren saloihin.
Paettuaan vankilasta PUCK johdattaa sivaltajamme valtavalle tornille, jossa heidän on määrä selvittää planeetan salaisuudet sekä päästä ulos isosta ja kinkkisestä labyrintista. Onneksi kaksikolla on käytössään mukavasti erilaisia työkaluja taistelemiseen sekä navigointiin, joten sokkona tai aseetta ei tarvitse sentään selviytyä.
[[{"fid":"96678","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"4":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"4"}}]]
Tulivuoressa saa olla tarkkana.
Varo tai syön sut!
Kuten todettua, Shadow Labyrinth tuo runsaaseen metroidvania-genreen oman panoksensa. Käytännössä peruspilarit ovat hyvin samankaltaiset kuin monissa kilpailijoissa: ”Kasi” seikkailee kaksiulotteisissa – teoksen nimen mukaisesti poikkeuksellisen sokkeloisissa – maailmoissa karttaa pikkuhiljaa avaten, resursseja keräten sekä vihollisia mäiskien. PUCKin ansiosta hahmo muuntuu välillä myös ihan oikeaksi Pac-Man-hahmoksi, mutta vain rajatuissa olosuhteissa.
Onkin hyvin valitettavaa, että tällä ei ole positiivista vaikutusta edes kenttäsuunnitteluun, sillä monesti kaiteelta toiselle hyppiminen Pac-Manin ominaisuudessa käy pahimmillaan hermoille epävakaiden kontrollien vuoksi. ”Kasin” itsensä hyppiminen tuntuu luontevammalta, mutta jokseenkin ilmavalta. Asian kanssa oppii onneksi elämään.
[[{"fid":"96679","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"5":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"5"}}]]
Välillä mennään kirjaimellisesti linjoja pitkin.
Taisteleminen on puolestaan hyvin peruskauraa: yksi nappi tarjoaa lyöntisarjaa, yksi hyppyä, yksi väistöä ja niin edelleen. Vihollissuunnittelu itsessään ei varsinaisesti loista luovuudellaan, joten tappelun kannalta olisi ollut elintärkeää saada enemmän kykyjä jo varhaisessa vaiheessa seikkailua. Nyt kuitenkin esimerkiksi ilmassa väistämisen ja parryamisen saa vasta useita tunteja alun jälkeen, eikä se ole hyvä asia.
Kikat eivät tietenkään rajoitu siihen, vaan ”Kasille” on mahdollista hankkia paljon muitakin kykyjä (PERK), kuten ekstraenergiaa, taiankulutuksen pienennyksen tai vaikka vihollisten energian näyttämisen. Lisäksi on syytä muistaa, että vain perusjutut saa ostettua pelkällä vihollisista saatavalla valuutalla. Kaikki muut materiaalit on muistettava kerätä vihollisten kuollessa ennen niiden häviämistä savuna ilmaan. Tämä tapahtuu tattia painamalla, ja voin kertoa, että temppu käy vanhaksi verrattain nopeasti.
[[{"fid":"96680","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"6":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"6"}}]]
GAIAksi muuntautuminen auttaa taistelussa väliaikaisesti.
Varaa käyttöösi hyvät refleksit
Puutteidensa ohella Shadow Labyrinth piiskaa pelaajaansa kipakalla vaikeustasolla, joten teos ei ole aloittelijoille välttämättä se paras vaihtoehto genren saloihin. Kaiken kukkuraksi harvakseltaan sijoitellut tallennuspisteet ja liiankin sokkeloinen kenttäsuunnittelu lisäävät turhautumista tasaisin väliajoin, vaikkei resursseja kuollessa menetäkään. Tietyt jutut (kuten kartta) pysyvät tehtynä ja tutkittuna kuolemasta huolimatta, ja oikoreittejä saa toki auki, mutta esimerkiksi perusviholliset uusiutuvat tiuhaan, eikä ajoittaista takapakkia voi välttää.
Audiovisuaalisesti Shadow Labyrinth ei voisi juuri kaksipiippuisempi olla. Switch 2:lla resoluutio on odotetusti pikkuvelilaitettaan korkeampi, mutta ruudunpäivitys yskähtelee näkyvästi joissain kohdissa, harvakseltaan onneksi.
Ylivoimaisesti rasittavin ”kenttäsuunnittelun helmi” ovat ”Kasin” nenän edestä suljettavat umpinaiset huoneet, joihin virtaa kasoittain vihollisia, eikä etenemään pääse ennen kaikkien nirhaamista. Valitettavan vanhanaikaista pelisuunnittelua, joka vieläpä toistuu aivan liian usein seikkailun aikana. Onneksi sentään pomotaistelut ovat pääosin mainioita ja mielekkäitä, joskin haastavia nekin. Ehdottomasti tyydyttävintä näissä kohtaamisissa on kuitenkin trailereissakin vilahtanut vihollisten ahmaisu.
[[{"fid":"96676","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Röyh!
Audiovisuaalisesti Shadow Labyrinth ei voisi juuri kaksipiippuisempi olla. Switch 2:lla resoluutio on odotetusti pikkuvelilaitettaan korkeampi, mutta ruudunpäivitys yskähtelee näkyvästi joissain kohdissa, harvakseltaan onneksi. Graafisesti ja erityisesti animaatioiltaan Varjolabyrintti näyttää välillä aika halvalta, mutta toisaalta tietyt lokaatiot ja hahmot ovat hienosti piirrettyjä. Plussaa on annettava muutenkin vaihtelevuudesta, sillä ”Kasi” ja PUCK viilettävät muun muassa luonnon helmassa, tulivuoressa, aavikolla sekä jättimäisen avaruusaseman sisällä.
Musiikki taasen koostuu pitkälti taustaan uppoavasta ambienssista, mutta pomotaisteluiden sekä tiettyjen kohtausten kohdalle osuessa on luvassa useampia bängereitä ja muutenkin upeita sävellyksiä, joita kuuntelee mielellään ihan YouTubenkin kautta. Vängän musiikkimaailman takana on japanilainen Katsuro Tajima, mies muun muassa Tekken 8:n (arvostelu) sekä Daemon X Machinan ääniraitojen takana.
[[{"fid":"96682","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"8":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":1080,"width":1920,"class":"media-element file-default","data-delta":"8"}}]]
Duke "melkein Nukem" Sirius on pelaajan terveyttä uhkaava tipu.
Mulla ei sittenkään ole Pac-Man-kuumetta
Harmittaa sanoa näin, mutta Shadow Labyrinth tuntuu rakenteeltaan, kenttäsuunnittelultaan sekä taistelultaan hieman reliikiltä, joka ei koskaan nähnyt esimerkiksi Ori-sarjan tai Prince of Persia: The Lost Crownin syntyä. Periaatteessa se tarjoaa pelaajalleen edellytykset perushyvälle metroidvanialle, eikä se missään nimessä ole läpeensä huono peli. Käytännössä moni kilpailija tekee asiat kuitenkin huomattavasti paremmin, erityisesti taidetyylin ja taistelun osalta. Tätä seikkaa ei valitettavasti pelasta edes ajoittaiset viittaukset muihin Bandai Namcon retrotuotoksiin tai satunnaiset Pac-Man-sokkelot.
Mielenkiintoisten lähtökohtien sekä keltapalleron synttäreiden kunniaksi olisin halunnut pitää tästä paljon enemmän, mutta nyt ei vain iskenyt lainkaan. Arvosana on tyly, mutta se edustaa tismalleen omaa fiilistäni melkein koko parikymmentuntisen reissun ajan, sillä tarinakaan ei oikein ottanut lupaavan alun jälkeen tuulta alleen.
Lue juttu sivustolla...
[[{"fid":"96675","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Kunnioitettavaan 45 vuoden ikään ehtinyt keltainen ahmatti Pac-Man ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Arcade-hallista alkunsa saaneen pelisarjan ikoninen päähahmo on ehtinyt vuosien varrella seikkailemaan ”pistepelien” ohella muun muassa osoita-ja-klikkaa-teoksessa sekä lukuisissa tasohyppelyissä. Shadow Labyrinth on hahmolle kuitenkin uusi aluevaltaus, sillä koskaan aiemmin häntä ei ole nähty tähdittämässä metroidvaniaa. Synkkä ja mystinen teos onkin varsin erikoinen tapa juhlistaa hahmon pitkäaikaista taivalta, sillä hänet on yleensä totuttu näkemään huomattavasti lapsiystävällisemmissä ja värikkäämmissä tunnelmissa.
Miten ahmatiltamme siis sujuu syömisen sijaan seikkaileminen ja synkistely? Lyhyesti sanottuna jokseenkin mukiinmenevästi, mutta parempaan olisi varmasti rahkeita ollut.
[[{"fid":"96681","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"7":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"7"}}]]
"Kasi" ja PUCK pääsevät välillä luonnon helmaan.
Kaapu päälle ja menoksi
Shadow Labyrinthista puhuttaessa on pakko sivuta ensin Prime Videolla nähtyä Secret Level -sarjaa. Kyseinen varsin hämmentävä animaatiopläjäys tuotti useista eri videopeleistä oman teemajaksonsa. Näistä kenties erikoisin kuriositeetti oli ennätysajassa kuopatun Concordin (arvostelu) oma episodi, ja hyvänä kakkosena on pidettävä tietysti Circle-jaksoa, joka hämmensi katsojiaan synkällä Pac-Man-versioinnillaan.
Shadow Labyrinth jatkuu tarinallisesti suoraan jakson jälkimainingeista ja samalla tiivistää teoksen premissin tehokkaasti. Pelaaja ohjastaa Numero 8 -nimistä miekkamiestä, joka herää kammiostaan vailla ymmärrystä tapahtuneesta. Poistuessaan pömpelistä häntä tervehtii PUCK, erehdyttävästi Pac-Mania muistuttava botti, joka lyhyen keskustelun jälkeen kelpuuttaa miekkamiehen matkakumppanikseen.
[[{"fid":"96677","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Miekkamies ja PUCK.
Pian kaksikko löytää miekan, joka on kiinni oudon hirviön ruumiissa. PUCK käskee ”kasia” tarttumaan säilään, mutta tämä ei onnistu, sillä miekka luo ympärilleen suojan. PUCK on ymmällään, kunnes aiemmin nähty Oloid-olio ilmestyy uudelleen, taikoo jostain esiin metallisen proteesikäden nimeltä "ACTIV" ja antaa sen auliisti ”kasille”. ACTIVin avulla miekkamiehemme kykenee murtautumaan suojan läpi ja lopulta vetämään miekan pois ruumiista.
Puutteidensa ohella Shadow Labyrinth piiskaa pelaajaansa kipakalla vaikeustasolla, joten teos ei ole aloittelijoille välttämättä se paras vaihtoehto genren saloihin.
Paettuaan vankilasta PUCK johdattaa sivaltajamme valtavalle tornille, jossa heidän on määrä selvittää planeetan salaisuudet sekä päästä ulos isosta ja kinkkisestä labyrintista. Onneksi kaksikolla on käytössään mukavasti erilaisia työkaluja taistelemiseen sekä navigointiin, joten sokkona tai aseetta ei tarvitse sentään selviytyä.
[[{"fid":"96678","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"4":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"4"}}]]
Tulivuoressa saa olla tarkkana.
Varo tai syön sut!
Kuten todettua, Shadow Labyrinth tuo runsaaseen metroidvania-genreen oman panoksensa. Käytännössä peruspilarit ovat hyvin samankaltaiset kuin monissa kilpailijoissa: ”Kasi” seikkailee kaksiulotteisissa – teoksen nimen mukaisesti poikkeuksellisen sokkeloisissa – maailmoissa karttaa pikkuhiljaa avaten, resursseja keräten sekä vihollisia mäiskien. PUCKin ansiosta hahmo muuntuu välillä myös ihan oikeaksi Pac-Man-hahmoksi, mutta vain rajatuissa olosuhteissa.
Onkin hyvin valitettavaa, että tällä ei ole positiivista vaikutusta edes kenttäsuunnitteluun, sillä monesti kaiteelta toiselle hyppiminen Pac-Manin ominaisuudessa käy pahimmillaan hermoille epävakaiden kontrollien vuoksi. ”Kasin” itsensä hyppiminen tuntuu luontevammalta, mutta jokseenkin ilmavalta. Asian kanssa oppii onneksi elämään.
[[{"fid":"96679","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"5":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"5"}}]]
Välillä mennään kirjaimellisesti linjoja pitkin.
Taisteleminen on puolestaan hyvin peruskauraa: yksi nappi tarjoaa lyöntisarjaa, yksi hyppyä, yksi väistöä ja niin edelleen. Vihollissuunnittelu itsessään ei varsinaisesti loista luovuudellaan, joten tappelun kannalta olisi ollut elintärkeää saada enemmän kykyjä jo varhaisessa vaiheessa seikkailua. Nyt kuitenkin esimerkiksi ilmassa väistämisen ja parryamisen saa vasta useita tunteja alun jälkeen, eikä se ole hyvä asia.
Kikat eivät tietenkään rajoitu siihen, vaan ”Kasille” on mahdollista hankkia paljon muitakin kykyjä (PERK), kuten ekstraenergiaa, taiankulutuksen pienennyksen tai vaikka vihollisten energian näyttämisen. Lisäksi on syytä muistaa, että vain perusjutut saa ostettua pelkällä vihollisista saatavalla valuutalla. Kaikki muut materiaalit on muistettava kerätä vihollisten kuollessa ennen niiden häviämistä savuna ilmaan. Tämä tapahtuu tattia painamalla, ja voin kertoa, että temppu käy vanhaksi verrattain nopeasti.
[[{"fid":"96680","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"6":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"6"}}]]
GAIAksi muuntautuminen auttaa taistelussa väliaikaisesti.
Varaa käyttöösi hyvät refleksit
Puutteidensa ohella Shadow Labyrinth piiskaa pelaajaansa kipakalla vaikeustasolla, joten teos ei ole aloittelijoille välttämättä se paras vaihtoehto genren saloihin. Kaiken kukkuraksi harvakseltaan sijoitellut tallennuspisteet ja liiankin sokkeloinen kenttäsuunnittelu lisäävät turhautumista tasaisin väliajoin, vaikkei resursseja kuollessa menetäkään. Tietyt jutut (kuten kartta) pysyvät tehtynä ja tutkittuna kuolemasta huolimatta, ja oikoreittejä saa toki auki, mutta esimerkiksi perusviholliset uusiutuvat tiuhaan, eikä ajoittaista takapakkia voi välttää.
Audiovisuaalisesti Shadow Labyrinth ei voisi juuri kaksipiippuisempi olla. Switch 2:lla resoluutio on odotetusti pikkuvelilaitettaan korkeampi, mutta ruudunpäivitys yskähtelee näkyvästi joissain kohdissa, harvakseltaan onneksi.
Ylivoimaisesti rasittavin ”kenttäsuunnittelun helmi” ovat ”Kasin” nenän edestä suljettavat umpinaiset huoneet, joihin virtaa kasoittain vihollisia, eikä etenemään pääse ennen kaikkien nirhaamista. Valitettavan vanhanaikaista pelisuunnittelua, joka vieläpä toistuu aivan liian usein seikkailun aikana. Onneksi sentään pomotaistelut ovat pääosin mainioita ja mielekkäitä, joskin haastavia nekin. Ehdottomasti tyydyttävintä näissä kohtaamisissa on kuitenkin trailereissakin vilahtanut vihollisten ahmaisu.
[[{"fid":"96676","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":720,"width":1280,"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Röyh!
Audiovisuaalisesti Shadow Labyrinth ei voisi juuri kaksipiippuisempi olla. Switch 2:lla resoluutio on odotetusti pikkuvelilaitettaan korkeampi, mutta ruudunpäivitys yskähtelee näkyvästi joissain kohdissa, harvakseltaan onneksi. Graafisesti ja erityisesti animaatioiltaan Varjolabyrintti näyttää välillä aika halvalta, mutta toisaalta tietyt lokaatiot ja hahmot ovat hienosti piirrettyjä. Plussaa on annettava muutenkin vaihtelevuudesta, sillä ”Kasi” ja PUCK viilettävät muun muassa luonnon helmassa, tulivuoressa, aavikolla sekä jättimäisen avaruusaseman sisällä.
Musiikki taasen koostuu pitkälti taustaan uppoavasta ambienssista, mutta pomotaisteluiden sekä tiettyjen kohtausten kohdalle osuessa on luvassa useampia bängereitä ja muutenkin upeita sävellyksiä, joita kuuntelee mielellään ihan YouTubenkin kautta. Vängän musiikkimaailman takana on japanilainen Katsuro Tajima, mies muun muassa Tekken 8:n (arvostelu) sekä Daemon X Machinan ääniraitojen takana.
[[{"fid":"96682","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"8":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"link_text":null,"attributes":{"height":1080,"width":1920,"class":"media-element file-default","data-delta":"8"}}]]
Duke "melkein Nukem" Sirius on pelaajan terveyttä uhkaava tipu.
Mulla ei sittenkään ole Pac-Man-kuumetta
Harmittaa sanoa näin, mutta Shadow Labyrinth tuntuu rakenteeltaan, kenttäsuunnittelultaan sekä taistelultaan hieman reliikiltä, joka ei koskaan nähnyt esimerkiksi Ori-sarjan tai Prince of Persia: The Lost Crownin syntyä. Periaatteessa se tarjoaa pelaajalleen edellytykset perushyvälle metroidvanialle, eikä se missään nimessä ole läpeensä huono peli. Käytännössä moni kilpailija tekee asiat kuitenkin huomattavasti paremmin, erityisesti taidetyylin ja taistelun osalta. Tätä seikkaa ei valitettavasti pelasta edes ajoittaiset viittaukset muihin Bandai Namcon retrotuotoksiin tai satunnaiset Pac-Man-sokkelot.
Mielenkiintoisten lähtökohtien sekä keltapalleron synttäreiden kunniaksi olisin halunnut pitää tästä paljon enemmän, mutta nyt ei vain iskenyt lainkaan. Arvosana on tyly, mutta se edustaa tismalleen omaa fiilistäni melkein koko parikymmentuntisen reissun ajan, sillä tarinakaan ei oikein ottanut lupaavan alun jälkeen tuulta alleen.
Lue juttu sivustolla...