Tämä topikki se vaan jatkaa antamistaa. Mutta joo, pelasin vähän aikaa sitten Last of Us ykkösen uudelleen läpi ja kyllä mun täytyy myöntää että kakkonen nousi sen yläpuolelle sittenkin. Hyviä pelejä kumpikin mutta molemmat toimii parhaiten yhden kerran pelattuna. Uudelleen pelattuna tulee monta kertaa se "huoh, taas tämä kenttä..."-ajatus. Ykkösessäkin. Vastapainoksi siellä on sitten ne huippuhetket tietysti ja niiden takia tulee pelattua uudelleen. Tarinan kerronta on molemmissa peleissä parasta mitä olen videopeleissä nähnyt mutta siihen liittyy myös mulle se suurin ongelma.
Ensimmäisenä mieleen tulee tuo amerikkalainen perhekeskeisyys. Tarinoihin pitää aina tunkea ne lapset, puolisot, veljet ja serkun tädit joista sitten pitäisi välittää ja olla huolissaan. Se on vähän vierasta tälläiselle suomalaiselle jästipäälle jolle omat sukulaiset tarkoittaa lähinnä vihollista.
Toinen asia on sitten dialogi joka on hyvin tehty muttei aina kovinkaan kiinnostavaa. Tarkoitan siis niitä pieniä keskusteluja hahmojen välillä joka on sitä semmoista diipadaapaa. Aidon kuuloista ja hyvin tehtyä mutta ei mitenkään mielenkiintoista. Tämä koskee kaikkia muitakin "aikuismaisia"(lainausmerkeillä tai ilman) videopelejä ja suurta osaa amerikkalaisesta viihteestä. Eli ajatus siitä että kun tehdään laadukasta ja aikuismaista viihdettä sinne kuuluu sitten laittaa sellaista "tavallista" jutustelua ja arkista elämää. Riippumatta siitä onko se kiinnostavaa tai liittyykö se edes mitenkään mihinkään. En mä kuitenkaan nostais Last of Us-pelejä tikun nokkaan tästä kun samat elementit löytyy melkein kaikesta (amerikkalaisesta)nykyviihteestä. Pistetään kaikkea turhaa höpinää tarinaan joka ei oikeasti ole kiinnostavaa.
Sitten se mikä mua ärsyttää eniten (taas kerran amerikkalaisessa) tarinankerronnassa: omaisen kuolema ja se miten siitä ei sitten päästä ikinä yli.
Mä en ymmärrä miksi sitä vanhemman/puolison tai lapsen kuolemaa pitää vatvoa vielä 20 vuoden jälkeenkin. Onhan se traagista mutta vuoden tai parin suremisen jälkeen ihminen yleensä jatkaa elämää. Ainakin oikeassa maailmassa. Mä en ymmärrä miksi mun pitäisi katsojana tuntea myötätuntoa elokuvan päähenkilöä kohtaan siitä että hän menetti isänsä ollessaan lapsi?
Last of Us peleissä tähän otettiinkin kantaa, varsinkin kakkosessa, ja siitä pisteet ND:lle.
Mä en tosiaankaan ole tällaisten elokuvamaisten pelien suuri ystävä mutta kyllä mun mielestä molemmat pelit ovat palkintonsa ja kehunsa ansainneet. Tarinan kerronta on videopeleissä yhä kuitenkin sitä perus hollywood hömppää parhaimmillaankin ja musta on hienoa että yritystä parempaan löytyy.
Hyvä myös että peleihin tuodaan enemmän naisia. Kaikenlaisia naisia. Mä olen sinut miehisyyteni ja heterouteni kanssa joten en koe uhkaa asiasta.
Ensimmäisenä mieleen tulee tuo amerikkalainen perhekeskeisyys. Tarinoihin pitää aina tunkea ne lapset, puolisot, veljet ja serkun tädit joista sitten pitäisi välittää ja olla huolissaan. Se on vähän vierasta tälläiselle suomalaiselle jästipäälle jolle omat sukulaiset tarkoittaa lähinnä vihollista.
Toinen asia on sitten dialogi joka on hyvin tehty muttei aina kovinkaan kiinnostavaa. Tarkoitan siis niitä pieniä keskusteluja hahmojen välillä joka on sitä semmoista diipadaapaa. Aidon kuuloista ja hyvin tehtyä mutta ei mitenkään mielenkiintoista. Tämä koskee kaikkia muitakin "aikuismaisia"(lainausmerkeillä tai ilman) videopelejä ja suurta osaa amerikkalaisesta viihteestä. Eli ajatus siitä että kun tehdään laadukasta ja aikuismaista viihdettä sinne kuuluu sitten laittaa sellaista "tavallista" jutustelua ja arkista elämää. Riippumatta siitä onko se kiinnostavaa tai liittyykö se edes mitenkään mihinkään. En mä kuitenkaan nostais Last of Us-pelejä tikun nokkaan tästä kun samat elementit löytyy melkein kaikesta (amerikkalaisesta)nykyviihteestä. Pistetään kaikkea turhaa höpinää tarinaan joka ei oikeasti ole kiinnostavaa.
Sitten se mikä mua ärsyttää eniten (taas kerran amerikkalaisessa) tarinankerronnassa: omaisen kuolema ja se miten siitä ei sitten päästä ikinä yli.
Mä en ymmärrä miksi sitä vanhemman/puolison tai lapsen kuolemaa pitää vatvoa vielä 20 vuoden jälkeenkin. Onhan se traagista mutta vuoden tai parin suremisen jälkeen ihminen yleensä jatkaa elämää. Ainakin oikeassa maailmassa. Mä en ymmärrä miksi mun pitäisi katsojana tuntea myötätuntoa elokuvan päähenkilöä kohtaan siitä että hän menetti isänsä ollessaan lapsi?
Last of Us peleissä tähän otettiinkin kantaa, varsinkin kakkosessa, ja siitä pisteet ND:lle.
Mä en tosiaankaan ole tällaisten elokuvamaisten pelien suuri ystävä mutta kyllä mun mielestä molemmat pelit ovat palkintonsa ja kehunsa ansainneet. Tarinan kerronta on videopeleissä yhä kuitenkin sitä perus hollywood hömppää parhaimmillaankin ja musta on hienoa että yritystä parempaan löytyy.
Hyvä myös että peleihin tuodaan enemmän naisia. Kaikenlaisia naisia. Mä olen sinut miehisyyteni ja heterouteni kanssa joten en koe uhkaa asiasta.
Viimeksi muokattu:
