Tuli pelattua peräkkäin/päällekkäin läpi niin Double Exposure, kuin Reunion. Laitan vaikka tänne lyhyet mietteet molemmista, kun aika pitkälti samat kritiikit ja kehut koskevat molempia pelejä.
Jos minulta kysytään, millainen peli on Life is Strange(2015), vastaan, että kyseessä on tarinallisten valintapelien kultastandardi, ja peli jota luonnehtisin lähes mestariteokseksi. Jos minulta taas kysytään millainen pelisarja Life is Strange on, vastaisin, että se on suorastaan tuskastuttavan keskinkertainen pelisarja, jossa yksikään jatko-osa ei pääse lähellekään ensimmäisen osan tasoa.
Ekan Life is Strangen uudelleen pelailin tuossa vuosi takaperin, ja se ei ollut vanhentunut yhtään. Iski siis edelleen todella kovaa, ja on edelleen mielestäni paras tämän genren peli mitä on tullut pelattua. Maxin paluu Double Exposuressa sekä Reunionissa sai siis kiinnostumaan näistä parista uudesta, yllättävän nopealla tahdilla julkaistusta pelistä. Koska molemmat pelit edellyttivät ainakin kahta täyttä läpipeluuta, pelailin molemmat pelit ensin sokeana läpi, ja sen jälkeen uudet läpipeluut eri valinnoilla, ja guideja vilkuillen, että sai Platinat hommattua. Pelit jatkavat käytännössä samaa tarinaa, niin tällainen menettely toimi oikein hyvin. Itse en suosittelie Reunionia edes pelaamaan, ellei DE ole pelattuna aiemmin.
Palauttivatko nämä kaksi uutta Maxin seikkailua pelisarjan sen ensimmäisen osan timanttiselle tasolle? Mielestäni ei edes lähelle. Sen kuitenkin myönnän, että pidin näistä molemmista peleistä enemmän, kuin kahdesta aiemmasta pelisarjan osasta, joissa Maxia ei olla nähty.
Mikä näissä peleissä toimii erinomaisen hyvin, on edelleen Max. Max on edelleen selvästi se sama, pidettävä ja samaistuttava hahmo joka hän oli sarjan ensimmäisessä pelissä. Nyt hän on toki vanhempi, viisaampi ja kypsempi kuin aiemmin, mielestäni tämä aspekti on onnistuttu kirjoittamaan onnistuneesti ja uskottavasti, kuitenkin hahmon historiaa kunnioittaen. Maxin supervoima, vaikka vähän erilainen onkin, oli pelillisesti hyvin paljon hauskempi, kuin mitä pelisarjan muilla protagonisteilla. Maxilla on hauskaa selvittää mistä juonessa oikein on kyse, millaisia salaisuuksia ja motivaatioita eri hahmoilla on, ja mihin suuntaan tarina vie. Cliffhangerit, juonenkänteet ja odottamattomat yllätykset pitävät otteessaan, ja kumpikaan peleistä ei missään vaiheessa alkanut kyllästyttämään. Aika nopeaan tahtiin nämä molemmat tuli siis ahmittua.
Max on siis mainio, mutta mites ne Maxin ystävät, tuttavat, työkaverit, oppilaat ja romanttiset kiinnostuksenkohteet? Ensimmäisessä pelisarjan pelissä, pidin oikeastaan kaikista tarinassa merkittävistä hahmoista ja jopa vähäisemmistä sivuhahmoista aivan älyttömästi. Tuntui, että lähes jokainen laajasta hahmokaartista näytteli merkittävää osaansa juonessa, ja onnistui myös olemaan onnistuneesti moniulotteinen. Harva hahmo oli täysin hyvis, harva myöskään täysin paha. Se mitä hahmoille tapahtui, todellakin kiinnosti. Arcadia Bayn asukkaat jäivät siis minulle mieleen hyvin onnistuneesti käsikirjoitettuna ja uskottavina.
Mites sitten uuden pelin miljöönä toimivan Lakeportin pikkukaupungin asukkaat? Noh, näissä ei mielstäni olla onnistuttu paria poikkeusta lukuunottamatta kovinkaan hyvin. Max tosiaan loistaa peleissä, mutta ehkä osasyynä siihen on, että suunnilleen kaikki muut hahmot ovat joko niin ohuita, yksiulotteisia, etäisiä tai "väärällä tavalla" epäpidettäviä. Mitä tuolla viimeisellä kohdalla tarkoitan, on esimerkiksi hahmo, joka antaa sellaista epämiellyttävää ja limanuljaskamaista vibaa, mutta joka paljastuukin jossain vaiheessa tarinaa Maxin mahdolliseksi romanssi-vaihtoehdoksi (tämä oikeasti yllätti peliä pelatessa kovasti). Tai eräs Maxin ystävä, joka vaikuttaa niin tylsän yleismiellyttävältä, ja persoonattomalta, että odotin koko pelin ajan, että kyseinen kaveri paljastuisi kaiken takana olevaksi pahikseksi, tai edes jonkinasteiseksi dramaattisen salaisuuden omaavaksi hahmoksi. No ei, kyseinen kaveri on vaan puhtaasti juuri niin hajuton ja mauton kuin miltä koko pelin vaikuttaakin. Kukaan hahmo ei näissä uusimmissa peleissä onnistu varsinaisesti yllättämään, tai kasvamaan hahmona mihinkään kovinkaan merkittävään tai järkeenkäyvään suuntaan. Tuntuu, että moni hahmo joka on tavallaan tarinallisesti menossa johonkin, ei sitten sitten lopulta menekään yhtään mihinkään, tai jopa taantuu entistä yksiulotteisemmaksi. Tuntuu, että pelissä on hahmoja, joista pelaajan olisi sinänsä tarkoitus pitää tai välittää, jotka pelissä kuitenkin onnistutaan käsikirjoittamaan niin huonosti, että heistä ei välitä sitten tippaakaan. Kun näiden kahden pelin jälkeen mietin, mistä hahmoista oikeasti pidin, ja joita peli hyödynsi hyvin, ei nouse kovinkaan montaa hahmoa mieleen. Tämän hahmojen käsikirjoituksen osalta, nämä uudet pelit ovat mielestäni siis menneet pahasti metsään.
Etenkin Double Exposuren kohdalla, peleissä on myös aika pahaa laadullista ailahtelua. DE:n muutama ensimmäinen kappale oli mielestäni todella onnistuneita, viihdyttäviä ja koukuttavia, mutta pari viimeistä kappaletta, sekä lopetus suorastaan pannukakkumainen lässähdys. Double Exposurelle voi tosin antaa kehuja selkeästi korkeista tuotantoarvoista. Graafinen puoli, hahmojen kasvoanimaatiot ja yleinen sinematografia ovat selkeästi paremmalla tasolla kuin sarjassa aiemmin. Huonona puolena tosin, Reunioniin siirryttäessä seurasi kuitenkin melkoinen tipahdus näissä mainituissa aspekteissa, peli kun tuntui jotenkin kauttaaltaan pykälän tai pari halvemmalta ja viimeistelemättömämmältä kuin DE. Tähän lienee ymmärrettävät syynsä, kun ainakin huhujen mukaan Reunion tehtiin aika paljon vähemmällä kehittäjämäärällä, ja nopeahkolla aikataululla, kuin DE. Nämä on toki vain huhuja, mutta käsittääkseni, Reunionia muutettiin hyvinkin radikaalisti siitä, mitä sen oli alunperin pitänyt olla, johtuen siitä, että DE oli taloudellisesti melkoinen floppi. Tämän voin varsin hyvin uskoa, niin paljon töksähteleviä juonikuvioita ja hahmokaaria Reunionissa nimittäin tuntuu olevan. Reunionille kuitenkin pisteet siitä, että se ei loppua kohden lässähtänyt, vaan onnistui pitämään saman melko hyvän tason yllä alusta loppuun asti.
Vaikka viestini onkin aika kritiikkipainotteinen, totean edelleen, että pidin Double Exposuresta ja Reunionista enemmän kuin parista aiemmin ilmestyneestä sarjan pelistä. Life Is Strange(2015) on edelleen siellä omalla tasollaan mitä tulee pelisarjan muihin osiin, mutta oli nämä uudet pari Maxin seikkailua kuitenkin viihdyttäviä, koukuttavia ja pelaamisen arvoisia teoksia. Ei jäänyt paha maku suuhun, joskaan en myöskään anna suuria ylistyssanoja kummallekaan. Tavallaan toivoisin, että pelisarja annettaisiin jo mieluummin jonkun muun kehittäjän käsiin kuin Deck Nine. Tämä kehittäjä on nyt mielestäni saanut näyttää kykynsä pelisarjan parissa, ja en usko että mitään hirveän arvokasta menetettäisiin, jos sarjan jatko annettaisiin jollekin ihan toiselle studiolle.
Molemmat pelit ovat kuitenkin siellä kolmen tähden tuntumassa. Vahvimmillaan lähempänä neljää, heikoimmissa kohdissaan lähempänä kahta tähteä. Parempaa olisin toivonut, huonomminkin olisi tosin voinut mennä.
www.konsolifin.net
ehkä mä löydän jotain pelattavaa tuolta xbox puolelta tuoksi aikaa 
