Mutta sitten tartuin Ernest Clinen opukseen Ready Player Two. Sarjan edellistä osaa lukematonkin varmaan osaa arvata, mille kirjalle tämä on jatkoa...
RPO:sta jäi mieleen, että se oli hyvin rullaavaa joskin köykäistä tekstiä, mutta RPT tuntuu suorastaan umpihuonolta. Clinelta tuntuu puuttuvan alkeellisinkaan ymmärrys siitä, mitä jättimäisen korporaation pyörittäminen käytännössä tarkoittaa, sillä kirjojen välissä umpirunkuksi muuttunut päähenkilö tuntuu johtelevan maailman isointa (ja jos sama kehityskulku jatkuisi, pian maailman ainoata) yritystä 12 tunnin VR-sekoilusessioiltaan yli jäävällä ajalla.
Periaatteessa surkeat kirjat pitäisi vain jättää kesken, mutta onneksi tämä on vain ärsyttävä ja typerä mutta ainakaan toistaiseksi ei tylsä. Silti suosittelen kaikkia itseään kunnioittavia lukemisen harrastajia skippaamaan koko paskan. (Kerron ehkä mietteitä paremmin, kun saan kirjan luettua.)
Okei, tuli vetäistyä tuo loppuun.
RPT muuttui jossain kohtaa vähemmän huonoksi. Siis mitään laatukirjallisuuttahan se ei ole, mutta vauhtiin päästyään se onnistui tempaamaan mukaansa. Tuossa näkyy kuitenkin sellainen tietty mielikuvituksen laiskuus, joka paistoi pahasti läpi jo ekassa kirjassa: Clinelta loppuvat ideat kesken, joten hän joko toistaa käytettyjä ideoita tai turvautuu johonkin tosi löysään ratkaisuun.
Cline ei myöskään ole mikään suuri yhteiskuntateoreetikko, mikä näkyy siinä lapsellisessa tavassa, jolla hän käsittelee ympäristöongelmia, korporatismia ja poliittista korrektisuutta. Kirjaan on ympätty joitain irrallisia kohtia, joilla on ilmeisesti tarkoitus kosiskella woke-kansaa, mutta lopputulos on onnettoman päälleliimattu. (Tulee mieleen
James Pattersonin ja
Bill Clintonin The President Is Missing, joka on äärimmäisen hyvin rullaavaa tekstiä, kunnes törmätään heikosti peiteltyyn Clintonin poliittiseen julistukseen. Mutta se siitä.)
Jos haluaa nähdä, miten inklusiivisuus esitetään alleviivamatta ja tyylikkäästi, niin palaan aikaisempaan Murderbot-suositukseen. Welles ei tee ei-binäärisistä hahmoista mitään numeroa, he vain ovat osa tarinaa.
Mutta joo, isoin ongelma Ready Player Two'ssa on se, että Cline on huono kirjoittaja, minkä seurauksena RPT on huono kirja. Ehdottoman viihdyttävä ja silkkaa fan-serviceä 80-/90-lukujen populaarikulttuurin ja videopelien tietäjille, mutta kirjallisilta ansioiltaan äärimmäisen vajavainen. Jos tykkäsi ekasta kirjasta, niin todennäköisesti tykkää tästä.
Seuraavaksi sitten työn alle
Katie Mackin The End of Everything (Astrophysically Speaking).
Ihan hauska lisä tuohon kuunteluun. Vähän kun pienenä kuunneltii autossa c-kassulta äänikirjoja, ja äänimerkissä käännettiin aina sivua että nähtiin mitä Miinalle ja Manulle kävi.
Ilmeisesti perinteinen kirja ei enää kaikille kelpaa. No, se on minun voittoni.
Tulipa hamsterimainen olo.
