Chicago (2002)

[Jouko Luhtala]

Niih, vuonna 2002 Chicago otti ja voitti kuusi Oscaria, mukana se tärkein eli paras elokuva. Suhteellisen kovilla ennakko-odotuksilla tuo sitten tuli mentyä teatteriin katsomaan. Ennen kaikkea odotin samanlaista häikäisevää visuaalisuutta mitä Moulin Rouge! oli tarjonnut. Noh, pettymys oli aika karvas kun lopputeksitit rävähtivät ruutuun.

Kun tuota nyt kuitenkin halvalla myytiin niin Chicago sai meikäläisen silmissä ns. toisen mahdollisuuden ja käyttikin sen ihan kohtuullisesti. Edelleen olen kyllä sitä mieltä että Moulin Rouge! on huomattavasti parempi niin elokuvana kuin musikaalina ja eritoten tuo parhaan Oscarin pysti meni aivan väärään osoitteeseen (muut ehdokkaat: LotR: FotR, Pianist, Gangs of New York ja the Hours).

Silti, jos unohtaa Moulin Rougen! ja Oscarit niin Chicago on hyvä elokuva, sellainen neljän tähden teos. Pahimpana vikana on ikävä kyllä itse musiikki-kohtaukset joista puuttuu sellainen tunnelma ja visuaalisuus kuin Moul...kuin niissä parhaillaan voisi olla. Toki mukana on muutama oikeinkin hyvä, kuten Geren kaikki tanssimiset ja Zellwegerin loppuvaiheeseen sijoittuva osuus joka on tosin enemmän kerrontaa kuin laulua. Näyttelijäpuolella Gere loistaa parhaiten, Zellweger on "ihan hyvä" ja Oscarin pokannut Zeta-Jones myös "ihan hyvä", ei kuitenkaan mitenkään erikoinen.

Yllättäen Chicago on mielestäni parhaillaan silloin kun siinä ei lauleta ja tanssita, tarinankerronta on paikka paikoin oikeinkin tyylikästä ja välillä myös hauskaa.

Mutta mutta, mitäs muut tykkäsivät?

juuri ja juuri 4 / 5

 

[Jarmo Hänninen]

Vastaus: Chicago (2002)

Nyt tulee pahasti vastakkaista kommenttia. Elokuvan katsoin tänä aamuna toisen kerran - tällä kertaa kotona ja selvinpäin (ei en katsonut ekaa kertaa leffateatterissa vaan kaverilla). Kokemus oli kauhea ja sitä on vaikea kuvailla sanoin, mutta yritän parhaani. Yksikään näyttelijänsuoritus ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai koskettava. Ehkä Zellwegerin hahmon aviomiesreppana Amosia näytellyt John C.Reilly oli tällä(kin) kertaa koko elokuvan parasta antia. Jopa miehen ns. musikaaliesitys oli persoonallisin kaikista. Myös Lucy Liun pikkuinen sivurooli oli allekirjoittaneelle yllätys.

Tietenkin ylinäytteleminen kuuluu parhaaseenkin musikaaliperinteeseen ja siinä elokuva lunastaa odotuksen 100 prosenttisesti.

Sitten itse elokuvaan, sen ohjaajaan ja pääosanesittäjiin. Ohjaaja Rob Marshallin ohjauksessa ei ole mitään erityisempiä elokuvia syntynyt, joten se siitä. Chicago ilmeisesti nosti miehen sitten pikkuisen ylemmäksi uskottavuuslistoilla jne. Elokuvan musikaaliosuudet ovat ohjattu hyvinkin teatterimaisesti (eli jäljittelevät mielestäni melko hyvin absurdeimpia broadway-tilanteita), mutta silti todella perinteisesti. Jos kamerakulmien tähtävänä on näyttää pelkästään se miten pitkälle laulajien huulet voivat törröttää, näytetään vähän pepun heilutusta, säärtä ja miten ne "keuhkot" pyörii. Niin tavanomaista tuon ajan kuvausta - vaikka musikaalista onkin kyse - että oksettaa. Ja sitten musikaalin perusta: kappaleet ja esitys. Sieluttomat esitykset, jossa peruselementteinä on spagaatit ja naisen pianoa vasten kyhnyttäminen (engl. dry-humping).

Lisäksi kappaleet ovat kaikki rakennettu samalla periaatteella; ensin toistetaan sanaa, muutamaa sanaa tai lausetta, lauleskellaan muka "kiihottavan" koreografian tahtiin ja sitten rakennetaan grande finale joka perustuu niihin samoihin sanoihin tai lauseeseen jota biisin alussa hoettiin.

Voi luoja mitä moskaa.

Hyvästä yrityksestä elokuva ansaitsee meikäläiseltä kokonaiset 2 ja ½ tähteä.