Mitenkäs ihmisiin täällä on uponnut vuosikymmenien kuluessa Metroid-pelisarja? Vaikka kyseessä on tavallaan yksi Nintendon tunnetuimmista sarjoista, on se jollain tasolla jäänyt aina selvästi Zeldan ja Marion varjoon, tai ainakin pienemmän pelaajakunnan suosikiksi. Jos viedään asia hieman laajemmalle tasolle, niin harmillisen harvoin Metroideja tuodaan esille yleisessä pelisarjojen mehusteluissa esimerkiksi Final Fantasyjen, Metal Gearien, Silent Hillien, Resident Evilien tai minkä tahansa muun vastaavan kulttitason suosikin rinnalla.
Oma "Metroid-historiani" ulottuu lähes yhtä pitkälle kuin pelaamishistorianikin, minkä takia Metroidit varmaan ovatkin lähellä sydäntä. Ensimmäinen Metroid (NES) oli aikanaan käsittämättömän vaikea, eikä sen pelaamisesta meinannut joskus junnuna tulla yhtään mitään ilman karttasysteemeitä ja muita. Lopulta se meni sitten ruutupaperille karttojen piirtelemiseksi ja säätämiseksi, minkä seurauksena Mother Brainille ja loppuun saakka pääseminen oli ihan uudella tapaa ainutlaatuisen palkitseva kokemus. Verrattavissa vähän siihen, kun oikeasti omin avuin pääsi klassisen Zelda ykkösen loppuun saakka. Näin jälkikäteen ja pari viikkoa sitten uudelleenpelattuna ensimmäinen Metroid ei ehkä ole kestänyt ajanhammasta ihan yhtä hyvin kuin sarjan muutamat kehittyneemmät osat, mutta perusidea tässä on yhtälailla läsnä, kuin Metroid 2:ssa (GB) muutamia vuosia myöhemmin, joka sekin toimi hyvin.
Se suurin pommi Metroid-sarjassa itselleni on edelleen luonnollisesti Super Metroid (SNES), joka tuli tässä Metroid-maratonin merkeissä pelattua läpi tällä viikolla ties miten monennen kerran. En tiedä ovatko läheskään kaikki pelaajat löytäneet pelistä sitä ainutlaatuisuutta minkä itse tavoitan, mutta jollain ihan omalla tavallaan Super Metroidissa on käsittämättömän hieno tunnelma. Yksinäinen, ahdistava ja jopa klaustrofobinen paikka paikoin. Jokainen pelin alueista Crateriasta Tourianiin asti sisältää ihan omanlaisensa tunnelman ja vieläkin muistaa ne ensimmäiset pelihetket, kun satunnaisella räiskimisellä ja pommien viskelyllä löysi jonkin salaisuuden ja lähes suu ammollaan sai ihmetellä, että mihin ihmeeseen täältä nyt pääsee. Eikä unohda pidä myöskään yhtä hienoimmista loppupomotaisteluista twisteineen Mother Brainia vastaan Larvan kera. Klassikkokohtaus yhdessä parhaista peleistä ikinä, ei voi mitään.
Juuri nyt uppoudun Metroid Prime (GC/WII) -sarjaan, joista ainoastaan ensimmäinen osa on ennestään tuttu vuodelta 2003. Muistan kun näin pelistä juttua ensimmäistäkertaa GameWorld-messuilla 2002 (ffffans-miitti!!1) ja olin kunnon puristin tapaan epäileväinen 3D:n toimivuudesta pelissä. Niin siinä kuitenkin kävi, että GameCube tuli hankittua keväällä 2003 oikeastaan vain Metroid Primen takia ja sehän yllätti laadullaan ihan puun takaa. Jollain tavalla Retro Studios oli vain onnistunut pitämään alkuperäisen Metroidin hengen 3D:ssakin mukana ja itse asiassa pidän Metroidin siirtymistä kahdesta kolmeen ulottuvuuteen yhtenä parhaana lajissaan koko pelihistoriassa. Ei Metroid Prime ehkä ihan yhtä vangitseva ja ainutlaatuinen ole kuin Super Metroid, mutta "se jokin" on vahvasti läsnä tässäkin ja toivon, että kunhan lähiviikkoina aloitan Metroid Prime 2: Echoesia (GC) ja Metroid Prime 3: Corruptionia (WII), laadusta pidetään kiinni myös näissä.
Tuoreimpana osana pelisarjaan mukaan on astumassa The Other M (WII), josta on tullut luettua jonkin verran, muttei liikaa. Ilmeisesti kyseessä on puoliksi semi-2D ja puoliksi 3D peli, joka vie sarjaa sisätiloineen vähän lähemmäksi juuriaan, mutta tuo mukaan myös välinäytöksiä, enemmän dialogia ja niin edelleen, tarinan sijoittuessa Super Metroidin jälkeisiin aikoihin. Ihan kuten kävi Metroid Primesin kanssa, taitaa Wiin hankkiminen olla viimeinkin ajankohtaista tämän ollessa yksi muutamista syistä siihen investoimiseen, mikä tullee tapahtumaan hyvinkin pian.
Oma "Metroid-historiani" ulottuu lähes yhtä pitkälle kuin pelaamishistorianikin, minkä takia Metroidit varmaan ovatkin lähellä sydäntä. Ensimmäinen Metroid (NES) oli aikanaan käsittämättömän vaikea, eikä sen pelaamisesta meinannut joskus junnuna tulla yhtään mitään ilman karttasysteemeitä ja muita. Lopulta se meni sitten ruutupaperille karttojen piirtelemiseksi ja säätämiseksi, minkä seurauksena Mother Brainille ja loppuun saakka pääseminen oli ihan uudella tapaa ainutlaatuisen palkitseva kokemus. Verrattavissa vähän siihen, kun oikeasti omin avuin pääsi klassisen Zelda ykkösen loppuun saakka. Näin jälkikäteen ja pari viikkoa sitten uudelleenpelattuna ensimmäinen Metroid ei ehkä ole kestänyt ajanhammasta ihan yhtä hyvin kuin sarjan muutamat kehittyneemmät osat, mutta perusidea tässä on yhtälailla läsnä, kuin Metroid 2:ssa (GB) muutamia vuosia myöhemmin, joka sekin toimi hyvin.
Se suurin pommi Metroid-sarjassa itselleni on edelleen luonnollisesti Super Metroid (SNES), joka tuli tässä Metroid-maratonin merkeissä pelattua läpi tällä viikolla ties miten monennen kerran. En tiedä ovatko läheskään kaikki pelaajat löytäneet pelistä sitä ainutlaatuisuutta minkä itse tavoitan, mutta jollain ihan omalla tavallaan Super Metroidissa on käsittämättömän hieno tunnelma. Yksinäinen, ahdistava ja jopa klaustrofobinen paikka paikoin. Jokainen pelin alueista Crateriasta Tourianiin asti sisältää ihan omanlaisensa tunnelman ja vieläkin muistaa ne ensimmäiset pelihetket, kun satunnaisella räiskimisellä ja pommien viskelyllä löysi jonkin salaisuuden ja lähes suu ammollaan sai ihmetellä, että mihin ihmeeseen täältä nyt pääsee. Eikä unohda pidä myöskään yhtä hienoimmista loppupomotaisteluista twisteineen Mother Brainia vastaan Larvan kera. Klassikkokohtaus yhdessä parhaista peleistä ikinä, ei voi mitään.
Juuri nyt uppoudun Metroid Prime (GC/WII) -sarjaan, joista ainoastaan ensimmäinen osa on ennestään tuttu vuodelta 2003. Muistan kun näin pelistä juttua ensimmäistäkertaa GameWorld-messuilla 2002 (ffffans-miitti!!1) ja olin kunnon puristin tapaan epäileväinen 3D:n toimivuudesta pelissä. Niin siinä kuitenkin kävi, että GameCube tuli hankittua keväällä 2003 oikeastaan vain Metroid Primen takia ja sehän yllätti laadullaan ihan puun takaa. Jollain tavalla Retro Studios oli vain onnistunut pitämään alkuperäisen Metroidin hengen 3D:ssakin mukana ja itse asiassa pidän Metroidin siirtymistä kahdesta kolmeen ulottuvuuteen yhtenä parhaana lajissaan koko pelihistoriassa. Ei Metroid Prime ehkä ihan yhtä vangitseva ja ainutlaatuinen ole kuin Super Metroid, mutta "se jokin" on vahvasti läsnä tässäkin ja toivon, että kunhan lähiviikkoina aloitan Metroid Prime 2: Echoesia (GC) ja Metroid Prime 3: Corruptionia (WII), laadusta pidetään kiinni myös näissä.
Tuoreimpana osana pelisarjaan mukaan on astumassa The Other M (WII), josta on tullut luettua jonkin verran, muttei liikaa. Ilmeisesti kyseessä on puoliksi semi-2D ja puoliksi 3D peli, joka vie sarjaa sisätiloineen vähän lähemmäksi juuriaan, mutta tuo mukaan myös välinäytöksiä, enemmän dialogia ja niin edelleen, tarinan sijoittuessa Super Metroidin jälkeisiin aikoihin. Ihan kuten kävi Metroid Primesin kanssa, taitaa Wiin hankkiminen olla viimeinkin ajankohtaista tämän ollessa yksi muutamista syistä siihen investoimiseen, mikä tullee tapahtumaan hyvinkin pian.