Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

-WaLuigi-

KonsoliFIN Alumni
Final Fantasy XIII -saaga sai päätöksen helmikuussa. KonsoliFIN Podcast kokoontui Waluigin johdolla pohtimaan trilogian saamaa kritiikkiä. Saatettiinpa samalla sivuuttaa koko pelisarjan historiaa...

Ennen kuin Noora ja Daniela avaavat sanaiset arkkunsa roolipelisarjajättiläisestä, kertoo Jaakkimo kuinka Titanfall toimii. Myös futisropellus sekä zombilahtaus saavat osansa.

Jakson voit ladata tästä: latauslinkki. Voit myös tilata kaikki podcastit joko RSS-feedinä tai iTunesissa.

00:00 Alkuhöpinät ja MOPP (Inazuma Eleven 3, Titanfall, Final Exam)
27:55 Höpötystä Final Fantasystä

Kesto: 2:00:19

Palautetta saa antaa tähän ketjuun tai osoitteeseen podcast@konsolifin.net. Voit myös seurata Twitteriämme (@konsolifin) tai käydä tutustumassa Facebook-sivuumme. Jaksolle voi jopa antaa tähtiä podcast-alisivulla
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Voi että kerrankin oli odotettu aihe rakkaasta sarjasta ja vieläpä varsin oikeilla mielipiteillä varustettuna. :D

Kasi oli omalla kohdalla ensimmäinen FF-sarjan peli, johon tuli tutustuttua. Tähän sisältyy aika mielenkiintoinen tarina siinä mielessä, että en varmaan olisi FF-sarjaan tutustunut välttämättä edes kasin myötä, ellei pikkusisko olisi nähnyt Squallista televisiossa mainosta. Hän osti pelin, mutta ei kyennyt sitä pelaamaan. Minä siis pelasin ja sisko katsoi vieressä kokoajan.

Keskustelunne toi kyllä upeita muistoja kyseisestä pelistä ja tuli itsekin pohdinnoissa todettua, että taitaa olla edelleen peli, jonka parissa on vietetty eniten aikaa. Useita kertoja pelattu läpi ja kaikki paikat koluttu moneen kertaa.

Itse pidin kovasti varasteluun pohjautuvista taikojen ja GF:n metsästyksestä. Toi oman viehätyksen taisteluun kun täytyi ensin saada varmistettua, ettei vihollisella ole mitään varastettavaa ennen kuin antaa lopullisen sinetin. Squall hahmona oli myös varsin tutun oloinen. Hiljainen ja hieman ujo, jolla ei ole useinkaan muuta sanottavaa kuin … :D Tunnistan ainakin osittain itseni.

Pelihän oli myös varsin haastava ainakin siihen pelikokemukseen nähden mikä itselläni oli ja taisteluita käytiin moneen kertaan läpi. Vaikeustaso lopulta tosin muotoutui omien hahmojen tason mukaan, joten joitain pelikertoja mentiin läpi mahdollisimman pienillä leveleillä. Silloin peli osoittautui paljon helpommaksi.

Kasin jälkeen puolestaan pelattavaksi päätyi seiska, mutta kenties ensimmäisen kosketuksen ollessa kasi, seiska ei antanut kovinkaan paljon. Toki tarina ja hahmot olivat mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena kasi antoi paljon enemmän. Seiska on pelattu vain kerran, eikä kaikkea mahdollista ole koluttu. Omasta mielestä seiska nauttii liiallisesta suosiosta, mutta mielipide olisi varmasti toinen, jos sen olisi pelannut ennen kasia.

Ysi puolestaan on yksi parhaista sarjan peleistä, vaikka se jäi aluksi kesken. Ysi tuli pelattua lopulta PS3:lla. Tarinallisesti ja tunnelmaltaan vetosi minuun todella paljon, joten en ymmärrä miksi jäi aikanaan kesken. Vivi tosiaan varmaan suosituin hahmo sarjassa. Kasi on kuitenkin muistoissa se parhaiten säilynyt. Pelattiin niin moneen kertaan, että tuskin mikään peli saa piirrettyä enää yhtä vahvasti päähän tapahtumia ja kohtauksia kuin FF8 teki aikoinaan.

Näiden osalta yhdyn siis castissa tulleeseen mielipiteeseen järjestyksestä kasi, ysi ja seiska.

10 ja 10-2:sta ei ole paljon sanottavaa. Ne olivat hyviä pelejä, mutta blizzball ei ole ollut ikinä mieleen, muutenkaan ei sytyttänyt, mutta jaksoi sentään läpi pelata. Huikeimmat muistot taitaa olla kavereiden tallennuksista, kun tappiin asti viritetyillä hahmoilla laitetaan areenalla menemään.

FF11 puolestaan koukutti noin viiden vuoden ajaksi. Ainoa ja toivottavasti viimeinen verkkoroolipeli, joka toi mukanaan aikataulut pelaamiselle, ryhmän sisäisen draaman, mutta myös erittäin hienot ja unohtumattomat pelisessiot. 14 ainakin uusioversion myötä olisi varmasti kovaa kamaa, mutta en halua jäädä taas vuosiksi koukkuun samaan peliin. Boxille muuten nämä Squaren verkkopelit eivät tule, koska Xbox ei salli samoilla servereillä pelaamista. PC ja Sony sallivat yhteyden samaan palvelimeen, mutta mikkisoftan koneilla täytyisi olla vain liven sisällä. 11 ja 14 PC ja PS pelaajat pelaavat yhteistä peliä, mutta Xbox ei siis salli tätä.


12 osalta jaan kyllä castin mielipiteet. Peli oli todella hyvä, mutta ei siitä muista mitään, eikä se ikinä nouse keskusteluihin millään tavalla mukaan. 11 lopetettuani otin 12 käsittelyyn ja avoin maailma näkyvine vihollisineen oli erittäin tuttu laskeutuminen takaisin sarjan pariin.

13 puolestaan uudisti sarjaa todenteolla. Tarina oli todella sekavaa ja myös minulla kesti todella pitkään päästä siihen sisälle. Muuten pelistä en ole napissut. Etenkin taisteluista tuli minulle todella mieleisiä ja taktisia. Sekä 13 että 13-2 pelattu 100 % trophyjen osalta noin 100 tuntia per peli, joten kyllä niistä on nautittu. Jos tarinan seuraaminen olisi tehty paremmin, niin olisi varmasti tullut nautittua entistäkin enemmän.

13-3 saapui eilen viivästysten jälkeen postissa ja tutorial osuuksia alussa saatu vasta pelattua. Siitä ei siis vielä voi sanoa mitään paitsi jo mainitun alkudemon osalta. Huikeaa settiä. Erittäin yksinkertaistetulta tuntui ainakin alussa ja kuulostaa pelottavalta kertomukset aikarajasta ja taisteluista. Annan kuitenkin mahdollisuuden myös tälle. Eihän peli nyt voi loppua jos aika loppuu? Vaikea uskoa että kymmenien tuntien pelaamisen jälkeen olisi käsillä tallennus, jota ei pysty kerta kaikkiaan pelaamaan läpi. Pakko siellä on jokin juttu olla, jolla saa aikaa lisää tai palattua ajassa taaksepäin.

Tulipas tekstiä, muuta ei palautetta. :D Hyvä casti! Noin, nyt on sekin hoidettu. Kiitos ja anteeks.
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Hyvä aihe ja ihan mielenkiintoista keskustelua. Tosin Danielan kannattaisi pestä suunsa saippualla. Jotenkin on ymmärrettävää jos pikku kaljoissa olevat miehet puhuu lätkästä ja kiroilee samalla, mutta nainen joka puhuu Final Fantasy-sarjasta ja kiroilee koko ajan kuin merirosvo, niin... häiritsevää. Voisi olettaa että jos peliarvostelujakin kirjoittelee, olisi sanavarasto hiukan laajempi.
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Hyvä aihe ja ihan mielenkiintoista keskustelua. Tosin Danielan kannattaisi pestä suunsa saippualla. Jotenkin on ymmärrettävää jos pikku kaljoissa olevat miehet puhuu lätkästä ja kiroilee samalla, mutta nainen joka puhuu Final Fantasy-sarjasta ja kiroilee koko ajan kuin merirosvo, niin... häiritsevää. Voisi olettaa että jos peliarvostelujakin kirjoittelee, olisi sanavarasto hiukan laajempi.

Minä en näkisi tuossa miesten kaljottelussa ja kiroilussa mitään eroa tytön FF-jutusteluun kyllä. Alotetaanko suuri tasa-arvokeskustelu?
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Johan sen jo antiikin kreikkalaiset tiesivät. Vanhoina hyvinä aikoina naisen paikka oli kotona, eikä ulos ollut asiaa ilman miesseuraa. Kirosanat eivät sovi naisten suuhun ja homoilla ei ole sielua. Kysy vaikka Toveri Putinilta?
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Nytpäs osui taas sellainen aihe josta minulla on paljon sanottavaa ja mielipiteitä, joten täältä pesee. Ensin muut aiheet pois alta.

Käsittääkseni 2.5D-termiä alettiin väärinkäyttää nykyisessä merkityksessään (2D-mekaniikat 3D-grafiikalla) 1990-luvun lopuilla, kun 2D-pelejä alettiin toteuttaa 3D-grafiikalla. Tämän määritelmän mukaan oikeastaan kaikki nykyiset 2D-pelit jotka eivät käytä 2D-grafiikkaa ovat 2.5D-pelejä.

Pariinkin kertaan jaksossa kuului manailua siitä, miten pelin lainaaminen ei onnistukaan ja pitää roudata koko konsolia. Näinhän se on, fyysiset pelit ovat paitsi lainattavissa, myös pelattavissa ilman lisäsäätöä vielä kun konsoli vaihtuu esim. hajottuaan, ja kun DRM-palvelimet on ajettu alas joskus vuosien päästä. Pelipuolellakin on jo tullut vastaan ensimmäinen DRM:n alasajo-ongelma, kun PC:llä Games for Windows Liven alasajon vuoksi on pelejä jäämässä pelaamiskelvottomiksi, elleivät pelien kehittäjät päivitä pelejä käyttämään esim. SteamWorksia. Musiikkimyynnin puolelta löytyy paljon varoittavia esimerkkejä kun ostettuja kappaleita ei olekaan voinut enää kuunnella.

Toki asiaa myöhemmin sivuttiin, mutta mielestäni oli hieman harhaanjohtavaa puhua Square Enixistä ensimmäisten Final Fantasyjen yhteydessä. Final Fantasyjen julkaisija oli alunperin ihan vain Square (sivubrändinä Squaresoft). Pääasiassa Dragon Questeista (USAssa alunperin Dragon Warrior) tunnetun Enixin kanssa yhtiöt yhdistyivät 2003, eli ensimmäinen Square Enixin julkaisema Final Fantasy oli vasta XII. Sattumoisin Enixin vuonna 1986 julkaisema ensimmäinen Dragon Quest käytännössä loi koko japsiropellusgenren sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, joten se oli ensimmäisen Final Fantasyn merkittävä vaikute.

Euroopassa kuudesta ensimmäisestä Final Fantasysta julkaistiin alunperin melko harva, eli ei ensimmäistäkään. Amerikassa peleistä julkaistiin kolme (I, IV ja VI), mutta uusiksi numeroituna (I, II, III), mikä aiheutti pitkään melkoista sekaannusta. VII oli ensimmäinen joka julkaistiin Euroopassa, ja oli käytännössä peli joka teki genren yleensäkin tunnetuksi Euroopassa. Ei siis mikään ihme, että sitä muistetaan lämmöllä. Samalla saatiin myös numeroinnit kuntoon, eikä sen jälkeen ole enää julkaistu länsimaissa FF-pelejä väärillä numeroilla. Viimeinen länsimaissa julkaistu Final Fantasy taisi olla III, joka julkaistiin USAssa ja Euroopassa vasta 2006 (DS:lle).

Olen pelannut kaikkia pääsarjan pelejä, poislukien MMO:t, joihin en koske. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi numeroita tuhlattiin MMO:lle, vieläpä kahdesti, kun jo aiemminkin numeroinneilla saatiin aikaan sekaannusta. Sitten ajatuksiani kaikista peleistä. Saatan erota useimmista siinä, että yleensä minua kiinnostaa enemmän pelimekaniikka ja sen sujuvuus kuin tarina ja hahmot. Tusinatarinat eivät siis minua häiritse kunhan pelimekaniikka miellyttää (erinomaisena esimerkkinä tästä Grandia II, joka on tarinallisesti kliseisintä mahdollista, mutta taistelusysteemi on upea), ja vain poikkeustapauksissa (kuten FFVIII) tarina paikkaa mekaniikan puutteita.

2D-pelit: NES (I, II, III) ja SNES (IV, V, VI)
Piljoonana eri versiona julkaistun FFI:n olen pelannut läpi GBA-versiona. Luonnollisesti hyvin vanhanaikainen, tästähän se kaikki lähti. Pelissä ei ole mitään valmiita hahmoja, jotka liittyvät hissukseen mukaan, vaan alussa saa valita millaiset neljä hahmoa haluaa ja ne ovat mukana alusta asti. Interaktio maailman kanssa on vähäisempää mihin myöhemmissä peleissä on totuttu.

FFII loi nykymallin, jossa hahmot ovat nimettyjä, ja osa maailmaa omilla tarinoillaan. Peli jäi GBA:lla kesken hieman sen jälkeen kun inventaarion kokoraja tuli vastaan, olen genren peleissä neuroottinen hamstraaja. II:n hahmonkehitys on myös hieman erikoista, tekemällä oppii -ajatus on kyllä hyvä mutta toteutus on liian yksinkertaistettu. Hitpointteja saa lisää kun hitpointit laskevat tietyn pisteen alle, spellejä ja tappelua oppii paremmin tekemällä niitä. Tyypillinen grindaus on siis heikkoja vihollisia vastaan tappelua, jossa omaa ryhmää pommittaa loitsuilla henkihieveriin ennen kuin tapetaan vihut pois.

FFIII esitteli sarjan kuuluisan ammattijärjestelmän. Pelasin pelin DS-päivitettynä versiona, jossa grafiikka on saanut 3D-kasvojenkohotuksen. Ikä tuntui silti, erityisesti luolastot ovat hyvin suoraviivaisia, mutta sivutekemistä on silti enemmän kuin XIII:ssa 20 vuotta myöhemmin.

FFIV on modernin Final Fantasyn prototyyppi. Pelasin sen läpi ensimmäistä kertaa joskus vuonna nakki SNES-emulaattorilla jenkkiversiona eli II:na. Myöhemmin minulle selvisi, että jenkki-II olikin oikeasti IV:n lapsille suunnattu pelin helpotettu versio. Pelasin sen läpi uudestaan PSX:llä kunnon versiona, ja illuusioseiniä ei ollutkaan selvästi merkitty, ja mukana oli "uusia" alueita. Pelin ehdottomasti raivostuttavimpana ominaisuutena skriptatuissa kohtauksissa porukasta poistuu ilman ennakkovaroitusta hahmoja ehkä pysyvästikin vieden varusteensa mukanaan.

FFV kehitti ammattijärjestelmää erottamalla hahmon ja ammatin kehityksen. Peli jäi kuitenkin kesken kun tajusin, että se on jaettu muutamaan selkeästi erilliseen osaan, joista ei enää pääse backtrackaamaan edelliseen. Aion kuitenkin yrittää joskus vielä uudestaan.

FFVI on ollut minulla työn alla muutaman viime kuukauden aikana, pitäisi joku ilta vetää vielä ne viimeiset pari tuntia. VI on rakastetuimpia FF-pelejä, mutta ei se minuun niin suurta vaikutusta ole tehnyt, ehkä koko sarjan hienointa pääteemamusiikkiaan lukuunottamatta. Tarina on selvästi kunnianhimoisin sarjan 2D-peleistä, mutta hahmoja on hieman liikaa ja monet jäävät kovin etäiseksi.
PSX-pelit (VII, VIII, IX)
FFVII oli ensimmäinen peli, jonka mainoksen muistan nähneeni televisiosta. Muistikuvani on, että kiinnostuin pelistä pelattuani ensin emulaattorilla nelosta ja sitä kautta tutustuttuani peligenreen. FFVII:n ostin Pleikkarin kanssa noin vuonna 1998, joten ehdin hakata seiskaa kunnolla ennen seuraavan osan julkaisua. VII:n hahmot ovat keskimääräistä muistettavampia, ja olen materia-systeemin suuri ystävä. Sävellyksellisesti soundtrack saattaa olla sarjan vahvin, mutta tekniset rajoitteet kuuluvat. Hyvä peli, mutta ei ehkä ihan maineensa veroinen. Remaken sijaan ottaisin mieluummin uuden klassisten Final Fantasyiden suuntaan kumartavan pelin, jossa olisi korjattu pelimekaniikkojen vanhentuneet osat, kuten satunnaistaistelut.

FFVII:n spinoff-pelejä en ole pelannut, vaikka pari niistä löytyykin hyllystä. Advent Children -spinoff-leffa onkin sitten aivan puhdasta laskelmoitua fan serviceä, eikä missään tapauksessa sovi muille kuin pelin ystäville.

FFVIII on vastoin kaikkea järkeä kokonaisuutena suosikkini PSX:n Final Fantasyista. Pelimekaniikka johtaa ehkä taisteluiden normaalia suurempaan monotonisuuteen, grindaus on oikeastaan lähinnä spellien keräämistä ja GF-kehitystä, hahmojen levelien merkitys on suhteellisen pieni. Taistelut eivät minulla kyllä koskaan olleet niin GF-vetoisia kuin ilmeisesti monilla muilla, ylipitkien animaatioiden vuoksi vältin niiden käyttämistä ellei se ollut aivan välttämätöntä. Tarina lähtee japanilaisille tyypillisiin happosfääreihin vasta loppumetreillä, mutta on sitä ennen helpoimmin lähestyttävä, maanläheisin ja hahmokeskeisin, ja sellaisena selvästi kiinnostavin FF-tarina. Melko ymmärrettävää sinänsä, että se on jakanut mielipiteitä ehkä vahvimmin ennen XIII:a. Yhdyn siihen, että Eyes On Me on muistettavin FF-tunnari, ja pelin orkesterilevy Fithos Lusec Wecos Vinosec on minulla edelleen melko usein kuuntelussa.

VII ja VIII eivät muuten olleet Playstation-yksinoikeuksia, sillä molemmista on myös PC-versio. Ne eivät olleet kovin kummoisia portteja, esimerkiksi PS1:lle noin 320x240-tason resoluutiolla skannatut taustamaalaukset olivat käytössä sellaisenaan isommalle resoluutiolle skaalattuna. Pelit saapuivat Steamiinkin äskettäin pienillä päivityksillä, kuten achievementeilla.

FFIX:n ostin aikanaan julkaisupäivänä, mutta jostain syystä se jäi kesken kolmoslevyn lopuille. Asia jäi vaivaamaan ja pari vuotta sitten pelasinkin pelin alusta loppuun. Peli on selkeä kumarrus sarjan alkuaikoihin, oldskoolimpi enemmän high-fantasy -teemoineen, ja yksinkertaisemmalla hahmonkehityksellä. Chocobo-tekemisestä minäkin pidin kovin, mutta korttipeli on vaikeammin lähestyttävä kuin kasissa. Soundtrack ei samalla tavalla iskenyt kuin edellisissä. FFIX oli myös viimeinen pääsarjan peli, jossa oli se alusta asti mukana ollut ja paljon rakastettu maailmankartta. IX on kuitenkin aina tuntunut jonkinlaiselta pettymykseltä VII:n ja VIII:n jälkeen, varmaan siksi kun pelimekaniikka on yksinkertaisempi ja juoni ei iskenyt kuten VIII:ssa.
PS2-pelit (X, X-2 ja XII)
Minusta FFX on aina ollut erinomainen peli. Alkuun maailmankartattomuus oli pieni järkytys, mutta kun sivutekemistä riitti ja lopussa backtrackays helpottui niin eipä se koskaan häirinnyt. Tavallaan tästä alkoi kuitenkin kehitys siihen suuntaan, mihin XIII lopulta päätyi. Pelimekaanisesti X on vanhentuneita satunnaistappeluita lukuunottamatta todella kiinnostava, taistelusysteemissä vihdoinkin eri tekemiset vievät selkeästi eri ajan, ja Sphere Grid on suosikkejani japsiropejen hahmokehitysmekaniikoissa. Se 200 salamaakin väistettiin melkoisen kivuttomasti. Viimeinen FF, jossa Nobuo Uematsu oli suuremmassa sävellysvastuussa, ja sattumoisin viimeinen FF, jonka soundtrackilta osaisin hyräillä yhtään mitään.

Ammattisysteemin takaisin tuonut X-2 jäi kesken. En muista tarkalleen miksi, mutta saattoi liittyä sekä tarpeettomaan tekopirteyteen, että siihen että etenin vahingossa juonessa enkä päässyt enää tekemään väliin jääneitä tehtäviä. Ehkä HD-päivitys saa yrittämään uudelleen.

FFXII on pelimekaanisesti oikeastaan yksinpeli-MMO, ja mekaniikka on timanttinen. Asiat etenevät omalla painollaan reaaliaikaisesti, eikä niihin välttämättä tarvitse puuttua. Mekaanisten tekemisten (herätä kuolleet, paranna kun hitpointit putoavat alas) ohjelmointi Gambiteilla on hieno systeemi, mikä taas auttaa suoraan siihen kun en yleensä pidä reaaliaikaisista taistelusysteemeistä niiden vaatiman nopean reagoinnin vuoksi. Hahmojen kehittäminen avoimella laudalla on lähes yhtä miellyttävä systeemi kuin X:n Sphere Grid. Juoni on unohdettavaa raskassoutuista politiikkaa ja hahmot geneerisiä, mutta pelimekaniikan voimalla XII on suosikkini kaikista Final Fantasyista.

XII oli siinä tapauksessa poikkeuksellinen Final Fantasy, että se käytti samaa maailmaa muiden pelien kanssa. Ivaliceen sijoittuivat myös Final Fantasy Tactics ja Vagrant Story.
PS3/Xbox 360 -pelit (XIII-trilogia)
FFXIII on minulle suurimpia pelipettymyksiä ikinä. Lähes viivasuora eteneminen saa pelin tuntumaan melkein interaktiiviselta elokuvalta, pelaajalle ei jää juurikaan tekemistä. 13 lukuun jaetusta pelistä vain se avoimen kentän ja sivutekemisiä sisältävä luku 11 tuntuu oikeasti kiinnostavalta, mutta kokonaisuuden kannalta se on liian vähän liian myöhään. Hahmokehityksessä valinnanvaraa on vain mitä roolia kehittää, mutta sen enempää ei saa vaikuttaa, jokaisen roolin Crystarium on täysin viivasuora, ja kuten castissa todettiin, kehitystä on keinotekoisesti rajoitettu ennen kuin pelin on pelannut (lähes) loppuun. Tappelusysteemiä jotkut kehuvat, mutta minä en pidä, se on suunniteltu selvästi täysin näyttävyyden ehdoilla. Olen aina pitänyt enemmän selkeämmästä vuoropohjaisuudesta kuin jatkuvasta reaaliaikaisuudesta. Ehkä pitäisi joskus ne hyllystä löytyvät FF Tacticsit hakata...

Tätä kaikkea voisi ehkä kompensoida, jos tarinapuoli olisi yhtä kiinnostava kuin VIII:ssa, mutta kerronta on kiltisti sanottuna kehnoa ja maailma sekava. Asiaa ei auta se, että mytologia on rakennettu samankaltaisilla huuhaakäsitteillä (fal'Cie, l'Cie ja Cie'th), jotka pitää yrittää opetella pelin ulkopuolelta tai niistä on lähes mahdoton päästä kärryille. Hahmoista Sazh on oikeastaan ainoa, joka jaksoi millään tasolla kiinnostaa. Lightning on ehkä värittömin FF-päähahmoista ikinä, ja hahmosta on vaikea pitää, joten tietysti se on nostettu jalustalle sekä kanteen että jatko-osiin.

Mutta on pelissä jotain oikeasti hyvääkin. Ennen jokaista taistelua automaattisesti tulevat checkpointit ovat erinomainen lisäys, ja vähentävät turhauttavaa matkantekoa ja tusinataisteluiden iterointia. Visuaalisesti peli on komea.

FFXIII-2 on juuri sitä mitä WaLuigi sanoi, otettu checklist XIII:n saamasta kritiikistä ja tehty kaikki toiseen suuntaan äärimmilleen vietynä. Joo, sisältöä on paljon, mutta se on sillisalaatti. Koska minulle pelimekaniikka on juonta ja hahmoja tärkeämpi on minusta XIII-2 silti parannus XIII:een nähden. Olen myös suuri aikamatkustussekoilujen ystävä, mutta siitä huolimatta XIII-2 jää tarinallisesti todella hajanaiseksi ja sekavaksi. Mutta jos jokin pelissä on se vaaleanpunainen oksennus niin soundtrack, se on vaan väärällä tavalla sekopäinen.

FFXIII:n saama negatiivinen palaute tuskin johtuu siitä, että pelistä tuli monialustapeli, siinä vain on todella paljon ongelmia, ja kyseessä on iso askel taaksepäin. Olen samaa mieltä WaLuigin kanssa, pelille annettiin paljon anteeksi siksi kun se on Final Fantasy, muulla nimellä julkaistuna se olisi saanut keskinkertaisempia arvosteluja. Pelistä otettiin pois lähes kaikki ominaisuudet jotka 20 vuoden ajan määrittelivät Final Fantasyt, kuten paikkojen tutkiminen, isomman maailman tuntu kartalla, kaupungit ja sivuhahmot joille keskustella.

Lightning Returns saa odottaa hinnan halpenemista, mutta suhtaudun siihen kovin skeptisesti. Aikarajojen kanssa minulla on ollut ongelmia jopa Zeldan tasoisissa peleissä, Majora's Mask jäi kesken.
Kurjista XIII-konsepteista ei vieläkään taideta päästä eroon, kun kerran ikuisuusprojektiksi notkahtanut Final Fantasy Versus XIII kituuttelee Final Fantasy XV:nä. Odotukset pelin suhteen eivät muutenkaan ole kovin korkeat, kyseessä kun on puhuttu olevan toimintaroolipeli räiskintäelementeillä...

Kun ne Final Fantasyt ovat niin pahasti köhineet PS3/360/Wii-sukupolvessa niin FF-fiksejä on joutunut hakemaan muualta. Minulle on jäänyt mieleen erityisesti kolme peliä.

Merkittävä muutos Final Fantasyiden kehityksessä tapahtui, kun Final Fantasy XI:n jälkeen sekä FF-sarjan isä ja päätuottaja Hironobu Sakaguchi sekä säveltäjä Nobuo Uematsu lähtivät Squarelta ja perustivat oman pelistudionsa Mistwalkerin. Final Fantasyiden vetovastuu vaihtui (mikä lienee osasyynä siihen miksi FFXII oli niin piristävän erilainen), ja japanilaiselle narikalle yllättävästi Xbox 360:lle pelinsä tehnyt Mistwalker jatkoi hyvin pitkälle Final Fantasyiden perintöä. Peleissä on maailmankartat, paljon sivutekemistä ja Nobuo Uematsun soundtrack.

Mistwalkerin ensimmäinen peli, kolmen DVD:n mittainen Blue Dragon on ilmeeltään hieman lapsenomainen, mutta hyvä FF-tyylinen peli. Selkeimpänä uudistuksena satunnaistappeluista on vihdoinkin luovuttu ja vihulaiset näkyvät kartalla. Soundtrack on enemmän Final Fantasya kuin FFX:n jälkeen on missään muussa pelissä kuultu.

Olen usein sanonut, että paras FFXII:n jälkeen julkaistu Final Fantasy on Mistwalkerin toinen ropellus, neljän DVD:n mittainen Lost Odyssey. Se on pelimekaanisesti hyvin vanhanaikainen satunnaistaisteluineen, mutta temaattisesti se on aikuistunut pelaajiensa kanssa. Hahmot eivät olekaan enää angstisia teinejä, vaan angstisia tuhatvuotiaita, ja synkkiä taustatarinoita kerrotaan novellimuodossa.

Yksinoikeutena Wiille julkaistu loistava Xenoblade Chronicles hyödyntää menestyksekkäästi FFXII:n rakennetta ja mekaniikkoja. Valitettavasti hahmonkehitys on yksioikoisempi, mutta vastaavasti miljöö todella paljon kiinnostavampi. Peli olisi ollut paljon isompi juttu, jos se olisi julkaistu myös muille laitteille, tai hieman aikaisemmin eikä vasta Wiin elinkaaren lopuilla.
Huh. Syytän olympialaisia siitä että on ollut sopivaa aikaa vuodattaa.
 
Vastaus: Podcast 147: Vaaleanpunainen fantasiaoksennus

Vähän myöhässä tuli kuunneltua, mutta ihan hyvää settiä. Kaikki pääsarjan pelit on hakattu läpi (poislukien MMO:t ja III joka ilmestyi vasta paljon myöhemmin länsimaissa). Kompletionistina jokainen osa on myös täydellisesti läpi, hahmoilla max levelit, Weaponit tai muut lisäpomot hoideltu jne. Lisäksi myös suurin osa sivuosista on pelattu läpi.

Itselle ensimmäinen FF ja ehkä siitä syystä se rakkain on VII. SNES-aikoina tosin VI:sta kuulin erittäin kovia kehuja ja monta kertaa sitä tuli kaupassa pyöriteltyä, mutta siihen aikaan en vielä oikein JRPG-peleistä innostunut, vaan luulin niiden olevan täyttä jätettä.

FFVII:aa tuli viimeinkin kokeiltua kun kaveri pakotti lainaamaan PC-versiota. Aluksi se tuntui aika pakkopullalta, eikä graafinen taso tai ääninäyttelijöiden puuttuminen auttaneet asiaa. Mutta kun peliin pääsi sisälle ja tarina alkoi rullata, rupesin ymmärtämään pelisarjan mahtavuutta. VII vaan on yksinkertaisesti yksi kovimmista peleistä ikinä. Tässä välissä voisi hehkuttaa myös VII:n jatko-osien olevan parhautta, varsinkin Crisis Core prequel joka avaa enemmän Sephirothin tarinaa jolloin hän oli vielä ns. Soldiers-sankari. Myös Dirge of Cerberus on tarinallisesti loistava, vaikka pelillisesti vähän heikoksi jäikin.

VIII, IX tulikin hankittua pleikkarille heti julkaisussa ja ovat myös sitä sarjan priimaa. Ysi lievästi trion heikoin, ehkä siitä syystä että se oli liian perusveto eikä sisältänyt mitään yllättävää.

Koulua kun kävin vielä näinä päivinä niin oli aikaa (!) urakoida myös vanhemmat osat läpi PS1-kokoelmalta, aloittaen VI:sta. Loistava peli mutta ei ehkä sen hypetyksen arvoinen josta syystä lievä pettymys. I-II sekä IV ja V peruskauraa, ihan hyviä pelejä, eivät omia suosikkeja kuitenkaan.

X ja X-2 tykkäsin paljonkin. Hyvät hahmot, tarina ja viimeinkin saatiin FF-sarjaan ääninäyttely mukaan. X-2 on pohjimmiltaan hyvä peli, jos ei pelkää tyttömäisyyttä, joka nyt muutenkin on se yksi japanilaisten pelien juusto.

XII:ssa oli potentiaalia jopa parhaaksi peliksi. Uusittu toimiva pelimekaniikka, tyylikkäät hahmot, sama upea pelimaailma (Ivalice) kuin FF Tacticsissa...mutta jostain syystä siitä ei saatu ammennettua hyvää tarinaa. Harmi, sillä Tacticsissa oli aivan loistava juoni ja odotin samaa tasoa, mutta ei.

XIII ja XIII-2: Ehkä ne kaikkien aikojen lyödyimmät Final Fantasyt, ja vanhojen pelien fanina minun pitäisi vihata XIII-sarjaa? Ei ei ei. Lineaarisuus sitä ja Square Enix tätä. Ei sarjan parhaita pelejä myönnetään, mutta täyttä kuraa? Kaukana siitä. Taistelusysteemi on erittäin taktinen ja loppupäässä sekä vaikeimpia lisäpomoja vastaan joutuu todella suunnittelemaan miten voitto haetaan. En myöskään ymmärrä juonen sekavuudesta mussuttavia, aika JRPG-peruskauraa kunhan jaksaa vain seurata. XIII on vähän erilainen, mutta FF-sarja on muuttunut melkein joka osan jälkeen jollain tapaa (varsinkin taistelusysteemi), joten kyllä XIII:lla on ihan oma paikkansa sarjassa. Molemmista on platinum-trophyt tullut hankittua, joten ihan hyvin maistuivat. Lightning Returns pitäisi kohta aloittaa.

Lisätään vielä että oma suosikki-tunnari on FFX-2:sta.
 
Viimeksi muokannut moderaattori:
Ylös Bottom