Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
Käytät vanhentunutta selainta. Kyseinen selain ei pakosti näytä tätä tai muita sivustoja oikein. Sinun tulisi päivittää selaimesi tai käyttää vaihtoehtoista selainta..
Eilisen illan ohjelma oli lähes identtinen edellisen kanssa:
Iltaan asti autotallissa ja sitten yksi episodia Alania. Tälläkertaa vuorossa oli toinen laatuaan. Hieman olisi kutkuttanut lipua kolmannen episodin puolelle, mutta pysyin lujana ja säilytin jakso per ilta tahdin, jonka jälkeen menin luonnollisesti hyvissä ajoin nukk... testamaan vielä Magic the Gatheringia.
Olisi tosiaan mielenkiintoista kuulla nyt ensimmäistä kertaa AW:n pariin sukeltavien mietteitä pelistä. Olisiko sittenkin pitänyt ostaa vuosi sitten tämä eikä RDR? Kuulostavatko autot oikeasti itseään tyydyttäviltä karhuilta? Onko tunnelma kohdallaan vai onko yhtä jännää kuin tetristä pelatessa? Onko Alan komeampi kuin Paavi? Miksei ole? Kumpaa olisit kaivannut enemmän, pimeässä metsässä kulkemista vai kylän raitilla tallailua päivänvalossa?
Tunnelman luomisen kannalta kelit ovat ainakin paljon suotuisammat nyt kuin julkaisun aikoihin. Silloin oli niin aurinkoista, ettei pelaamista voinut edes harkita ennen aamuyön hämäriä tunteja, vaikka kuinka olisi yrittänyt pimentää huonetta.
Toinen chapteri takana. Muistelin, että tämä oli se kaikista ärsyttävin harhailu ja oikein muistinkin. Tuo loputon metsä alka kuivamaan aika äkkiä kasaan, mutta ei makeaa mahan täydeltä.
Edelleen naurattaa metsurien valitut tokaisut, jotka ovat kuin suoraan juorulehdistä.
Vähän sama juttu oli mulla äsken, että halu pois metsästä oli kova. Puuduttamisen sijaan syyttäisin sitä, ettei ole mukava reippailla löysät housuissa. Pelottava paikka tuo Elderwood, jos minulta kysytään.
Eilen tuli hoidettua episodit 2 ja 3, tänään ei ehdi pelaamaan. Kolmas episodi tuntui jotenkin hieman ylipitkältä, saisi kyllä seuraavassa pelissä olla enemmän päiväosuuksia ja hieman enemmän vaihtelua, metsä on metsää. Harmittaa, että Meet the Deadline(30G) achin saaminen jäi kolmesta minuutista kiinni, täytyy yrittää uudestaan seuraavalla läpipeluulla.
Parasta pelissä on nimenomaan höpinät ja päiväosiot, taistelu on mukavaa sopivissa annoksissa. Toisaalta jos oikein muistan niin tästä eteenpäin sitä vaihtelua jo onkin hieman enemmän, parhaat kohdat ovat vielä edessä.
Huomaa että tulee kotiinpäin vedettyä pelivalintojen osalta. En olisi ikinä kokeillut tätä peliä jos tämä olisi tehty jossain muualla, pelottavat pelit kun ei ole se lempigenre. Tuli jonotettua Kampin Anttilan yömyynnissä ylihinnoiteltua keräilyversiota että sai siihen tekijöiden nimmarit.
Eilen tuli tosiaan läpäistyä kolmas episodi. Selvästi jänksin episodi tähän mennessä. Toisaalla oli hyvinkin jänskää, kun metsässä hyppelehti, mutta välissä oli onneksi myös mukavaa maisemien ihailu hetkiä. Siinä tulikin juotua kahvit kukkulalla ja kateltua ympärille, oli nimittäin ihan semmosta postikorttimaisemaa välissä.
Tänään ei kerennyt neljännen episodin pariin mitenkään. Pukkaa pikkasen muita projekteja päälle, mutta huomenna jatketaan sitten taas.
Kolmas chapteri takana ja nelosta alottelen juuri. Kolmonen oli ihan viihdyttävä kuten aikaisemminkin. Sopivasti maisemien katselua ja toimintaa. Erityisesti ensimmäinen puolisko on omaan mieleeni loistavaa pelattavaa.
Nelosesta ei ole edes kunnollista muistikuvaa, mutta eiköhän sekin aukene kun eteenpäin pääsee.
Täälläkin herättiin ja tempaistiin eka chapteri läpi. Kivasti pystyi fiilistelemään kun Achit on kerätty kaikista paitsi viimeisestä DLC:stä. Täytyy tuohon tarinaankin nyt keskittyä ihan eri tavalla. Metsämaisemat tuntuvat edelleen onnistuneilta ja näyttävät pelottavilta. En minä tuonne lähtisi kävelemään. Vaikka peli onkin melko suoraa putkea, vaikutelma laajemmasta ympäristöstä toimii hyvin.
3 episodia takana ja hiukan 4:sta aloitellut. Harmi vaan että lätkä ja muu homma haittavat harrastusta.
Peli tuntuu oikeastaan paremmalta, kuin vuosi sitten. Red dead redemptionin takia Alan Wake tuli pelattua kiireellä läpi, mutta nyt kun tätä rauhassa pelailee ja tutkii ympäristöä niin huomaa minkälainen tunnelma ja fiilis tässä oikesti on. Pari achiementtiäkin sain napattua, mitkä jäi viime kerrasta väliin.
Vielä(kin) tosin puuduttaa toi jatkuva mettässä juokseminen ja tappelu. Jota on oikeasti ihan liikaa. Episodien alussa on aina suht koht rauhallinen meno, mutta, kuitenkin se päättyy aina yöksi ja juoksenteluksi pitkin metsiä fikkari kädessä. Enemmin rauhassa fiilisteyä ja tutkimsta, niin olisi parempi.
Ei tämä huono peli ole, muttei myöskään missään nimessä täydellinen.
Huomenna sitten 4 episodi pakettiin.
Pari jaksoa vedetty ja ei ole vielä päässyt samanlaiseen hurmokseen kun eka kerralla. Ei pelissä edelleenkään mitään vikaa ole mutta neitsytmatka on aina neitsytmatka.
Ilokseni voin ilmoittaa, että itse pääpeli on läpäisty juuri 3minuuttia sitten.
Neljäs ja viides chapteri edelleen ne omat kestosuosikit. Kuudes on aina ollut vähän niin ja näin, mutta ei siinäkään valittamista, jos ei anna autoilun häiritä kokonaisuutta.
Katsoo nyt jaksaako huomenna ruveta ekan DLC:n kimppuun.
Sunnuntaihin mennessä epäilisin urakan olevan valmis
Niin kovasti kuin tätä odotinkin, niin pakko passata läpipeluu tällä kertaa. Boksia en ole edes ehtinyt käynnistää kunnolla viime viikonlopun jälkeen, eikä perjantaista pitkälle lauantai-iltaan venähtävä Viron laivareissu ainakaan helpota urakkaa. Sanotaan nyt tekosyyksi vielä työkiireet ja lätkän MM-kisat.
Kaksi ja puoli epistolaa on nyt onnistuneesti takana. Eilen iski Mirror Peak -osiossa niin kova väsymys päälle, ettei enää kunto kestänyt jatkaa. Kokemuksia on kuitenkin vaikka muille jakaa, ja vastoin kuluneen fraasin yleistä käyttötarkoitusta, aionkin nyt itseasiassa niin tehdä.
Itse olen pelannut Alan Waken läpi toistaiseksi vain kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ole klassinen "mahtava peli jota en jaksa pelata" -tapaus. Peli on jäänyt hyllylle roikkumaan puhtaasti siitä syystä, ettei sopivaa ajanjaksoa, jossa olisi voinut keskittyä täysin Alan Wakeen, ole millään löytynyt. Alan Wake -viikko iskikin oikein kivaan saumaan. Samassa on mahdollista palata mielessään viime toukokuun julkkarifiilistelyihin, kun odotettiin Gig... no, siis myöhemmän toukokuun julkkarifiilistelyihin.
Vuosi takaperin nousi useilla varmasti hyvin muistissa oleva polemiikki, kun Alan Waken kokemuksia ja arvosteluita alkoi nousta pinnalle. Tuolloin muiden muassa (tai oikeastaan lähinnä) minä nousin tulenpalavalla sanan säilällä kaikkia niitä vastaan, jotka kehtasivatkin mollata peliä. Alan Wakesta oli tullut viiden vuoden odotuksen jälkeen jotain muuta kuin peli - se oli symboli Remedyn ja samalla koko suomalaisen peliteollisuuden osaamiselle. Suorastaan säkenöivä ihailuni ensin mainittua, Remedyä, kohtaan sai minut mieltämään Alan Waken henkilökohtaiseksi ikonikseni. Oli siis suorastaan pöyristyttävää, että jotkut kehtasivatkaan yhdistää tumppuun vetävän karhun tähän pyhään tuotokseen!
Tietysti odotukset Alan Wakea kohtaan olivat huvittavan ylimitoitettuja ja täten myös reaktiot, jotka syntyivät arvosteluja lukiessa. Pelattuani Alan Waken läpi en kuitenkaan taipunut perustavanlaatuisesta kannastani: peli oli - ja on - puhdasta timanttia. Ensimmäisellä peluukerrallani toki huomasin nuo ongelmat, joista monet puhuivat - suttuisia tekstuureja siellä täällä, karmeaa kasvoanimointia, puuduttavaa taistelua ja pusikossa juoksemista. Nämä eivät kuitenkaan juuri minua kiinnostaneet: pelin luoma vaikutus, kokonaiskuva ja idea, löi kaikki pikkuviat laudalta. Bright Fallsin tunnelma, henkilöhahmot, tarinan asetelma, yön ahdistus ja pelko - paniikki ja epätoivo, yllättävyys ja uskomattomaksi kosmokseksi aukeava juoni pitivät huolen siitä, etteivät muutamat suvannot vieneet peli-intoa.
Kirjoitin joskus Alan Wake -ketjuun:
Kuka on valmis diippiin juonianalyysiin? Ei varmaan kovin moni, kun Alan Waken juoni on niin käsittämättömän moniselitteinen.
NeoGAFin hyvät tyypit jo aloittelivat tätä, ja tarjoilivat omia tulkintojaan. Ensin kerrataan kuitenkin juoni hyvin, hyvin pinnallisesti (jätän tarkoituksella aukkoja, jotta voidaan jättää tilaa myöhemmälle).
Alan Wake matkaa vaimonsa kanssa Bright Fallsiin. Pimeän voimat kaappaavat Alicen, ja Alan huomaa menettäneensä kokonaisen viikon. Selviää, että Alice ei ole kuollut, vaan vielä pelastettavissa. Kerrotaan, että sama oli tapahtunut myös 70-luvulla kirjailijalle nimeltä Thomas Zane, jonka vaimon nimi oli Barbara Jagger. Wake huomaa, että on menettämänsä viikon aikana kirjoittanut romaanin jota ei kuitenkaan ole vielä saanut valmiiksi, joka vaikuttaa tapahtumiin. Wake kirjoittaa tekstin loppuun, ja pelastaa tällä Alicen, jääden itse pimeyden vangiksi.
Sitten syvemmin.
Alan Wake vaimo Alice kaapataan täysin samasta syystä, kuin Thomas Zanen vaimo, Barbara Jagger. Pimeys haluaa itselleen käsikirjoittajan, jonka avulla tämä voi päästä valtaan. Pimeyden kaapattua Barbara Jaggerin, palautetaan hänet Thomas Zanelle nyt pimeän hallussa olevana. Thomasille uskotellaan, että tämä voi pelastaa itsensä ja vaimonsa kirjoittamalla tarinan, jonka pimeys diktatoi. Huomattuaan, että pimeys on huijannut häntä, kirjoittaa Zane romaaniinsa epäloogisen lopun, jolla yrittää pelastaa itsensä ja Barbaran. Tarina ei kuitenkaan soinnu luonnollisesti, eivätkä kummatkaan pelastu, mutta pimeys ei myöskään pääse valtaan. Kaiken keskipisteessä oleva Bird Leg Cabin hukkuu, ja tämä selitetään vulkaanisilla häiriöillä.
Sitten tulee Alan Waken vuoro. Pimeyden valtaama Barbara Jagger toimii sen "maskottina", joka antaa Wakelle Bird Leg Cabinin avaimen, jonne siis Alan vaimoineen matkaa. Historia toistaa itseään, ja Alice napataan jälleen. Tällä kertaa naikkosta ei kuitenkaan tungeta... pimeydellä täyteen, vaan tätä pidetään panttivankina, Barbara Jaggerin ilmestyessä Alanille. Tämä kertoo Alanille sen, mitä Thomasillekin; kirjoita määrätty tarina, pelasta itsesi ja vaimosi. Kirjoitettuaan tekstiä viikon ajan pimeyden vallassa, jäi Alaniin kuitenkin pieni osa tietoisuutta jäljelle. Tämä kirjoittaa itsensä vapaaksi mökistä, kutsuen //jonkun fakin sukeltajan, Thomas Zane??// valaisemaan mökin, ja antamaan Wakelle tilaisuuden paeta. Herättyään kolaroidusta autosta varsinainen tarina alkaa.
Myöhemmin kuitenkin selviää, että Zanen merkitys ei ollutkaan triviaali. Wake löytää Zanen tekstejä, joissa tämä kuvaa Waken nuoruutta kertoen esimerkiksi pelille hyvinkin keskeisestä elementistä, Clickeristä. Tätä kautta Wake ymmärtää, mitä on tehtävä, ja tuhoaa Barbara Jaggerin Clickerillä, jonka jälkeen kirjoittaa tarinan loppuun vapauttaen Alicen, mutta uhraten itsensä. Tämä siksi, koska tarinan pitää olla looginen ja sujuva - jos kaikki selviäisivät, tukehtuisi tarina omaan mahdottomuuteensa, kuten Zanella kävi. Tässä peliin astuu ikäänkuin Feng Shui, tasapaino, joka on ylläpidettävä. Käytännössä Wake on siis vastuussa mm. kaikkien tarinan aikana kuolevien hahmojen kohtalosta.
Ja sitten tulkintaan.
Waken ja Zanen suhde on erittäin ongelmallinen. Tämä siksi, että Zane kirjoitti kymmeniä vuosia aikaisemmin Wakesta, joka tulee tarinassaan kirjoittaamaan Zanesta, joka kirjoitti kymmeniä vuosia aikaisemmin Wakesta. Kyseessä on siis ns. tuplapeili-ilmiö, joka jatkuu loputtomiin. Nerokkaasti tähän sointuu myös ensimmäisen Night Springsin jakso, "Quantum Suicide", jolla on varmastikin funktio tässä mindfuckissa.
Päättelyllä voidaan myös saada aikaan lopputulema, jossa Alan Wake kaikkine tuotantoineen on vain loppujen lopuksi Thomas Zanen henkiinluomaa fiktiota, sillä miten muutenkaan tämä olisi voinut kirjoittaa 7-vuotiaasta Wakesta? Silloinhan Waken "writer's block" johtuikin pelkästään Zanen suunnitelmasta, jolloin tämän kohtalo olisi seuraavaksi matkustaa Bright Fallsiin, ja viimeistellä se, mitä Zane ei itse pystynyt. Zanen voi siis olettaa olevan hengissä, mutta pimeän vankina, jota toki tukee faktat siitä, että tämä esiintyy useampaankin kertaan kirkkaana valonlähteenä pelissä.
Myöskin voitaisiin mennä vielä pidemmälle, ja todeta, että Alan Wake onkin oikestaan Thomas Zanen reinkarnaatio, "Mr Scratchy", joka toimii ulkomaailmassa, koska Zane itse ei pysty.
Hartman oli muuten Zanen assistentti, ja ymmärrettyään pimeän vallan, tämä haluaa päästä artistien tuottajaksi; jotta voisi itse manipuloida maailmaa mielensä mukaan. Tämän takia mies vangitsi Waken.
Vielä pidemmälle mentäessä voidaan myös päätellä, että Alan jää mökkiin kirjoittamaan Thomas Zanen tapaan (Zane ilmeisesti vapautui viimeinkin tässä vaiheessa) tarinaa vielä pidemmälle, sillä tämä ymmärsi myös, että työtä on vielä paljon tehtävissä. Siihen voisi viitata lause "It's not a lake, it's an ocean", joka selkeästi toimii metaforana jollekin huomattavasti kuviteltua laajemmalle.
Kannattaa käydä täällä hakemassa perspektiiviä. Mielelläni kuulisin myös teidän mielipiteitä.
Tutkittuani juonta vielä jälkikäteen, ymmärrän, ettei analyysini kattanut puoliakaan siitä, mitä Alan Waken kokonaisvaltainen tarina on. Vaikka aikasemmin joissain uutiskommenteissa kyseenalaistinkin videopelien tieteellisen tutkimuksen, on Alan Wake nähdäkseni käsikirjoituksensa puolesta vähintäänkin tutkielman arvoista pohdittavaa.
Mutta se niistä muistoista, ja takaisin nykypäivään. On myönnettävä, että pelin jo kertaalleen läpi pelanneena viat korostuvat jonkin verran: sen 24x24-tekstuurin huomaa entistä helpommin vessan ovessa, eivätkä sahalaidatkaan 4xMSAA:sta huolimatta pysyttele piilossa (toisaalta tähän saattaa vaikuttaa viime aikojen aktiivisempi PC-pelaaminen). Samoin myös itse gameplayn suunnittelun lapsukset alkavat tulevat helposti esille: "miksi ihmeessä minun on nyt mentävä tästä" tai "kylläpäs on herra Wakella heikko kunto". Välillä pelaamisesta tulee puuduttavaa, kun täytyy olla alati häätämässä takeneita niskasta, samalla kun yrittää etsiä termaria jostain pusikosta.
Termareista päästäänkin siihen toiseen minua vaivaavaan osa-alueeseen, eli Collectibleihin. Ymmärrän toki traditionaalisen pelisuunnittelun eetoksen sisällyttää peliin kaikkea kivaa ekstrakerättävää uudelleenpeluuarvon kohottamiseksi, mutta Alan Waken kaltaisessa pelissä tällaiset ulottuvuudet rikkovat pelin etenemistä ikävällä tavalla. Koska sisälläni asuu pieni achihuora, päätin tällä peluukerralla kerätä kuitenkin kaiken mahdollisen pelistä. Olen ikäväkseni huomannut tuntuman säröytyvän yrityksen johdosta.
Aikasemmin kuitenkin totesin unohtaneeni pelin pikkuviat kokonaiskuvan edessä, ja näin on asianlaita tälläkin peluukerralla. Yleinen tunnelma on pysynyt samana - ellei jopa vahvistunut - ja silmääni (ja korvaani) on tarttunut asioita, jotka ovat hengästyttävän upeita. Mieleen on jäänyt olmannen episodin päiväosiossa nähtävät maisemat (kallion reunalta), kaikki se musiikki, yön sumu- ja ääniefektit sekä alati tiivistyvä juoniasetelma. Huomaan kaikesta parjauksesta huolimatta nauttivani pelin taistelusta: takeneitä vastaan ottelu näyttää ja tuntuu erittäin tyylikkäältä actionilta sekä henkensä edestä edestä kamppailulta samaan aikaan.
On myös todettava, että Barry on edelleen aivan yhtä hieno mies kuin aikaisemminkin.
Graafisesti peli on hivenen epätasainen. Kaupunkimaisemat päiväsaikaan tuovat mieleen GTAIV:n (ei huono sekään), kun taas metsämaasto on aivan julmetun upeaa katsottavaa. Tämä nyt on tietysti melko toissijaista, mutta mainitsempa nyt kuitenkin.
Epätasaisuudesta jo mainitsinkin, mutta on ollut kuitenkin kiva huomata, että Alan Waken graafinen anti on juuri sen tasoista, miksi viime keväänä sitä hehkutinkin. On käsittämätöntä, että (PC:n) Crysis 2:n tasoisen pelin jälkeen voi konsolipeli vaikuttaa Alan Waken lailla, mutta faktat ovat fatkoja: yön tehosteet ja maisemat ovat Alan Wakessa henkeäsalpaavia.
Tähän olin näköjään viimeksi jättänyt pelin kesken. Olisi kyllä kannattanut pelata loppuun, sen verta huikea loppu oli tällä episodilla. Pakko ehkä jatkaa tästä suoraan viidenteen.
Nyt jänskättääkin sitten tuplasti enemmän aikaiseen verrattuna tarpoa metsässä, kun ei tiedä yhtään mitä siellä lymyilee.
Tähän olin näköjään viimeksi jättänyt pelin kesken. Olisi kyllä kannattanut pelata loppuun, sen verta huikea loppu oli tällä episodilla. Pakko ehkä jatkaa tästä suoraan viidenteen.
Nyt jänskättääkin sitten tuplasti enemmän aikaiseen verrattuna tarpoa metsässä, kun ei tiedä yhtään mitä siellä lymyilee.
Episode 2 ja 3 läpäisty. Hitto, että tuo kolmas episodi tuntui pitkältä. Läpipeluusta on jo niin paljon aikaa, että olin unohtanut suurimman osan pelistä. Pari kertaa luulin, että nyt tämä päättyy mutta episodi vaan jatkui... Pirun pahoja cliffhangereita ovat saaneet noihin episodien loppuihin. Tekisi heti mieli ahmaista seuraavakin jakso.
Pirun komea kohta tuossa kolmannen episodin lopussa kun Alan putoaa hätäsoihtu kädessä kalliolta alas kameran ollessa kaukana järvellä.
Pelottava paikka tuo Elderwood, jos minulta kysytään.
