Vastaus: Hardware: Rivals (jatkoa Hardware Online Arena PS2-pelille)
Tämähän oli varsin mielenkiintoinen tapaus ilmaiseksi PlayStation Plus -peliksi. Kumma kyllä tammikuun ilmaispelitarjonta ei taaskaan pelaajia miellyttänyt, vaikka kerrankin tarjottiin yksinoikeuspeli ja vielä julkaisupäivänä! Vastaavia areena-ajopelejä ei ainakaan ole liiaksi, vaan lähes kaikki autosotapelit ovat esim. ModNation Racersin tapaan taistelun ja kilpa-ajon hybridejä. Steamissa on kyllä panssariajomekastuksia joka lähtöön, mutta ne kaikki ovat keskeneräisiä tai muuten vain epäonnistuneita Greenlight-tekeleitä. Twisted Metal on konsolipuolella lähimpänä tätä peliä.
Hardware Rivals on puhdas moninpeli, joten ainoa tapa testata itseään on liittyä keskellä nettipelaajien sekasortoa. Olen pelannut vain vähän eri nettipelejä, joten odotin, etten saisi ainuttakaan tappoa ensimmäisten kymmenen erän aikana. Syvään hengittäen ja hammasta purren menin ensimmäiseen verkko-otteluuni, ja tuloksena oli helpotus: ei se nyt niin vaikeaa ollut. Peli on todella aloittelijaystävällinen ja nopeasti opeteltavissa, eikä kuoleman jälkeen tarvitse odotella respawnia kuin pari sekuntia. Olin onnesta sekaisin, kun sain toisessa ottelussani jo yhtä monta tappoa kuin kuolemaa. Taistelu nojaa vahvasti kerättäviin kertakäyttöaseisiin eli power uppeihin, joista osa lukittuu automaattisesti pitkänkin matkan päästä. Perusase, joka on ajoneuvosta riippuen konekivääri tai tykkitorni, on lähinnä viimeistelyä varten, eikä sen kanssa kannata lähteä rellestämään ilman power uppia.
Tankilla pelaaminen oli itselleni paljon hauskempaa kuin autolla. Siitä tuli kuitenkin vielä tuplasti hauskempaa, kun havahduin omaan typeryyteeni: vasta 200 kuoleman jälkeen tajusin, että tankilla voi kääntyä paikallaankin. Taktiikan muuttamisen jälkeen tappoja alkoikin ropista ja nimenomaan kaksintaistelutilanteista. Niissä kannattaa aina pysäyttää tankki ja kääntää ainoastaan tykkitornia. Varsinkin autoilijat ovat tällöin alakynnessä, sillä niiden pitää ajella edestakaisin saadakseen konekiväärinsä kohdistettua. Usein viholliseni erehtyy luulemaan, että hillitön väistely antaa heille lisäaikaa. Sitä ei heru, koska tykkitorni kääntyy vaivattomasti maalitaulua kohti, kunhan vain muistaa olla kaasuttamatta samaan aikaan.
Vaikka pärjääminen on hyvin paljolti tuurista kiinni, voi tappoja kartuttaa epäreiluillakin taktiikoilla: power upit eivät suinkaan ole tasapainossa, vaan ylivoimaisimmat aseet ovat hakeutuvat ohjukset, raidetykki ja laser. Elektromagneettiset EMPit ja raketit ovat sen sijaan lähes hyödyttömiä. Suurin ongelma on se, että samat aseet ilmestyvät aina samoihin paikkoihin. Tällöin pelissä pärjäävät parhaiten ne, jotka muistavat ulkoa ohjusten ja laserien sijainnit. Kadonneessa temppelissä vastustajat eivät mahtaneet minulle mitään, kun heti spawnattuani hain aina pyramidin keskeltä itselleni täydet suojapanssarit. Alakynnessä ovat myös ne, jotka eivät osaa suojautua kenttäkohtaisilta superaseilta. Varsinkin ilmahyökkäykset tuottivat minulle aluksi harmaita hiuksia, kunnes viimein opin löytämään bunkkerin piilotetut sisäänkäynnit. Onneksi koko peli on kuitenkin niin lyhytikäinen, ettei railo aloittelijoiden ja veteraanien välillä pääse liiaksi levenemään.
Rikkinäisen power up –systeemin lisäksi peli kärsii pahasti sisällön puutteesta. Pelaajat ansaitsevat otteluista kokemus- ja valloituspisteitä, mutta niillä avattavat palkinnot eivät riitä pitämään mielenkiintoa yllä. Viimeksi kun tarkistin, pelissä oli viisi kenttää, ja ainakin yksi on vielä tulossa. Uudet kentät ovatkin erittäin tervetullut lisä ja ainoa syy palata myöhemmin pelin pariin. Jos miehekkäällä bassolla laukovaan selostajaan ei ehdi kyllästyä, niin viimeistään taustamusiikki panee pelaajan koetukselle: musiikkikappaleita (jos niitä musiikiksi voi sanoa) on tasan yksi kenttää kohden. Muista valituksen aiheista mieleen tulee vielä se, että ajoneuvoilla kiipeily on todella kömpelöä: monien rakennusten päälle ja power uppien luo pääsee vain autonmitan levyisiä luiskia pitkin, jolloin pyörät suistuvat auttamatta reunan yli. Kun gravitaatio on pelissä mitä on, ajoneuvot eivät millään ota palautuakseen, vaan jäävät kellumaan ärsyttävästi luiskan ja maanpinnan välimaastoon.
Hardware Rivals ei ole kummoinen tapaus. Tuuriin ja kartantuntemukseen nojaava taistelu, sisällön puute ja ajoittain kömpelö ohjaus saavat areenapelien ystävät nopeasti palaamaan Rocket Leaguen pariin. Itse viihdyin Hardwaren parissa yllättävän hyvin eli suunnilleen viikon ajan. Saattaa toki johtua siitä, että yksinpeleihin tottuneena innostun helposti keskinkertaistakin moninpeleistä. Erityismaininta pitää muuten antaa tyylikkäistä grafiikoista. Yleensä värikkäät sarjakuvagrafiikat ärsyttävät, mutta tässä niitä on käytetty onnistuneesti. Kun ajoneuvot ovat pelkistettyjä laatikkoja eivätkä rakennuksetkaan loista yksityiskohdillaan, ei tähän kaipaa armeijanharmaata inhorealismia. Sain pelaamani viikon aikana noin 600 tappoa, 400 kuolemaa ja kaikki trophyt yhtä lukuun ottamatta. Viimeinen trophy vaatii 1000 tappoa, mutta sen säästän uusien kenttien ja muiden päivitysten varalle

.
6/10 – kuin Nintendon kopioima Twisted Metal.