KKorkki
Toimitus
Progressiivinen kerronta on korvattu lineaarisella tarinalla ja typerillä skeittausosioilla.
Toissavuonna julkaistu Road 96 oli hulvattoman hyvä onnistuminen. Erinomainen julkaisu yhdisteli luovasti narratiivista kävelysimulaattoria ja progressiivisesti generoitua resurssinhallinta-roguelikea. Nyt näistä jälkimmäinen on pudotettu pois, jolloin jäljelle jää vain pannukakku.
[[{"fid":"92029","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Kaikki minne valo koskee kuuluu Tyrakille. Onneksi on yö.
Yöt Petrian, kuin päivä on
Petria on surkea öljyvaltio keskellä ei mitään, mutta onneksi uljaalla kansakunnalla on johtajanaan presidentti Tyrak, joka hamuaa seuraavaa kymmenvuotiskauttaan maan johdossa. Road 96 kertoi tarinan vaalien etenemisestä ja maan nuorison reaktioista asiaan: pois olisi päästävä ja äkkiä! Mile 0 on esiosa kertomukselle, jossa Tyrak on vasta käynnistelemässä vaalikampanjaansa.
Alkuperäisen julkaisun suurinta hupia oli upea hahmokavalkadi, jossa roadtripillä tuli vastaan niin murharetkellä oleva Jared kuin gonzorosvot Mitch & Stan. Nyt suurin osa hahmoista on pudotettu pois, vaikka kaikki vilahtavatkin sivuhahmoina tarinan varrella. Mukaan on kelpuutettu ainoastaan maan öljyministerin tytär Zoe, joka tuskailee maailmankuvansa ja traumojensa kanssa.
Tarinat sijoittuvat maan pääkaupunkiin hyvin, hyvin lähelle diktaattoria – tarkalleen ottaen naapuriin. Tästä seuraa luonnollisesti jännitteitä. Uutena hahmona esiin nostetaan Zoen ystävä Kaito, jonka työläisperhe elää eliittikaupungin kellarissa. Kaitolla on omat traumansa, joka ohjaa häntä yhä lähemmäksi kapinajärjestö mustaa prikaatia (Black Brigade). Lopputulos tiedetään, sillä pääjulkaisussa Zoe on päätynyt tien päälle, mutta polku tähän ratkaisuun voi vaihdella.
[[{"fid":"92030","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Puolet toiminnasta on puuduttavaa skeittailua.
Sekasikiöksi pultattu moottori
Pelimoottori on napattu alkuperäisestä julkaisusta. Tämä aiheuttaa jopa hieman hämminkiä, sillä pääpelissä tarinan myötä käyttöön avautui matkaa helpottavia tiirikoinnin kaltaisia erikoistaitoja. Samat ikonit ovat edelleen käytössä, mutta ne eivät vaikuta mihinkään. Myös proseduraalisuus on nakattu kaatopaikalle: vaikka asioita saa välillä tehdä haluamassaan järjestyksessä, on kyseessä käytännössä lineaarinen kävelysimulaattori.
Uutena erikoisena elementtinä mukaan on otettu suuri määrä Subway Surferista napattuja skeittailujaksoja, joissa Zoen ja Kaiton on läpäistävä kolikoita vilisevä esterata. Mitä ihmettä? Tällainen toilailu vie lyhyestä peliajasta lähes puolet, enkä todellakaan kaivannut tällaista tylsää elementtiä. Musiikkiraita on onneksi erityisen svengaava, mutta onnistuneeksi tätä elementtiä ei voi missään nimessä kuvata.
Valitettavasti kehittäjä on ottanut tarpeettomia oikopolkuja. Kyseessä on jonkinlainen sekasikiöinen Khimaira, jolla on Road 96:n vartalo ja saman kehittäjän vuoden 2018 Lost in Harmonyn raajat. Ymmärrän kyllä julkaisupaineen, mutta nyt ollaan kuljettu aidan matalan kohdan ali. Harmillisesti skeittailun ohjaustuntuma ei ole edes kovin tarkka, mutta onneksi toistuvan tyrimisen jälkeen pelaajalle tarjotaan mahdollisuutta ohittaa vaikeat kohdat.
[[{"fid":"92031","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Tyrannin poika saa ilmakyytiä.
Sipulia ei voi kuoria loputtomiin
Suurin osa kahden tähden arvosanasta pohjautuu harmistukseen siitä, miten loistavasta julkaisusta on onnistuttu tyrimään puolivillainen esiosa. Vaikuttaa siltä, ettei kehittäjä ole ymmärtänyt edellisen onnistumisensa ydintä. Hahmoissa ja narratiivisuudessa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta Road 96:n magia oli nimenomaan sen roguelikemaisessa resurssienhallinnassa, jonka siivellä hahmoihin tutustuminen tapahtui kuin itsestään.
Nyt varsinainen pelillinen aspekti on kuorittu pois ja korvattu tympeällä mobiilipelimäisellä kolikonkeräilyllä. Vaikka jäljelle on jätetty pari mielenkiintoista hahmoa, on sipulia kuorittu liikaa. Lopputuloksena alle viiden tunnin kestoinen tarina, joka sekin kiinnostaa lähinnä alkuperäistä julkaisua pelanneita. Sad.
Kaikeksi onneksi kertomus ei ole aivan puolivillainen, vaikka kyseessä onkin melko keinotekoinen vetistely pahaa diktaattoria vastaan. Tarina tuottaa hitusen jännitettä, sillä pohjamudissa asuvan duunari-Kaiton ja kermojen kermaan kuuluvan Zoen ystävyyden kitkakerroin on jatkuvasti kasvava. Tästä huolimatta romahdus suhteessa odotuksiin on harmillisen suuri, joten ostos kannattaa napata koriin vasta alelaarista.
Lue juttu sivustolla...
Toissavuonna julkaistu Road 96 oli hulvattoman hyvä onnistuminen. Erinomainen julkaisu yhdisteli luovasti narratiivista kävelysimulaattoria ja progressiivisesti generoitua resurssinhallinta-roguelikea. Nyt näistä jälkimmäinen on pudotettu pois, jolloin jäljelle jää vain pannukakku.
[[{"fid":"92029","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"1":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"1"}}]]
Kaikki minne valo koskee kuuluu Tyrakille. Onneksi on yö.
Yöt Petrian, kuin päivä on
Petria on surkea öljyvaltio keskellä ei mitään, mutta onneksi uljaalla kansakunnalla on johtajanaan presidentti Tyrak, joka hamuaa seuraavaa kymmenvuotiskauttaan maan johdossa. Road 96 kertoi tarinan vaalien etenemisestä ja maan nuorison reaktioista asiaan: pois olisi päästävä ja äkkiä! Mile 0 on esiosa kertomukselle, jossa Tyrak on vasta käynnistelemässä vaalikampanjaansa.
Alkuperäisen julkaisun suurinta hupia oli upea hahmokavalkadi, jossa roadtripillä tuli vastaan niin murharetkellä oleva Jared kuin gonzorosvot Mitch & Stan. Nyt suurin osa hahmoista on pudotettu pois, vaikka kaikki vilahtavatkin sivuhahmoina tarinan varrella. Mukaan on kelpuutettu ainoastaan maan öljyministerin tytär Zoe, joka tuskailee maailmankuvansa ja traumojensa kanssa.
Tarinat sijoittuvat maan pääkaupunkiin hyvin, hyvin lähelle diktaattoria – tarkalleen ottaen naapuriin. Tästä seuraa luonnollisesti jännitteitä. Uutena hahmona esiin nostetaan Zoen ystävä Kaito, jonka työläisperhe elää eliittikaupungin kellarissa. Kaitolla on omat traumansa, joka ohjaa häntä yhä lähemmäksi kapinajärjestö mustaa prikaatia (Black Brigade). Lopputulos tiedetään, sillä pääjulkaisussa Zoe on päätynyt tien päälle, mutta polku tähän ratkaisuun voi vaihdella.
[[{"fid":"92030","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"2":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"2"}}]]
Puolet toiminnasta on puuduttavaa skeittailua.
Sekasikiöksi pultattu moottori
Pelimoottori on napattu alkuperäisestä julkaisusta. Tämä aiheuttaa jopa hieman hämminkiä, sillä pääpelissä tarinan myötä käyttöön avautui matkaa helpottavia tiirikoinnin kaltaisia erikoistaitoja. Samat ikonit ovat edelleen käytössä, mutta ne eivät vaikuta mihinkään. Myös proseduraalisuus on nakattu kaatopaikalle: vaikka asioita saa välillä tehdä haluamassaan järjestyksessä, on kyseessä käytännössä lineaarinen kävelysimulaattori.
Uutena erikoisena elementtinä mukaan on otettu suuri määrä Subway Surferista napattuja skeittailujaksoja, joissa Zoen ja Kaiton on läpäistävä kolikoita vilisevä esterata. Mitä ihmettä? Tällainen toilailu vie lyhyestä peliajasta lähes puolet, enkä todellakaan kaivannut tällaista tylsää elementtiä. Musiikkiraita on onneksi erityisen svengaava, mutta onnistuneeksi tätä elementtiä ei voi missään nimessä kuvata.
Valitettavasti kehittäjä on ottanut tarpeettomia oikopolkuja. Kyseessä on jonkinlainen sekasikiöinen Khimaira, jolla on Road 96:n vartalo ja saman kehittäjän vuoden 2018 Lost in Harmonyn raajat. Ymmärrän kyllä julkaisupaineen, mutta nyt ollaan kuljettu aidan matalan kohdan ali. Harmillisesti skeittailun ohjaustuntuma ei ole edes kovin tarkka, mutta onneksi toistuvan tyrimisen jälkeen pelaajalle tarjotaan mahdollisuutta ohittaa vaikeat kohdat.
[[{"fid":"92031","view_mode":"default","fields":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false},"type":"media","field_deltas":{"3":{"format":"default","field_file_image_alt_text[und][0][value]":false,"field_file_image_title_text[und][0][value]":false}},"attributes":{"class":"media-element file-default","data-delta":"3"}}]]
Tyrannin poika saa ilmakyytiä.
Sipulia ei voi kuoria loputtomiin
Suurin osa kahden tähden arvosanasta pohjautuu harmistukseen siitä, miten loistavasta julkaisusta on onnistuttu tyrimään puolivillainen esiosa. Vaikuttaa siltä, ettei kehittäjä ole ymmärtänyt edellisen onnistumisensa ydintä. Hahmoissa ja narratiivisuudessa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta Road 96:n magia oli nimenomaan sen roguelikemaisessa resurssienhallinnassa, jonka siivellä hahmoihin tutustuminen tapahtui kuin itsestään.
Nyt varsinainen pelillinen aspekti on kuorittu pois ja korvattu tympeällä mobiilipelimäisellä kolikonkeräilyllä. Vaikka jäljelle on jätetty pari mielenkiintoista hahmoa, on sipulia kuorittu liikaa. Lopputuloksena alle viiden tunnin kestoinen tarina, joka sekin kiinnostaa lähinnä alkuperäistä julkaisua pelanneita. Sad.
Kaikeksi onneksi kertomus ei ole aivan puolivillainen, vaikka kyseessä onkin melko keinotekoinen vetistely pahaa diktaattoria vastaan. Tarina tuottaa hitusen jännitettä, sillä pohjamudissa asuvan duunari-Kaiton ja kermojen kermaan kuuluvan Zoen ystävyyden kitkakerroin on jatkuvasti kasvava. Tästä huolimatta romahdus suhteessa odotuksiin on harmillisen suuri, joten ostos kannattaa napata koriin vasta alelaarista.
Lue juttu sivustolla...