FelisLeo
Gamereactor
Pelien yksi tarkoitus on herättää pelaajassaan tunteita. Nämä fiilikset vaihtelevat äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen turhautuneisuuteen. Minusta mieleenpainuvimpia ovat kuitenkin ne hetket, joissa tuntee olevansa se testosteronia uhkuva heimojohtaja, joka on juuri kukistanut kilpailijansa ja vakiinnuttanut asemansa heimon kaikkien naisten päiväunissa. Sanalla sanoen "nyt on mies!" -fiilis. Foorumin naisilla tunnelmaa vastannee ultimaatum-onnistumisen tunne.
HUOMIO! Linkkien takana spoilereita!
Muinaisen 8-bittisen NESin ensimmäisiä pelejäni oli Metroid joskus vuonna 1989, joka on vieläkin suorastaan infernaalisen vaikea ilman apua. Lopulta kahden vuoden vääntämisen ja isäpapan piirtämän kartan avulla pääsin loppuun saakka ja olo oli kuin maailman valtiaalla. Muutaman kuukauden kuluessa kartta levisi hiilikopiona kuin tauti ja lopulta koko ala-asteen nörttirinki oli päässyt pelin läpi. Enää en ollutkaan niin ainutlaatuinen kunkku. Yhyy.
Seuraava miehekkyyden tähtihetki koettiin vasta vuonna 2005, kun viimein uskalsin ostaa Xboxille sen alkuperäisen Ninja Gaidenin (siis ei se helpotettu Black). Itku meinasi päästä jokaisessa chapterissa ja tirahtihan sitä lopulta, kun kaksi raskasta tankkia rymisteli tulinuolilla aseistetun Ryu Hayabusan päälle. Kun Paha Tumma Lohikäärme Säilä lopulta hajosi palasiksi, oli olo kuin Kiinan keisarilla virkaanastujaisissa.
Kesällä 2008 pääsi julki Ninja Gaiden 2 ja ennen pelin aloittamista olin psyykannut itseni ottamaan lättyyn pitkään ja hartaasti ennen onnistumista. Path of Warrior oli tietysti valintani eikä ylenpalttinen raajojen irtoilu häirinnyt: ne jannuthan koettavat laittaa hahmoni kylmäksi!
Todellinen miehuuskoe oli pelin loppupomo, jota piti vääntää monena iltana kirjaimellisesti hiki valuen. Edes tappiin kehitetyt aseet, taiat ja voimajuomat eivät meinanneet riittää. Lopulta alkoi vihun viimeistelevä lopetusanimaatio, jota en tietenkään huomannut fiilistelyltäni. Nousin seisomaan, hakkasin nappeja hulluna ja heiluttelin ohjainta puolelta toiselle Hayabusan iskujen tahdissa. Samalla ilma oli tietysti sakeana loppupomolle huudettavista törkeyksistä: "IME... SITÄ... KATANAA... ***TANAN... P***A!!!... AAAAAAAAAHHHH!!!" Lopputekstien rullatessa oli pakko lähteä suihkuun, koska olo oli kuin Cooperin testin juosseella.
Lopullisissa tilastoissa oli merkintä, että olin painanut Game Over -ruudussa continueta peräti 169 kertaa.
Milloin tunsit todella olevasi mies/voittaja pelissä?
HUOMIO! Linkkien takana spoilereita!
Muinaisen 8-bittisen NESin ensimmäisiä pelejäni oli Metroid joskus vuonna 1989, joka on vieläkin suorastaan infernaalisen vaikea ilman apua. Lopulta kahden vuoden vääntämisen ja isäpapan piirtämän kartan avulla pääsin loppuun saakka ja olo oli kuin maailman valtiaalla. Muutaman kuukauden kuluessa kartta levisi hiilikopiona kuin tauti ja lopulta koko ala-asteen nörttirinki oli päässyt pelin läpi. Enää en ollutkaan niin ainutlaatuinen kunkku. Yhyy.
Seuraava miehekkyyden tähtihetki koettiin vasta vuonna 2005, kun viimein uskalsin ostaa Xboxille sen alkuperäisen Ninja Gaidenin (siis ei se helpotettu Black). Itku meinasi päästä jokaisessa chapterissa ja tirahtihan sitä lopulta, kun kaksi raskasta tankkia rymisteli tulinuolilla aseistetun Ryu Hayabusan päälle. Kun Paha Tumma Lohikäärme Säilä lopulta hajosi palasiksi, oli olo kuin Kiinan keisarilla virkaanastujaisissa.
Kesällä 2008 pääsi julki Ninja Gaiden 2 ja ennen pelin aloittamista olin psyykannut itseni ottamaan lättyyn pitkään ja hartaasti ennen onnistumista. Path of Warrior oli tietysti valintani eikä ylenpalttinen raajojen irtoilu häirinnyt: ne jannuthan koettavat laittaa hahmoni kylmäksi!
Todellinen miehuuskoe oli pelin loppupomo, jota piti vääntää monena iltana kirjaimellisesti hiki valuen. Edes tappiin kehitetyt aseet, taiat ja voimajuomat eivät meinanneet riittää. Lopulta alkoi vihun viimeistelevä lopetusanimaatio, jota en tietenkään huomannut fiilistelyltäni. Nousin seisomaan, hakkasin nappeja hulluna ja heiluttelin ohjainta puolelta toiselle Hayabusan iskujen tahdissa. Samalla ilma oli tietysti sakeana loppupomolle huudettavista törkeyksistä: "IME... SITÄ... KATANAA... ***TANAN... P***A!!!... AAAAAAAAAHHHH!!!" Lopputekstien rullatessa oli pakko lähteä suihkuun, koska olo oli kuin Cooperin testin juosseella.
Lopullisissa tilastoissa oli merkintä, että olin painanut Game Over -ruudussa continueta peräti 169 kertaa.
Milloin tunsit todella olevasi mies/voittaja pelissä?
Viimeksi muokannut moderaattori: