Olisko ollu jotain 12h, yritin löytää aina kaikki polun varrelta mutta varmasti osa jäi ottamattakin. Mutta ei ihan täysi läpijuoksu ollut
Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
South of Midnight - syvän etelän aikuisten satu
Lordi Pohjola
Well-Known Member
Todella hyvin on maistanut tällainen ”putkijuoksu” Ac: Shadowsin ja Kingdom Come 2 välissä. Tosiaan oikein nätti peli ja erittäin hyvät musiikit! Ja ainoa isompi negatiivinen asia on nuo turhan simppelit taistelut.
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Peli läpi.
South of Midnight nojaa vahvasti tunnelmaansa. Taidesuunnittelu ja musiikki – pelistä huokuu syvän etelän hämyisä ilmapiiri. Aamun usva leijuu rämeen yllä, puun lehdet viiltävät veden pintaa, vehreä kasvillisuus kukoistaa ja taustalla soi lempeä blues sanoittaen pelin tarinaa alkuperäisillä biiseillään. Pelin tyyli animoida hahmot ja pieni osa ympäristöstä stop motion -tyyliin onnistuu tukemaan jo muutenkin vahvaa tunnelmaa hienosti.
Pelin traagiset ihmiskohtalot kääntyvät kansantaruiksi taidokkaasti. Myrskyn viedessä päähahmo Hazelin kotitalon mennessään pitkin tulvivaa jokea, pelaaja syöksyy odottamattomiin tarinankiemuroihin. Päällimmäisin tavoite on pelastaa talon mukana huuhtoutunut Hazelin äiti, mutta matkan varrella törmää mitä erikoisempiin olentoihin. Olo on kuin Liisalla ihmemaassa konsanaan, kun puhuva kissakala kertoo kuin voit kutoa asioita kuntoon.
Pelin rytmitys on kohdallaan. Pelaajalle annetaan aikaa ratkoa kevyitä etenemistä estäviä tasohyppelypähkinöitä, mutta samalla välillä paetaan hirviöitä kujanjuoksun tyyliin ja välillä taistellaan. Pomovastukset tasapainottavat omalta osaltaan pelin kulkua.
Yllätyin iloisesti siitä kuinka tasohyppelypainotteinen South of Midnight on. Hazel oppii pelin edetessä erinäisiä tapoja edetä vauhdikkaammin, kuten tuplahypyn, liitämisen ja seinillä juoksemisen. Näitä kun yhdistellään kutomisesta inspiraatiota hakeviin kykyihin, niin saadaan tilanteita, jossa saa hyppiä ja pomppia melkein lajityyppinsä parhaimmistoon verrattavalla tarkkuudella, vaikkei pelin ohjattavuus ihan alan parhaille pärjääkään. Peli on varsin rajatussa putkessa etenevä toimintaseikkailu, mutta etsivä löytää haarautuvilta poluilta niin kykyjen päivitykseen vaadittua materiaalia kuin tarinaa taustoittavaa luettavaa.
Pelin taistelu hyödyntää kolmannen persoonan toimintapelien tutuksi tullutta repertuaaria. Hazel osaa kevyen nopean lyönnin, mutta myös enemmän vahinkoa tekevän ladatun iskun. Etelän tyttö osaa myös väistää ja erilaisten kykyjen avulla tasapainottaa taistelua. Jos peli olisi ollut kestoltaan kovin paljon pidempi, niin rivivihollisten piekseminen olisi ensimmäinen asia, joka olisi alkanut tympäisemään. Hazelilla on kyllä tarpeeksi liikekavalkaadia monipuoliseen toimintaa, mutta rivivihollisia on ehkä viittä tai kuutta erilaista. Ja vaikka ne eroavat kivasti toisistaan, niin niiden päihittämisessä toistuu silti sama kaava. Sen sijaan pomovastukset saavat papukaijamerkin. Ne ovat toisistaan selvästi erovia, uhkaavia ja vaativat jokainen oman strategiansa. Näitä olisi saanut olla jopa muutama enemmän.
South of Midnightin läpipeluussa vierähti reilu 12 tuntia, mikä tuntui sopivalta. Pelissä oli hyvin vähän suvantovaiheita ja, kuten mainittua, rytmitys onnistui erittäin hyvin. Audiovisuaalisesti peli on hyvin lähellä napakymppiä ja Hazelillä seikkailu varsinkin tasohyppelyn muodossa varsin mainiota. Peli on, jos ei nyt alkuvuoden isoin yllättäjä, niin ehdottomasti kirkas valopilkku ruuhkaisessa pelikeväässä.
Muutamia kuvia matkan varrelta:
South of Midnight nojaa vahvasti tunnelmaansa. Taidesuunnittelu ja musiikki – pelistä huokuu syvän etelän hämyisä ilmapiiri. Aamun usva leijuu rämeen yllä, puun lehdet viiltävät veden pintaa, vehreä kasvillisuus kukoistaa ja taustalla soi lempeä blues sanoittaen pelin tarinaa alkuperäisillä biiseillään. Pelin tyyli animoida hahmot ja pieni osa ympäristöstä stop motion -tyyliin onnistuu tukemaan jo muutenkin vahvaa tunnelmaa hienosti.
Pelin traagiset ihmiskohtalot kääntyvät kansantaruiksi taidokkaasti. Myrskyn viedessä päähahmo Hazelin kotitalon mennessään pitkin tulvivaa jokea, pelaaja syöksyy odottamattomiin tarinankiemuroihin. Päällimmäisin tavoite on pelastaa talon mukana huuhtoutunut Hazelin äiti, mutta matkan varrella törmää mitä erikoisempiin olentoihin. Olo on kuin Liisalla ihmemaassa konsanaan, kun puhuva kissakala kertoo kuin voit kutoa asioita kuntoon.
Pelin rytmitys on kohdallaan. Pelaajalle annetaan aikaa ratkoa kevyitä etenemistä estäviä tasohyppelypähkinöitä, mutta samalla välillä paetaan hirviöitä kujanjuoksun tyyliin ja välillä taistellaan. Pomovastukset tasapainottavat omalta osaltaan pelin kulkua.
Yllätyin iloisesti siitä kuinka tasohyppelypainotteinen South of Midnight on. Hazel oppii pelin edetessä erinäisiä tapoja edetä vauhdikkaammin, kuten tuplahypyn, liitämisen ja seinillä juoksemisen. Näitä kun yhdistellään kutomisesta inspiraatiota hakeviin kykyihin, niin saadaan tilanteita, jossa saa hyppiä ja pomppia melkein lajityyppinsä parhaimmistoon verrattavalla tarkkuudella, vaikkei pelin ohjattavuus ihan alan parhaille pärjääkään. Peli on varsin rajatussa putkessa etenevä toimintaseikkailu, mutta etsivä löytää haarautuvilta poluilta niin kykyjen päivitykseen vaadittua materiaalia kuin tarinaa taustoittavaa luettavaa.
Pelin taistelu hyödyntää kolmannen persoonan toimintapelien tutuksi tullutta repertuaaria. Hazel osaa kevyen nopean lyönnin, mutta myös enemmän vahinkoa tekevän ladatun iskun. Etelän tyttö osaa myös väistää ja erilaisten kykyjen avulla tasapainottaa taistelua. Jos peli olisi ollut kestoltaan kovin paljon pidempi, niin rivivihollisten piekseminen olisi ensimmäinen asia, joka olisi alkanut tympäisemään. Hazelilla on kyllä tarpeeksi liikekavalkaadia monipuoliseen toimintaa, mutta rivivihollisia on ehkä viittä tai kuutta erilaista. Ja vaikka ne eroavat kivasti toisistaan, niin niiden päihittämisessä toistuu silti sama kaava. Sen sijaan pomovastukset saavat papukaijamerkin. Ne ovat toisistaan selvästi erovia, uhkaavia ja vaativat jokainen oman strategiansa. Näitä olisi saanut olla jopa muutama enemmän.
South of Midnightin läpipeluussa vierähti reilu 12 tuntia, mikä tuntui sopivalta. Pelissä oli hyvin vähän suvantovaiheita ja, kuten mainittua, rytmitys onnistui erittäin hyvin. Audiovisuaalisesti peli on hyvin lähellä napakymppiä ja Hazelillä seikkailu varsinkin tasohyppelyn muodossa varsin mainiota. Peli on, jos ei nyt alkuvuoden isoin yllättäjä, niin ehdottomasti kirkas valopilkku ruuhkaisessa pelikeväässä.
Muutamia kuvia matkan varrelta:
Viimeksi muokattu:
Ippenator
Well-Known Member
Hyvä arvostelu. Tai ainakin vastaa aika lailla omia ajatuksiani pelistä reilun 8 tunnin pelaamisen jälkeen. Peli jäi kylläkin itselleni tauolle, kun oli niin paljon muuta elämässä meneillään, joten hetken olivat pelit muutenkin tauolla. Ja sitten pelaamisen pariin palatessani ajattelin kuitenkin jatkaakin jompaa kumpaa myöskin erinomaista, mutta vaikeampaa peliä, jotka olivat aiemmin jääneet kesken. Eli Lies of P tai Black Myth Wukong. Wukongiin sitten päädyin, ja siinä tulikin pienen grindauksen jälkeen aivan mahtavaa etenemistä, ja peli saavutti minulle aivan uuden ulottuvuuden, joten nyt olen kyllä siihen koukussa tällä erää, ja varmaan pelaaminen jatkuu aika lailla sen parissa - ellen sitten jääkin pahasti jumiin jossain kohtaa.
South of Midnightinkin pariin kiinnostaisi toisaalta jo tavallaan silti palata. On tosiaan audiovisuaalisesti yksi mielenkiintoisimpia ja jopa parhaita pelejä, joita olen pelannut. Erinomainen vertaus muuten tuo Liisa Ihmemaassa-vertaus. Samankaltaista tunnelmaa on pelissä kieltämättä vahvasti mukana.