KKorkki
Toimitus
Kuin alkuperäinen Spelunky, mutta parempi. Enkä ole vieläkään päässyt kumpaakaan läpi.
Spelunky on sensaatio. Vuonna 2008 julkaistu satunnaisgeneroitu selviytymistasohyppely oli eräs avainpeleistä, joka käynnisti rogue-lite -genren uuden kukoistuskauden. Oivallus oli siinä, ettei genren pelien tarvitse olla vain ylävinkkelistä kuvattua roolipelaamista, vaan toiminnallisempi pelimekaniikka yhdistettynä satunnaisgeneraatioon on mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja voi pojat, kylläpä se toimi! KonsoliFIN ei ollut ainoa, joka lätkäisi Spelunkylle täydet pisteet.
Spelunky 2 jatkaa hyvin samoilla jalanjäljillä, eikä vanhaa lihasmuistia tarvitse verrytellä pitkään. Siitä huolimatta, tai sen vuoksi, on kyseessä totaalisen hermoja raastava teos.
Tähän kun löytyisi neitsyt uhrattavaksi, tippuisi taivaalta mannaa.
Pitkä matka pohjalle
Perusasetelma on yksinkertainen. Pelaajan ohjaama tutkimusmatkailija ryhtyy laskeutumaan satunnaisgeneroitua luolastoa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eteen asettuu sekalainen joukko erilaisia hirviöitä, ansoja ja luolaston muodon tuottamia esteitä. Kontrollit ovat varsin yksinkertaiset. Liikkumisen ja hyppimisen lisäksi käytössä on hyvin lyhyellä kantamalla varustettu Intiaani-Joonakselta varastettu piiska sekä rajallinen määrä pommeja ja heitettäviä kiipeilyköysiä.
Käytössä on neljä terveyspistettä, jotka hupenevat jokaisesta pikkunirhaisusta. Ärsyttävintä on se, että syy vahinkoon löytyy yleensä peilistä. "Idiootti, mikset huomannut sitä nuoliansaa?" tuijottaa peili minua syyttävästi. Terveyttä saa sentään takaisin esimerkiksi kiikuttamalta lähes jokaiselta tasolta löytyvän hauvelin elossa tason loppuun. Entropian suunta on kuitenkin selvä – tapoja sössiä pelinsä nopeasti on runsaasti enemmän kuin keinoja selviytyä.
Kentät ovat täynnä rahanarvoisia kultakimpaleita ja jalokiviä. Rahaa on mahdollista kuluttaa esimerkiksi erilaisissa matkan varrella vastaan tulevissa kaupoissa hyödyllisten apuvälineiden hankkimiseen. Pankkitilin saldo ei kulje mukana hautaan, eikä tallennuspisteitä tunneta. Omien taitojen kehittymisen lisäksi ainoa kierrokselta toiselle siirtyvä asia ovat pikasiirtymät. Selviytymällä kolme kertaa neljästä kerroksesta koostuvan teematason läpi on pelaajan mahdollista avata reitti suoraan syvemmille tasoille.
Ohjaustuntuma on hyvin napakka. Saatan vain kuvitella, mutta hahmot tuntuvat olevan tiukemmin kontrollissa kuin aiemmin. Esimerkiksi vaihtaessa liikkumissuuntaa hahmo ei jää enää hetkeksi liukumaan ja sutimaan. Yleisesti ottaen niin liikkuminen kuin grafiikkakin ovat erittäin tuttuja edelliseen julkaisuun tutustuneille.
Quick Restart on yleisin käyttämäni painike.
Tarjoilija, tilaisin saman annoksen maukkaampana
Osa lukijoista saattaa kohotella jo kulmakarvoja. Miten tämä oikein eroaa alkuperäisestä Spelunkystä? Kysymys on hyvä, sillä toteustapana on röyhkeä "sitä samaa, mutta enemmän ja paremmin". Erilaisia aarteita, vihollisia, salaisuuksia ja yllätyksiä on tullut lisää. Hahmo voi hypätä ratsastamaan kalkkunalla kuin Mario-sarjan Yoshilla ikään. Mukana on myös neljän hengen moninpeli, jota voi puuhata yhteistyössä tai kavereita vastaan. Suoraan sanottuna useimmat muutokset ovat hyvin hienovaraisia parannuksia siellä täällä.
Selviytyminen on niin vaikeaa, että oikein tekee mieli huokailla. Kaikkein yleisin painike on Quick Restart, jota pääsee käyttämään todella usein. Uusia tapoja kuolla tulee vastaan jatkuvasti, joten ainoa tapa kehittyä ja edetä on ottaa tunti turpaan. Tai siis parikymmentä, sillä läpäiseminen vaatii kunnollista hinkkausta ja lihasmuistin treenaamista. Steamin tilastojen mukaan vajaa 15 % pelaajakunnasta on päässyt koko homman läpi – ja lopetuksia on luonnollisesti useita.
Erilaisia aloittelijoiden vinkkisivuja kannattaa tavata huolella. Esimerkiksi Spelunkyjen ABC-sääntö on syytä opetella heti: Always Be Carrying, eli mukana on aina syytä kiikuttaa mitä tahansa esinettä, jolla vihollisia voi heittää tai ansoja voi laukaista. Pitämällä ylä- ja alanuolia pohjassa kurkkii hahmo kauemmaksi. Tätä on syytä tehdä aina maaston tutkimiseksi. Vastaavia jippoja on lukuisia, mutta suurin osa asioista takertuu selkäytimeen vain kokemuksen kautta.
Tuota kaveria ei kannata vapauttaa.
Viha-rakkaus, tuo parisuhteen suuri salaisuus
Objektiivisesti arvioiden kyseessä on todella loistava teos. Tutkittavaa ja yllätyksiä riittää kymmeniksi tai jopa sadoiksi tunneiksi, enkä ole varma onko pelaajakunta löytänyt vieläkään kaikkia tarjolla olevia salaisuuksia. Pärjääminen ja mestarointi vaatii hidasta ja kärsivällistä taitojen hinkkaamista. Uudelle tasolle saavuttaessa pinna kiristyy helposti 20 kuoleman verran, kunnes ainakin yleisimmät uudet viholliset ja ansat oppii kiertämään. Kehittyminen on hidasta, mutta reilua ja palkitsevaa.
Subjektiivisesti arvioiden Spelunkyt tuottavat kohtuuttoman paljon häpeää ja itseinhoa. Kehittyminen ja eteneminen vaatii merkittävää henkistä ja ajankäytöllistä panostusta, eikä sekään aina riitä, sillä joskus satunnaisgeneraatio lyö pelaajaa vasten kasvoja. Harva asia aiheuttaa pahempaa raivoa kuin harvinaisen esineen löytäminen, mutta kuoleminen heti sen jälkeen. Mikään ei ole kurjempaa kuin aamuöinen peiliin tuijottelu itsereflektion merkeissä – en voi edes vierittää syytä kuolemista muualle. Vihaan siis Spelunky 2:ta, mutta voiko näin hyvää peliä oikeasti vihata? Vihaan siis jopa sitä, että vihaan. Aivan hirveää tuubaa, 5/5.
Lue juttu sivustolla...
Spelunky on sensaatio. Vuonna 2008 julkaistu satunnaisgeneroitu selviytymistasohyppely oli eräs avainpeleistä, joka käynnisti rogue-lite -genren uuden kukoistuskauden. Oivallus oli siinä, ettei genren pelien tarvitse olla vain ylävinkkelistä kuvattua roolipelaamista, vaan toiminnallisempi pelimekaniikka yhdistettynä satunnaisgeneraatioon on mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja voi pojat, kylläpä se toimi! KonsoliFIN ei ollut ainoa, joka lätkäisi Spelunkylle täydet pisteet.
Spelunky 2 jatkaa hyvin samoilla jalanjäljillä, eikä vanhaa lihasmuistia tarvitse verrytellä pitkään. Siitä huolimatta, tai sen vuoksi, on kyseessä totaalisen hermoja raastava teos.
Tähän kun löytyisi neitsyt uhrattavaksi, tippuisi taivaalta mannaa.
Pitkä matka pohjalle
Perusasetelma on yksinkertainen. Pelaajan ohjaama tutkimusmatkailija ryhtyy laskeutumaan satunnaisgeneroitua luolastoa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eteen asettuu sekalainen joukko erilaisia hirviöitä, ansoja ja luolaston muodon tuottamia esteitä. Kontrollit ovat varsin yksinkertaiset. Liikkumisen ja hyppimisen lisäksi käytössä on hyvin lyhyellä kantamalla varustettu Intiaani-Joonakselta varastettu piiska sekä rajallinen määrä pommeja ja heitettäviä kiipeilyköysiä.
Käytössä on neljä terveyspistettä, jotka hupenevat jokaisesta pikkunirhaisusta. Ärsyttävintä on se, että syy vahinkoon löytyy yleensä peilistä. "Idiootti, mikset huomannut sitä nuoliansaa?" tuijottaa peili minua syyttävästi. Terveyttä saa sentään takaisin esimerkiksi kiikuttamalta lähes jokaiselta tasolta löytyvän hauvelin elossa tason loppuun. Entropian suunta on kuitenkin selvä – tapoja sössiä pelinsä nopeasti on runsaasti enemmän kuin keinoja selviytyä.
Kentät ovat täynnä rahanarvoisia kultakimpaleita ja jalokiviä. Rahaa on mahdollista kuluttaa esimerkiksi erilaisissa matkan varrella vastaan tulevissa kaupoissa hyödyllisten apuvälineiden hankkimiseen. Pankkitilin saldo ei kulje mukana hautaan, eikä tallennuspisteitä tunneta. Omien taitojen kehittymisen lisäksi ainoa kierrokselta toiselle siirtyvä asia ovat pikasiirtymät. Selviytymällä kolme kertaa neljästä kerroksesta koostuvan teematason läpi on pelaajan mahdollista avata reitti suoraan syvemmille tasoille.
Ohjaustuntuma on hyvin napakka. Saatan vain kuvitella, mutta hahmot tuntuvat olevan tiukemmin kontrollissa kuin aiemmin. Esimerkiksi vaihtaessa liikkumissuuntaa hahmo ei jää enää hetkeksi liukumaan ja sutimaan. Yleisesti ottaen niin liikkuminen kuin grafiikkakin ovat erittäin tuttuja edelliseen julkaisuun tutustuneille.
Quick Restart on yleisin käyttämäni painike.
Tarjoilija, tilaisin saman annoksen maukkaampana
Osa lukijoista saattaa kohotella jo kulmakarvoja. Miten tämä oikein eroaa alkuperäisestä Spelunkystä? Kysymys on hyvä, sillä toteustapana on röyhkeä "sitä samaa, mutta enemmän ja paremmin". Erilaisia aarteita, vihollisia, salaisuuksia ja yllätyksiä on tullut lisää. Hahmo voi hypätä ratsastamaan kalkkunalla kuin Mario-sarjan Yoshilla ikään. Mukana on myös neljän hengen moninpeli, jota voi puuhata yhteistyössä tai kavereita vastaan. Suoraan sanottuna useimmat muutokset ovat hyvin hienovaraisia parannuksia siellä täällä.
Selviytyminen on niin vaikeaa, että oikein tekee mieli huokailla. Kaikkein yleisin painike on Quick Restart, jota pääsee käyttämään todella usein. Uusia tapoja kuolla tulee vastaan jatkuvasti, joten ainoa tapa kehittyä ja edetä on ottaa tunti turpaan. Tai siis parikymmentä, sillä läpäiseminen vaatii kunnollista hinkkausta ja lihasmuistin treenaamista. Steamin tilastojen mukaan vajaa 15 % pelaajakunnasta on päässyt koko homman läpi – ja lopetuksia on luonnollisesti useita.
Erilaisia aloittelijoiden vinkkisivuja kannattaa tavata huolella. Esimerkiksi Spelunkyjen ABC-sääntö on syytä opetella heti: Always Be Carrying, eli mukana on aina syytä kiikuttaa mitä tahansa esinettä, jolla vihollisia voi heittää tai ansoja voi laukaista. Pitämällä ylä- ja alanuolia pohjassa kurkkii hahmo kauemmaksi. Tätä on syytä tehdä aina maaston tutkimiseksi. Vastaavia jippoja on lukuisia, mutta suurin osa asioista takertuu selkäytimeen vain kokemuksen kautta.
Tuota kaveria ei kannata vapauttaa.
Viha-rakkaus, tuo parisuhteen suuri salaisuus
Objektiivisesti arvioiden kyseessä on todella loistava teos. Tutkittavaa ja yllätyksiä riittää kymmeniksi tai jopa sadoiksi tunneiksi, enkä ole varma onko pelaajakunta löytänyt vieläkään kaikkia tarjolla olevia salaisuuksia. Pärjääminen ja mestarointi vaatii hidasta ja kärsivällistä taitojen hinkkaamista. Uudelle tasolle saavuttaessa pinna kiristyy helposti 20 kuoleman verran, kunnes ainakin yleisimmät uudet viholliset ja ansat oppii kiertämään. Kehittyminen on hidasta, mutta reilua ja palkitsevaa.
Subjektiivisesti arvioiden Spelunkyt tuottavat kohtuuttoman paljon häpeää ja itseinhoa. Kehittyminen ja eteneminen vaatii merkittävää henkistä ja ajankäytöllistä panostusta, eikä sekään aina riitä, sillä joskus satunnaisgeneraatio lyö pelaajaa vasten kasvoja. Harva asia aiheuttaa pahempaa raivoa kuin harvinaisen esineen löytäminen, mutta kuoleminen heti sen jälkeen. Mikään ei ole kurjempaa kuin aamuöinen peiliin tuijottelu itsereflektion merkeissä – en voi edes vierittää syytä kuolemista muualle. Vihaan siis Spelunky 2:ta, mutta voiko näin hyvää peliä oikeasti vihata? Vihaan siis jopa sitä, että vihaan. Aivan hirveää tuubaa, 5/5.
Lue juttu sivustolla...