Peli läpi.
Monet tuntevat Bayonettan särmäkkyydestään, seksikkyydestään ja ylitseampuvasta vauhdikkaasta toiminnastaan. Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon on jotain muuta. Se on kuin vesiväreillä maalattu satukirja. Tämä esiosa ottaa pesäeroa oikeastaan kaikilla osa-alueilla pääsarjaan, mutta samalla päähahmon tunnistaa kyllä samaksi kyvykkääksi noidaksi, vaikka nyt tarkastellaankin hänen nuoruusvuosiaan.
Bayonetta Origins: Cereza and the Lost Demon sijoittuu aikaan, jolloin nuori Cereza on noita Morganan opissa riistettynä vanhemmiltaan. Seikkailu alkaa, kun Cereza lähtee vaeltelemaan kiellettyyn metsään unessa nähdyn pojan rohkaisemana. Ilkikuriset keijut pitävät jöötä metsän siimeksessä ja taisteluun joutuessaan Cereza summonoi epätoivoisena demonin tuonpuoleisesta. Demoni nappaa Cerezan pehmolelusta itselleen kehon ja tästä alkaa nuoren tytön ja demonin yhteinen matka. Matkan aikana parivaljakko oppii toisiltaan yhtä ja toista. Heidän välisen ystävyyden kehittyminen on ehdottomasti pelin parasta kerronnallista antia. Tarina on muutenkin oikein onnistunut. Se mikä alkaa lapsenomaisena satuna, kasvaa isoihin mittoihin kun loppuun päästään.
Toiminta on täysin erilaista mihin Bayonetta -peleissä on totuttu. Tällä kertaa demoni on se, joka taistelee ja Cereza antaa tukea loitsuttamalla. Tämä vaatii pelaajalta totuttelua, sillä vasemmalla tatilla ohjataan Cerezaa ja oikealla demonia. Samaan aikaan vastaavat olkanapit toimivat molempien hahmojen toimintanäppäiminä. Pelaaja siis ohjaa kahta hahmoa yhtä aikaa pitkin seikkailua, mutta myös kiivaimmassa taistelun tiimellyksessä. Maailmassa etenemiseen käytetään kivasti myös molempia hahmoja ja uusien kykyjen avautuessa aukeaa uusia reittejä. Välillä tuntui että meinasi aivot nyrjähtää, kun kaksi hahmoa liikkuu ruudulla ja molempia pitäisi pystyä hallitsemaan. Idea on kuitenkin hauskan omaperäinen ja toteutus onnistunut. Se on vaan jotain mikä vaatii totuttelua. Kahdella hahmolla on saatu luotua kivasti erilaisia etenemisen estäviä pulmia ja muutenkin vaihtelua liikkumiseen ja seikkailemiseen.
Pelin graafinen tyyli poikkeaa muista Bayonetta -peleistä. Värit ovat hempeitä ja maisemat pelkistetyn kauniita. Kuvakulma on enemmän isometrinen kuin suoraan hahmoa seuraava ja välivideot kerrotaan satukirjan sivuina. Peli ei silti ole ihan perheen pienimmille. Ei pelkästään käsi-silmäkoordinaatiota vaativan kahden hahmon yhtäaikaisen ohjauksen takia tai tarinan lopun kiekuroiden, vaan pelikotelon PEGI 12 -merkintä ja nyrkin sekä hämähäkin kuva kertovat siitä, että mäiskettä ja mähinää on luvassa.
Vajaa viisitoistatuntinen läpipeluu tuntui sopivan pituiselta. Uusia taitoja sai repertuaariin sopivin väliajoin ja tarina keräsi kierroksia loppua kohden. En tiedä voiko tätä varauksetta suositella Bayonetta -faneille. Niin erityylinen peli on, mutta avoimin mielen, kun tähän lähtee, niin sieltä paljastuu sympaattinen toimintapeli, jonka omaperäinen hahmojen ohjaustapa jakaa varmasti mielipiteet.