Aftermath (Espanja, 1994)
Katselin juuri Nacho Cerdan lyhytelokuvan "Aftermath", joka käsittelee kuolemaa ja groteskiudestaan huolimatta onnistuu herättämään ajatuksia asiasta.
Elokuva keskittyy ruumishuoneelle, kuoleman jälkeiseen fyysiseen puoleen; ruumiinavaukseen.
Kliininen ja kylmä tunnelma on saatu filmille hyvin tallennettua ja katsojana voi (vaikkakin operoitavat "ruumiit" turhan selkeästi nukeilta näyttävätkin) samaistua kylmillä pöydillä makaaviin, nyt elottomiin ruhoihin, oman materialistisen olemuksensa pohjin.
Ruumiinavaus noudattaa sitä kaavaa, miten täälläkin toimenpide hoidetaan. Kallo auki, aivot pois ja tilalle rätti. Sisäelimet tutkitaan rintakehä avaamalla ja lopulta kaikki kamat, aivot mukaanlukien, ängetään takaisin kuvun alle ja ommellaan paketti taas kasaan.
Kyseessä kuitenkin kuollut liha, joka hetki sitten on voinut olla vaikka paras ystävä, puoliso, sukulainen..jne. Tai itse. Mutta asian näkeminen näin, empatiaan kykenevälle ihmiselle, tuo ehkäpä mieleen juuri ohjaajan hakeman tiedostamisen kuolemasta ja yhteiskunnan tavasta käsitellä jäljelle jäänyt ruumis. Kaikki mahdollinen asiaan liittyvä: itkevät omaiset, lohduttavat ajatukset siitä, että edesmennyt on päässyt parempaan paikkaan yms. Brutaalia touhua, mutta näinhän se asia menee. Ja jokainen joskus kuolee, mutta ruumis, kuten tämän elokuvankin keskipisteenä, jää "alasti muiden armoille".
Ja siitä pääsemmekin elokuvan toiseen puoliskoon, jossa toinen elokuvassa esillä olevista patologeista, ensimmäisen operoidessa omaa potilastaan, viivyttelee omansa kanssa ja jää lopulta rauhaan kuolleen naisen ruumiin kanssa. Eroottisesti latautunut lihamestari availee naisen, masturboi suojapukunsa sisällä ja lopulta rakastelee, aktinsa kameralla kuvaten, vielä rasvattua ja kovin avointa asiakastaan. Niin ja aktin jälkeen, potilasta kokoon parsiessaan jättää lopulta sydämen laittamatta takaisin, laittaa sen pussiin ja vie kotiin koiralleen. Nam.
Kaikki siis mahdollista vielä täältä poistuttuammekin! Eikö mikään ole pyhää?!? No ei välttämättä, ei ainakaan kaikille
Elokuva siis dekandenssistaan huolimatta on mielestäni moniulotteinen kuvaus ennenkaikkea kuolemasta. Ihmismielen pimeämmistä puolista sekä siitä, että kauniin pinnan alla kaikki on mahdollista -on myös vahva elementti tässä teoksessa. Tarinan nekrofiilistelijä istuskelee lopussa sikaria poltellen, koiran syödessä nälkäänsä pois klassisen musiikin soidessa komeassa asunnossa ja päivän lehden esitellessä printissään tuttua naisen nimeä kuolinilmoituksissaan.
Ajatuksia herättävä elokuva siis!
Ja lopuksi vielä aiheeseen sopiva vitsi:
Kaksi patologia tapasivat työmaaruokalassa. Jutustelivat siinä päivän "potilaista".
- Enpä ole ikinä avannut niin vanhaa ja ryppyistä naista kuin tänään. Sillä oli klitoriskin kuin suolakurkku.
- Ai yhtä ryppyinen?
- Ei vaan suolainen...
