Kaverini kysyi minulta Playstation 3:n julkaisupäivänä, mille kolmelle pelisarjalle haluaisin kaikkein mieluiten nähdä jatkoa uutuuskonsolilla. Vastasin epäröimättä, että Ratchet & Clankille. Kolme kertaa. Ensimmäinen PS2:lla kokemani peli on jättänyt niin lähtemättömät jäljet mieleeni, että pelkkä ajatus pitkäkorvaisen tuhonkylväjän loikkaamisesta entistä tehokkaammalle alustalle aiheuttaa virtapiireissäni ylikuormitusta. Siksi en ollut mitenkään varauksettoman innostunut kuullessani Insomniac Gamesin kehittävän PS3:n julkaisuun ensimmäisen persoonan ammuskelupeliä. Ja vielä kaiken päälle maisemissa, jotka ensimmäisistä kuvista päätellen sijoittuivat toiseen maailmansotaan. Just, uutta WW2-räiskintäpeliä maailma eniten kaipasikin...
Vastarintaa ja vastustuskykyä
Lisätietoja tihkui: pelissä ei koko suurta sotaa tunnettaisikaan, vastustajana olisikin germaanien sijaan alieneita ja yksinpeli jäisi mielettömän mahtavan moninpelin varjoon. Mikään näistäkään ei vakuuttanut minua, etenkään viimeinen kohta, sillä kokemukseni verkkomoninpeleistä rajoittuvat pariin kierrokseen Ratchet & Clank 3:a. Edes pidellessäni Resistance: Fall of Man -pelin pakettia kourassani en tuntenut innonväristyksiä, joita olisin odottanut tutun Insomniac-logon aiheuttavan. Tällä pelillä olisi vaikea taival yrittäessään voittaa minut puolelleen.
Kuten Hakkizin esikatsauksesta ilmenee, eletään 1950-lukua, ja toista maailmansotaa ei koskaan käyty. Venäjä on ollut eristäytyneenä muusta Euroopasta jättiläismäisen muurin takana. Yhtäkkiä alkaa invaasio: hirviömäiset kimerat vyöryvät mantereen halki jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot ja ruumiskasoja. Britannia panee hetken aikaa kampoihin, mutta joutuu lopulta antautumaan ylivoimaiselle ja arvoitukselliselle viholliselle. Kukaan ei tiedä, mitä kimerat ovat, mistä ne tulevat ja mitä ne haluavat. Ihmiskunnalla on vain kaksi vaihtoehtoa: taistele tai kuole!
Kuten tapoihin kuuluu, amerikkalaiset ovat turvassa meren takana ja käyttävät siellä loputtomasti aikaa sen miettimiseen, kannattaisiko eurooppalaisten sotiin sotkeutua. Lopulta kuitenkin britit ja amerikkalaiset tekevät sopimuksen, jonka seurauksena joukko jenkkisotilaita lähetetään vanhalle mantereelle sotilaalliseksi avuksi. Pelin sankari, Nathan Hale, on osa pelastusjoukkoa, joka heti ensikosketuksessa vihollisiin ottaa rajusti turpaansa, mutta toisin kuin joukkuetoverinsa, Hale selviää kimera-viruksen tartunnasta hengissä. Tarina kertoo Halen neljän päivän mittaisesta taistelusta eri puolilla Englantia.
Maisemia riittää horisonttiin asti
Koska onnistuin varjeltumaan teräväpiirtopeleiltä aina PS3:n saapumiseen asti, oli Resistancen näkeminen kuin silmälasien puhdistaminen viikon tauon jälkeen: kaikki erottuu selkeämmin ja kauempaa. Konetehot näkyvät myös muussa kuin selkeämmässä grafiikassa, sillä massiivisista vihollismääristä huolimatta kuvanpäivitysnopeus pysyy jatkuvasti tasaisena. Kuva ei nyi eikä muutu kauempanakaan puuroksi, joten tässä pelissä on oma vika, jos luodit viuhuvat vihollisen ohi.
Teräväpiirtoa lukuun ottamatta graafinen ilme ei kuitenkaan häikäise. Miljööt ovat kyllä aiheeseen sopivasti angstisen harmaita, mutta tekstuureissa on pihtailtu. Tämä näkyy ihmishahmoissakin, jotka ovat hyvin muovisia. Animointi sen sijaan on erinomaista, juokseminen näyttää juoksemiselta ja esteiden ylittäminenkin on aidon oloista. Tunnelmaa luovat säästeliäästi mutta tarkoituksenmukaisesti käytetyt tilaäänet, ärsyttämätön taustamusiikki ja vaihtelevan tehokkaat aseiden äänet. Teknisesti peli on siis ihan kiva.
Voima jyllää
Kuten Ratchet & Clankeissa, myös Resistancessa näkyy Insomniacin vahvuus: ohjausta on vaikea kuvitella enää tätä toimivammaksi. Vaikka ensimmäisen persoonan ammuskelupelien ohjaaminen on ollut konsoleilla lähes muuttumatonta koko pelityypin historian ajan, on toteutuksissa eroja. Tässä pelissä toteutus on parasta A-ryhmää. Ampumiseen käytetään – onneksi – R1- ja L1-painikkeita, eikä niiden alapuolella möllöttäviä liipaisimen irvikuvia, joihin on liitetty aseenvalinta- ja kyykistymistoiminnot. Kun liikkumista ja katseen suuntaa vielä ohjataan tateilla, ovat perusliikkeet jatkuvasti sormien ulottuvilla.
Tekoälyynkin on panostettu, sekä omien että vihollisten. Paikalleen jämähtävä pelaaja huomaa helposti ensin olevansa yksin, sillä kaverit pyrkivät aggressiivisesti eteenpäin. Ilman Halen apua joukkue jää kuitenkin nopeasti alakynteen, jolloin seurauksena on kimeroiden vastahyökkäys. Ja nämä viholliset eivät etene yhtenä jonona kohti sankariamme, vaan hakevat suojaa, heittelevät kranaatteja ja tukevat toistensa etenemistä. Vaikka välillä kentät ovatkin melkoisia putkia, löytyy aina jostain jokin vaihtoehtoinen reitti, jonka kautta ällömöllö pääsee hipsimään iholle.
Kolmas erinomaisuus ovat aseet. Kuten kyllästymiseen asti on toisteltu, Resistancen arsenaali ottaa enemmän mallia Ratcheteistä kuin Medal of Honorista. Perusrynkyn, haulikon ja kiikarikiväärin lisäksi vihollisista saa ottaa veren pois heidän omilla tussareillaan. Bullseyella voi ampua kohteeseen ensin leiman, johon kaikki seuraavat ammukset hakeutuvat. Augerin ammukset tunneloivat seinän läpi keräten matkalla lisäenergiaa. Hailstormin huikealla tulinopeudella syytämät hitaat ammukset kimpoilevat kovista pinnoista tehden ahtaista tiloista epämukavia paikkoja, ja erilaisten kranaattien teho perustuu joko paineaaltoihin, ilkeästi pistäviin piikkeihin tai herkästi syttyvään nesteeseen.
Aseet eivät ole pelkkä hupaisa kuriositeetti, vaan niiden vaihtelevat ominaisuudet mahdollistavat erilaiset taktiikat pelin aikana. Joskus kulman taakse on mahdotonta päästä hengissä, jos luottaa sokeasti uskolliseen haulikkoonsa, joten tappovälineiden tunteminen ja hyödyntäminen on ihan hyödyllistäkin.
Miksi me taistelemme?
Aina alkuperäiseen Half-Lifeen asti tarina ja FPS kohtasivat lähinnä vain pelin takakannen teksteissä. Ammuskelupelien juonet ovat edelleenkin pääsääntöisesti pelkkä tekosyy aiheuttaa maksimaalista tuhoa ja hävitystä. Resistancessa käsikirjoitukseen on uhrattu toinenkin ajatus, ja vaihtoehtoisen maailmanhistorian mysteerit paljastuvat vähitellen pelin aikana kerättävistä johtolangoista. Mitään Kuudennen aistin tai Epäiltyjen kaltaista yllätyskäännettä ei kannata odottaa, mutta kyllä tämä tarina kannattaisi vähän kehnompaakin peliä. Kuten elokuvissa, katsomista kannattaa jatkaa lopputekstien päättymiseen asti.
Kun ensimmäinen kierros on ohi, houkuttelee peli toiselle tarjoamalla pelaajan käyttöön uusia aseita. Haastetta voi kasvattaa nostamalla vaikeustasoa, ja hyppy Mediumista Hardiin voi kokemattomammalle tulla melkoisena shokkina. Resistancen uudelleenpeluuarvoa kasvattaa myös kiinnostuksentappokentän puuttuminen. Monissa peleissä on se ongelma, että muuten uusintakierrosta voisikin harkita, mutta yksi tai kaksi poikkeuksellisen ärsyttävää kenttää ovat painaneet sellaisen stigman muistikuvan pintaan, että ajatus kuolee heti syntyessään.
Pari kertaa Resistance kyllä hipoo ärsytyskynnystä. Ensimmäisellä kerralla ajellaan laajaa laaksoa pitkin jeepillä ja tyhjennetään vihollisbunkkereita vastarinnasta, jotta päästään avaamaan portti, jonka läpi ajetaan seuraavalle bunkkerille. Kolmatta bunkkeria lähestyttäessä jeeppiä ajava kumppani huutaa: "Oh, God, there's more of them", jolloin hymy hiukan nousi huulilleni, sillä ajattelin itse juuri aivan samaa. Myös toiseksi viimeisessä kentässä on ehkä yksi tai kaksi hissillä nousua ja huoneen puhdistusta liikaa, mutta onneksi mitään loputtoman tuntuisia itseään toistavia käytävä-huone-käytävä-huone-jne-kenttiä ei nähdä.
Kaksin (tai nelinkymmenin) kaunihimpi
Yksinpelin lisäksi Resitancesta löytyy erilaisia moninpelivaihtoehtoja, kuten tarinan suorittaminen yhteistyössä kaverin kanssa. Jos tarina ei kiinnosta, voi yhdellä koneella harrastaa sinkohippaa parhaimmillaan neljän soturin kesken, mutta todellisiin taisteluihin osallistumiseen tarvitaan verkkoyhteys.
Verkkopelissä järjestelmä pyrkii valitsemaan taisteluihin aina taitotasoiltaan mahdollisimman hyvin toisiaan vastaavat pelaajat, jotta myöhäisheränneet eivät jäisi jatkuvasti kokeneempien kavereiden jalkoihin. Tekemisessä on valinnanvaraa: tavallisen kaikki-kaikkia-vastaan-tappelun lisäksi on mahdollista suorittaa erilaisia joukkuetehtäviä. Perinteisen lipunryöstön ohella Resistancen joukkuepeleistä löytyy esimerkiksi Meltdown-pelityyppi, jossa pyritään kaappaamaan vihollisen hallussa olevia reaktoreita ja näin valtaamaan koko pelialue.
Verkkopeli on toteutettu esimerkillisesti: pätkimistä ja hyppimistä ei ole havaittavissa käytännössä ollenkaan edes kiivaimmassa taistelun tiimellyksessä. Kokemus on hyvin lähellä yksinpeliä, viholliset ja joukkuekaverit vain osaavat käyttäytyä paljon arvaamattomammin. Rakentavaan peliin kannustetaan pisteytyksellä, jossa palkitaan tehtävien suorittamisesta paremmin kuin tapoista. Erilaisista suorituksista, kuten pääosumista ja lähitaistelutapoista myönnetään ansiomerkkejä, osaltaan ohjaa muuntelemaan omaa pelityyliä.
Paketissa tulevien pelimuotojen ja kenttien lisäksi Insomniac kehittää Resistancen moninpeliä jatkuvasti, viimeisimmässä päivityksessä muunmuassa kaksi uutta karttaa ja pelityyppiä. Tulevaisuudessa Insomniac mahdollistaa myös maailmanlaajuiset sessiot.
Hyvä pelinavaus
Resistance: Fall of Man on tasaisen varma suoritus Insomniac Gamesilta, ja sen arvoa kasvattaa entisestään moninpelin jatkokehitys. Jo tässäkin muodossa se on kuitenkin hyvä esimerkki Playstation 3:n mahdollisuuksista. Jos nauttii hyvästä pelattavuudesta, intensiivisestä tunnelmasta ja etenkin verkkomoninpeleistä, on R:FoM ehdottoman suositeltava ostos. Pelkkänä yksinpelinä suositus ei ole yhtä varaukseton, vaikka huonosta pelistä ei ole kyse silloinkaan.
Itse ainakin olen jo valmis antamaan Insomniacille anteeksi, että joudun odottamaan Ratchet & Clank Futurea vielä jonkin aikaa.
Lue juttu sivustolla...
Vastarintaa ja vastustuskykyä
Lisätietoja tihkui: pelissä ei koko suurta sotaa tunnettaisikaan, vastustajana olisikin germaanien sijaan alieneita ja yksinpeli jäisi mielettömän mahtavan moninpelin varjoon. Mikään näistäkään ei vakuuttanut minua, etenkään viimeinen kohta, sillä kokemukseni verkkomoninpeleistä rajoittuvat pariin kierrokseen Ratchet & Clank 3:a. Edes pidellessäni Resistance: Fall of Man -pelin pakettia kourassani en tuntenut innonväristyksiä, joita olisin odottanut tutun Insomniac-logon aiheuttavan. Tällä pelillä olisi vaikea taival yrittäessään voittaa minut puolelleen.
Kuten Hakkizin esikatsauksesta ilmenee, eletään 1950-lukua, ja toista maailmansotaa ei koskaan käyty. Venäjä on ollut eristäytyneenä muusta Euroopasta jättiläismäisen muurin takana. Yhtäkkiä alkaa invaasio: hirviömäiset kimerat vyöryvät mantereen halki jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot ja ruumiskasoja. Britannia panee hetken aikaa kampoihin, mutta joutuu lopulta antautumaan ylivoimaiselle ja arvoitukselliselle viholliselle. Kukaan ei tiedä, mitä kimerat ovat, mistä ne tulevat ja mitä ne haluavat. Ihmiskunnalla on vain kaksi vaihtoehtoa: taistele tai kuole!
Kuten tapoihin kuuluu, amerikkalaiset ovat turvassa meren takana ja käyttävät siellä loputtomasti aikaa sen miettimiseen, kannattaisiko eurooppalaisten sotiin sotkeutua. Lopulta kuitenkin britit ja amerikkalaiset tekevät sopimuksen, jonka seurauksena joukko jenkkisotilaita lähetetään vanhalle mantereelle sotilaalliseksi avuksi. Pelin sankari, Nathan Hale, on osa pelastusjoukkoa, joka heti ensikosketuksessa vihollisiin ottaa rajusti turpaansa, mutta toisin kuin joukkuetoverinsa, Hale selviää kimera-viruksen tartunnasta hengissä. Tarina kertoo Halen neljän päivän mittaisesta taistelusta eri puolilla Englantia.
Maisemia riittää horisonttiin asti
Koska onnistuin varjeltumaan teräväpiirtopeleiltä aina PS3:n saapumiseen asti, oli Resistancen näkeminen kuin silmälasien puhdistaminen viikon tauon jälkeen: kaikki erottuu selkeämmin ja kauempaa. Konetehot näkyvät myös muussa kuin selkeämmässä grafiikassa, sillä massiivisista vihollismääristä huolimatta kuvanpäivitysnopeus pysyy jatkuvasti tasaisena. Kuva ei nyi eikä muutu kauempanakaan puuroksi, joten tässä pelissä on oma vika, jos luodit viuhuvat vihollisen ohi.
Teräväpiirtoa lukuun ottamatta graafinen ilme ei kuitenkaan häikäise. Miljööt ovat kyllä aiheeseen sopivasti angstisen harmaita, mutta tekstuureissa on pihtailtu. Tämä näkyy ihmishahmoissakin, jotka ovat hyvin muovisia. Animointi sen sijaan on erinomaista, juokseminen näyttää juoksemiselta ja esteiden ylittäminenkin on aidon oloista. Tunnelmaa luovat säästeliäästi mutta tarkoituksenmukaisesti käytetyt tilaäänet, ärsyttämätön taustamusiikki ja vaihtelevan tehokkaat aseiden äänet. Teknisesti peli on siis ihan kiva.
Voima jyllää
Kuten Ratchet & Clankeissa, myös Resistancessa näkyy Insomniacin vahvuus: ohjausta on vaikea kuvitella enää tätä toimivammaksi. Vaikka ensimmäisen persoonan ammuskelupelien ohjaaminen on ollut konsoleilla lähes muuttumatonta koko pelityypin historian ajan, on toteutuksissa eroja. Tässä pelissä toteutus on parasta A-ryhmää. Ampumiseen käytetään – onneksi – R1- ja L1-painikkeita, eikä niiden alapuolella möllöttäviä liipaisimen irvikuvia, joihin on liitetty aseenvalinta- ja kyykistymistoiminnot. Kun liikkumista ja katseen suuntaa vielä ohjataan tateilla, ovat perusliikkeet jatkuvasti sormien ulottuvilla.
Tekoälyynkin on panostettu, sekä omien että vihollisten. Paikalleen jämähtävä pelaaja huomaa helposti ensin olevansa yksin, sillä kaverit pyrkivät aggressiivisesti eteenpäin. Ilman Halen apua joukkue jää kuitenkin nopeasti alakynteen, jolloin seurauksena on kimeroiden vastahyökkäys. Ja nämä viholliset eivät etene yhtenä jonona kohti sankariamme, vaan hakevat suojaa, heittelevät kranaatteja ja tukevat toistensa etenemistä. Vaikka välillä kentät ovatkin melkoisia putkia, löytyy aina jostain jokin vaihtoehtoinen reitti, jonka kautta ällömöllö pääsee hipsimään iholle.
Kolmas erinomaisuus ovat aseet. Kuten kyllästymiseen asti on toisteltu, Resistancen arsenaali ottaa enemmän mallia Ratcheteistä kuin Medal of Honorista. Perusrynkyn, haulikon ja kiikarikiväärin lisäksi vihollisista saa ottaa veren pois heidän omilla tussareillaan. Bullseyella voi ampua kohteeseen ensin leiman, johon kaikki seuraavat ammukset hakeutuvat. Augerin ammukset tunneloivat seinän läpi keräten matkalla lisäenergiaa. Hailstormin huikealla tulinopeudella syytämät hitaat ammukset kimpoilevat kovista pinnoista tehden ahtaista tiloista epämukavia paikkoja, ja erilaisten kranaattien teho perustuu joko paineaaltoihin, ilkeästi pistäviin piikkeihin tai herkästi syttyvään nesteeseen.
Aseet eivät ole pelkkä hupaisa kuriositeetti, vaan niiden vaihtelevat ominaisuudet mahdollistavat erilaiset taktiikat pelin aikana. Joskus kulman taakse on mahdotonta päästä hengissä, jos luottaa sokeasti uskolliseen haulikkoonsa, joten tappovälineiden tunteminen ja hyödyntäminen on ihan hyödyllistäkin.
Miksi me taistelemme?
Aina alkuperäiseen Half-Lifeen asti tarina ja FPS kohtasivat lähinnä vain pelin takakannen teksteissä. Ammuskelupelien juonet ovat edelleenkin pääsääntöisesti pelkkä tekosyy aiheuttaa maksimaalista tuhoa ja hävitystä. Resistancessa käsikirjoitukseen on uhrattu toinenkin ajatus, ja vaihtoehtoisen maailmanhistorian mysteerit paljastuvat vähitellen pelin aikana kerättävistä johtolangoista. Mitään Kuudennen aistin tai Epäiltyjen kaltaista yllätyskäännettä ei kannata odottaa, mutta kyllä tämä tarina kannattaisi vähän kehnompaakin peliä. Kuten elokuvissa, katsomista kannattaa jatkaa lopputekstien päättymiseen asti.
Kun ensimmäinen kierros on ohi, houkuttelee peli toiselle tarjoamalla pelaajan käyttöön uusia aseita. Haastetta voi kasvattaa nostamalla vaikeustasoa, ja hyppy Mediumista Hardiin voi kokemattomammalle tulla melkoisena shokkina. Resistancen uudelleenpeluuarvoa kasvattaa myös kiinnostuksentappokentän puuttuminen. Monissa peleissä on se ongelma, että muuten uusintakierrosta voisikin harkita, mutta yksi tai kaksi poikkeuksellisen ärsyttävää kenttää ovat painaneet sellaisen stigman muistikuvan pintaan, että ajatus kuolee heti syntyessään.
Pari kertaa Resistance kyllä hipoo ärsytyskynnystä. Ensimmäisellä kerralla ajellaan laajaa laaksoa pitkin jeepillä ja tyhjennetään vihollisbunkkereita vastarinnasta, jotta päästään avaamaan portti, jonka läpi ajetaan seuraavalle bunkkerille. Kolmatta bunkkeria lähestyttäessä jeeppiä ajava kumppani huutaa: "Oh, God, there's more of them", jolloin hymy hiukan nousi huulilleni, sillä ajattelin itse juuri aivan samaa. Myös toiseksi viimeisessä kentässä on ehkä yksi tai kaksi hissillä nousua ja huoneen puhdistusta liikaa, mutta onneksi mitään loputtoman tuntuisia itseään toistavia käytävä-huone-käytävä-huone-jne-kenttiä ei nähdä.
Kaksin (tai nelinkymmenin) kaunihimpi
Yksinpelin lisäksi Resitancesta löytyy erilaisia moninpelivaihtoehtoja, kuten tarinan suorittaminen yhteistyössä kaverin kanssa. Jos tarina ei kiinnosta, voi yhdellä koneella harrastaa sinkohippaa parhaimmillaan neljän soturin kesken, mutta todellisiin taisteluihin osallistumiseen tarvitaan verkkoyhteys.
Verkkopelissä järjestelmä pyrkii valitsemaan taisteluihin aina taitotasoiltaan mahdollisimman hyvin toisiaan vastaavat pelaajat, jotta myöhäisheränneet eivät jäisi jatkuvasti kokeneempien kavereiden jalkoihin. Tekemisessä on valinnanvaraa: tavallisen kaikki-kaikkia-vastaan-tappelun lisäksi on mahdollista suorittaa erilaisia joukkuetehtäviä. Perinteisen lipunryöstön ohella Resistancen joukkuepeleistä löytyy esimerkiksi Meltdown-pelityyppi, jossa pyritään kaappaamaan vihollisen hallussa olevia reaktoreita ja näin valtaamaan koko pelialue.
Verkkopeli on toteutettu esimerkillisesti: pätkimistä ja hyppimistä ei ole havaittavissa käytännössä ollenkaan edes kiivaimmassa taistelun tiimellyksessä. Kokemus on hyvin lähellä yksinpeliä, viholliset ja joukkuekaverit vain osaavat käyttäytyä paljon arvaamattomammin. Rakentavaan peliin kannustetaan pisteytyksellä, jossa palkitaan tehtävien suorittamisesta paremmin kuin tapoista. Erilaisista suorituksista, kuten pääosumista ja lähitaistelutapoista myönnetään ansiomerkkejä, osaltaan ohjaa muuntelemaan omaa pelityyliä.
Paketissa tulevien pelimuotojen ja kenttien lisäksi Insomniac kehittää Resistancen moninpeliä jatkuvasti, viimeisimmässä päivityksessä muunmuassa kaksi uutta karttaa ja pelityyppiä. Tulevaisuudessa Insomniac mahdollistaa myös maailmanlaajuiset sessiot.
Hyvä pelinavaus
Resistance: Fall of Man on tasaisen varma suoritus Insomniac Gamesilta, ja sen arvoa kasvattaa entisestään moninpelin jatkokehitys. Jo tässäkin muodossa se on kuitenkin hyvä esimerkki Playstation 3:n mahdollisuuksista. Jos nauttii hyvästä pelattavuudesta, intensiivisestä tunnelmasta ja etenkin verkkomoninpeleistä, on R:FoM ehdottoman suositeltava ostos. Pelkkänä yksinpelinä suositus ei ole yhtä varaukseton, vaikka huonosta pelistä ei ole kyse silloinkaan.
Itse ainakin olen jo valmis antamaan Insomniacille anteeksi, että joudun odottamaan Ratchet & Clank Futurea vielä jonkin aikaa.
Lue juttu sivustolla...