Taskukokoinen Rapture sekä taivaan pienet tulet

Nicko

Toimitus
Enpä olisi joskus vuonna 2007 uskonut, että paluu BioShockin ihmeelliseen maailmaan tapahtuu vessanpöntöllä istuessa, mutta tässä sitä nyt ollaan. Muutama vuosi sitten ilmestynyt remasteroitu BioShock-kokoelma saa uuden elämän kannettavassa muodossa, kun Irrational Gamesin mestarillinen trilogia rantautuu Switchille julkaisija 2K:n sekä singaporelaisen Virtuosin toimesta. Jälki on vakuuttavaa.



Welcome to Rapture

Vaikka tämä kulttimaineessa oleva trilogia ei sinällään esittelyjä kaipaa, kertaus on tunnetusti opintojen äiti, joten lähdetään liikkeelle ihan alusta. Ensimmäinen BioShock julkaistiin vuonna 2007 suuren ja täysin ansaitun hehkutuksen kera. Kyseessä oli ajankuvaan täysin sopimaton tuote eli narratiivinen ja sangen mielikuvituksellinen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli, jonka kovimmat vahvuudet ovat vieläpä jossain muussa kuin itse räiskimisessä. Shown varastaa toiminnan sijaan itse tapahtumapaikka eli raaka, synkkä ja suorastaan masentava vedenalainen kaupunki nimeltään Rapture. Pelin aloitus säväyttää vielä tänä päivänäkin ja tempaa pelaajan mukaansa välittömästi.

BioShock sijoittuu vuoteen 1960. Jack-niminen mies rysähtää lentokoneen mukana Atlantin valtamereen, mutta selviää hengissä. Hän lähtee ainoana eloonjääneenä uimaan koneen rippeiden luota äkkäämäänsä majakkaa kohti. Sieltä hän löytää siirtymäkapselin, jonka avulla pääsee salaperäiseen vedenalaiseen kaupunkiin. Päästyään perille Jack löytää kapselista radion, jonka kautta häneen ottaa yhteyttä Atlas-niminen mies. Hän kertoo Rapturen olevan tiivistettynä ”hyvin paha paikka”, jota hallitsee henkilö nimeltä Andrew Ryan. Atlas kertoo, että Ryan on pysäytettävä keinolla millä hyvänsä, joten pelaajan tehtäväksi jää Ryanin löytäminen ja järjestyksen palauttaminen.



Tussareita, taikoja sekä muutama putkiongelma

Kuten todettua, BioShock ei ole pelkästään räiskintäpeli, vaan enemmänkin toiminnallinen seikkailupeli roolipelielementeillä ilman dialogivalintoja. Ammuskelun lisäksi pelaaja hyödyntää plasmideja eli geneettisiä voimia, jonka avulla kädestään voi taikoa pelin edetessä niin sähköä, tulta kuin telekinesiaakin. Erilaisia kykyjä saa seikkailun aikana yllin kyllin lisää ja ne tulevat todellakin tarpeeseen, sillä pelkillä aseilla räiskiessä resurssit loppuvat nopeasti kesken.

Kaivattua vaihtelua tuovat Pipemania-tyyliset aivopähkinät, joissa yhdistellään putken pätkiä yhdeksi isoksi tuubiksi, jotta vesi pääsee valumaan maaliinsa. Viholliskontaktia on turha pelätä pulmia selvitettäessä, sillä aika pysähtyy ongelmanratkonnan ajaksi. Pulmia joutuu ratkomaan aina, kun vastaan tulee avattavia objekteja, kuten kassakaappi tai numerokoodilla varustettu ovi. Myös vastaantulevaa laitteistoa voi hakkeroida pelaajan eduksi. Esimerkiksi valvontakamerat hälyttävät lentäviä konekiväärikoptereita paikalle kutsumattomia vieraita nähdessään ja asetornit puolestaan tulittavat täyttä häkää vihollisia. Mahdolliset hakkerointihelpotukset riippuvat pelaajan omistamista voimista, joita voi vaihdella aina ”genetiikkapankin” nähdessään.

Pelin kontrollit eivät varsin ymmärrettävistä syistä vastaa ihan vuoden 2020 standardeja, mutta ne ovat riittävän napakat, jotta hampaidenkiristelyltä vältytään. Olisin tosin kaivannut singaporelaiskehittäjältä rohkeutta laittaa plasmidit ja aseet yhtä aikaa käytettäväksi jo tähän osaan. Noh, kaikkea ei voi saada.

On myös pakko todeta pelin kenttäsuunnittelun olevan todella onnistunutta, varsinkin vuoden 2007 mittapuulla. Rapturen käytävät eivät koskaan tunnu videopeliin suunnitelluilta putkilta, vaan ihan aidolta vedenalaiselta kaupungilta, jossa tutkiminen palkitsee pelaajaa ruhtinaallisesti. Salaisuudet avautuvat vähitellen pala palalta ja paljon jää myös kuulematta, mikäli ei tarkista joka nurkkaa.



XL-isä ja pikkusisko

Täysin oma lukunsa BioShockissa ovat Big Daddyt, jotka suojelevat pikkusiskoiksi nimettyjä geneettisesti muunneltuja lapsia. ”Isoiskät” ovat voimakkaita ja hampaisiin asti aseistautuneita köntyksiä, jotka suojelevat mukana roikkuvaa lasta keinolla millä hyvänsä.

Nämä kohtaamiset kannattaa suunnitella aina etukäteen, sillä silmitön ryntääminen aiheuttaa yleensä vain ennenaikaisen kuoleman. Kun pelaaja on saanut otuksen nirhattua, voi päättää itse niittääkö hän lapsesta kallisarvoiset ADAMit kokonaan itselleen vai parantaako hän lapsen saaden samalla käyttöönsä huomattavasti vähemmän ADAMia.

Kyseisen aineen avulla voi hankkia itselleen päivityksiä, kuten uusia kykyjä, lisää elinvoimaa tai EVEä, jota tarvitaan plasmidien käyttämiseen. Valintaa kannattaa miettiä tarkkaan, sillä se vaikuttaa pelin loppuratkaisuun.



Rock anguish around the clock

Jack ei puhu pelin aikana lainkaan, joten juonenkuljetus on lähinnä Atlaksen ja käytäviltä löytyvien äänipäiväkirjojen varassa. Onnistuneen ääninäyttelyn ansiosta tunnelma on katossa ja kaupungissa vallitsee muutenkin sangen vinksahtanut tunnelma, jota tukee Garry Schymanin ahdistavat, mutta loistavat sävellykset. Lisäksi 30–50-luvuilta lainattu musiikki täydentää näitä hienosti. Kokonaisuuden kruunaa pelaajan kimppuun hyökkäävien vihollisten elämöinti, joka luo kauhumaista fiilistä. Kontrasti on todella erikoinen ja sopii peliin täydellisesti.

On myös pakko todeta pelin kenttäsuunnittelun olevan todella onnistunutta, varsinkin vuoden 2007 mittapuulla. Rapturen käytävät eivät koskaan tunnu videopeliin suunnitellulta putkilta, vaan ihan aidolta vedenalaiselta kaupungilta, jossa tutkiminen palkitsee pelaajaa ruhtinaallisesti. Salaisuudet avautuvat vähitellen pala palalta ja paljon jää myös kuulematta, mikäli ei tarkista joka nurkkaa.



Kohde Delta

Vuonna 2010 ilmestynyt BioShock 2 käynnistyy kahdeksan vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Rapturessa on uusi hallitsija Sofia Lamb, joka uskoo yksilöiden sijaan kollektiiviin ja yhteisön voimaan, toisin kuin Andrew Ryan.

Pelaaja ohjastaa tällä kertaa Delta-kohteeksi kutsuttua mörssäriä eli ensimmäisestä osasta tuttua Big Daddya. Aseiden ja plasmidien lisäksi ”iskällä” on käytössään pora, joka tuo lähitaisteluelementin onnistuneesti mukaan kuvioihin. Näitä ei tarvitse vaihdella kömpelösti kuten edellisessä osassa, vaan molempia käsiä voi käyttää saumattomasti yhtä aikaa. Myös pulmat ovat kokeneet muutoksen, sillä ne tapahtuvat tällä kertaa reaaliajassa rytmipeliä muistuttavalla minipelillä. Nopeatempoisempaa toimintaa kaipaaville tämä lienee hyvä muutos, mutta itse nautin myös edellisen osan putkipulmista.

Äänimaailma pitäytyy hyväksi havaitulla linjalla. Garry Schyman jatkaa säveltäjänä tarjoten entistä parempia sävellyksiä ja muu soundtrack on jälleen peräisin toisen maailmansodan molemmilta puolin. Viholliset rääkyvät ja kirkuvat vähintään yhtä karmivasti kuin ennenkin ja ääninäyttely on tälläkin kertaa loistavaa.

Mikäli ensimmäinen osa kutkutteli makuhermoja, en näe yhtäkään syytä, miksei tämäkin tekisi niin.



Samaa parempana, tai ainakin melkein

Siinä missä valtaosa asioista on mennyt parempaan suuntaan, tuntuu yksi seikka todella ärsyttävältä. Mikäli haluat pelastaa pikkusiskot ja pelata ns. ”hyviksenä”, sinun täytyy ensin napata muksu olkapäälle ja etsiä maailmasta parit ruumiit, joilta imaista ADAMit parempaan talteen. Pikkusisko kapuaa ruumiin viereen imemään ADAMia ja toimenpiteen valmistumista odotellessa kimppuun virtaa laumoittain vihollisia, jotka pitää päästellä päiviltä, jottei pikkusisko kuole. Vasta sen jälkeen mukula kömpii turvaan. Tämä oli lähinnä rasittavaa ja tuntui pelaajan tarpeettomalta rankaisemiselta.

Pelin alku ei tempaa mukaansa ihan yhtä suurella tenholla kuin ensiosa, mutta on se silti uusien vihollisten ja maisemien sekä hivenen muuttuneen pelimekaniikan myötä laadukasta työtä – ja ennen kaikkea riittävän erilainen. Mikäli ensimmäinen osa kutkutteli makuhermoja, en näe yhtäkään syytä, miksei tämäkin tekisi niin. Siinä missä BioShockin tuntevat kaikki, jäi vuonna 2010 julkaistu kakkososa auttamatta ykkösosan varjoon kohtuullisista myynneistä huolimatta. Seuraavaksi olisi siis luvassa jotain ihan muuta.



Booker D:n seikkailut

Vuonna 2013 ilmestynyt ja trilogian viimeiseksi osaksi jäänyt BioShock Infinite matkustaa ajassa taaksepäin vuoteen 1912. Tarina alkaa, kun pelaajan ohjastama Booker DeWitt johdatetaan mystiseen majakkaan (toistuva teema näemmä) Lutecen kaksosten toimesta. Siellä hän istahtaa tuoliin, joka osoittautuu jälleen siirtymäkapseliksi. Menosuunta on tällä kertaa taivaisiin, kuvitteelliseen Columbian kaupunkiin. Booker päätyy katedraaliin, jossa paikallinen pappi toteaa, ettei kaduille noin vain mennä, vaan ensin hänet täytyy kastaa. Ja kyllä, pappi lähes hukuttaa Bookerin, mutta puhdasta tuli!

Infinite on juoneltaan hämäryydestään huolimatta trilogian paras, joten en paljasta siitä tämän enempää. Mikäli olet onnistunut välttämään spoilereita, onneksi olkoon. Käsissäsi on yksi 2010-luvun parhaimmista tarinoista.



Silkkaa silmä- ja korvakarkkia, mutta tyhmennettynä

Graafisesti peli on upea eikä ole vanhentunut päivääkään. Värikkäitä maisemia kelpaa katsella ja vaikkei ollakaan Rapturen synkissä putkissa, pelin tunnelma on silti enemmän tai vähemmän vinksahtanut. Äänimaailmaa kelpaa myös kehua, sillä se on kenties trilogian parasta antia. Garry Schyman palaa vielä kerran säveltäjäksi ja pistää parastaan, minkä lisäksi lisensoidut biisit tukevat onnistuneesti alkuperäistä ääniraitaa. Kokonaisuuden kruunaa erinomainen ääninäyttely, kirkkaimpina tähtinään Troy Baker (Booker DeWitt) ja Courtnee Draper (Elizabeth).

Pelillisesti sarja ei valitettavasti saavuttanut kliimaksiaan raiteilla flengailusta ja taivaalla hengailusta huolimatta, vaan se otti harha-askeleen kohti aivotonta paukuttelua. Se on sääli, sillä puhdas räiskiminen ei ollut koskaan BioShockin vahvuus eikä se ole sitä nytkään. Tätä seikkaa tukee se, että vihollismassat ovat aikaisempiin peleihin verrattuna paikoin valtavia ja se käy välillä puuduttavaksi. Tämä kulminoituu loppukohtaukseen, jossa yrityksiä kertyi itselläni kymmeniä, mutta rikkinäisiä ohjaimia ei onneksi yhtäkään, vaikka läheltä piti. Varoituksen sana; varaa paremmat hermot, mikäli äkkipikaisuuteen on taipumusta.

Nillityksistä huolimatta pelissä on havaittavissa samaa tutkimisen iloa kuin aiemmissakin osissa ja lisäksi timanttinen juoni ja suvantokohdat pehmittävät kokonaisuutta sopivasti. En voi silti olla miettimättä, mitä Infiniten piti alun perin olla.

Mikäli olet onnistunut välttämään spoilereita, onneksi olkoon. Käsissäsi on yksi 2010-luvun parhaimmista tarinoista.



Tekniikka ei petä

Käännöksessä ei ole yhdenkään pelin kohdalla moitteen sijaa muutamia pikkunipotuksia lukuun ottamatta, sillä se perustuu muutaman vuoden takaisiin PS4- ja Xbox One -versioihin. Tämä tarkoittaa sitä, että ruudunpäivityksestä joutuu Switchillä tinkimään, sillä peli pyörii 30 freimin nopeudella isoveljiensä 60:een verrattuna. Tämä on kuitenkin sangen odotettu myönnytys, joka takaa pelin sulavuuden. Teknisesti heikoiten aikaa on kestänyt ensimmäinen osa, sillä sen valaistus on paikoin niin pimeää, ettei ruudulta tahdo varsinkaan käsikonsolitilassa ja valoa vasten nähdä välillä juuri mitään.

Lisäksi kuulokkeilla pelatessa huomasin, että äänimaailma vaatisi fiksausta, sillä muissa osissa äänet kuuluvat dynaamisesti siltä puolelta, mihin suuntaan hahmo on kääntynyt. Jatko-osissa nämä viat on korjattu ja harmaahko värimaailma on vaihtunut eläväisempään. BioShock Infinitessä tosin pikatallennus loistaa poissaolollaan, ja energiapalkit ja vastaavat ovat käsikonsolitilassa niin pieniä, että heikkonäköisempi saa tihrustaa niitä silmät ristissä. Lisäksi jotkut jäävät varmasti kaipaamaan liikkeentunnistusohjausta.

BioShock: The Collection on tapaus, jota kenenkään ei pidä jättää kokematta. On hämmästyttävää, miten tuoreelta ja persoonalliselta Ken Levinen kehittämät maailmat tuntuvat vielä tänäkin päivänä.

Kynnyskysymykseksi nouseekin lähinnä se, kuinka paljon arvostat kannettavuutta ja paljonko olet siitä valmis maksamaan? Mikäli et missään nimessä aio pelata BioShockia reissussa, suosittelen kääntymään aiemmin ilmestyneiden PS4- ja Xbox One -käännösten puoleen jo ihan hintansa vuoksi.

Mikäli taas on pienikin mahdollisuus siihen, että pelisarja saattaisi maistua kodin ulkopuolella, kannattaa kokoelma poimia Nintendon kompaktille hybridikonsolille. Tämä paketti on kaikkine lisäosineen todellakin hintansa väärti.





Lue juttu sivustolla...
 
Ylös Bottom