Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
Viimeksi pelatut pelit
- Viestiketjun aloittaja pelle
- Aloituspäivämäärä
Deauxnim
Active Member
Silver Pines on täydellä höyryllä menossa, mutta pitää tähän väliin sanoa muutama sananen pelistä nimeltä
CATHEDRAL
Metroidvaniaa sympaattisilla NES grafiikoilla ja äänimaisemalla. Ohjaus toimii hienosti, eikä pelin rakennuspalikoissa ole naristavaa, kaikki toimii kuten pitää (vaikka millään osa-alueella ei kuitenkaan saavuteta mitään erinomaista). Kuitenkin päätin että jätän pelin kesken, sillä sen pelaaminen on väsyttävää ja vähän työlästäkin. Vaikeusaste on kohtuukorkealla, sillä vihulaisten iskuja ei ritarimme montaa kestä kun peltipurkki alkaa kolisemaan, ja liikkuminen pelissä on varmaan se kaikkein raskain puoli, sillä kaikkialla on ansoja ja muita kulkua hidastavia esteitä hirveät määrät. Henki tulee lähtemään siis monta kertaa, ja kuollessaan menettää vieläpä 10% rahoista.
Samalla täytyy kuitenkin alleviivata, ettei peli ole huono. Minä en vain jaksa pelata sitä.
CATHEDRAL
Metroidvaniaa sympaattisilla NES grafiikoilla ja äänimaisemalla. Ohjaus toimii hienosti, eikä pelin rakennuspalikoissa ole naristavaa, kaikki toimii kuten pitää (vaikka millään osa-alueella ei kuitenkaan saavuteta mitään erinomaista). Kuitenkin päätin että jätän pelin kesken, sillä sen pelaaminen on väsyttävää ja vähän työlästäkin. Vaikeusaste on kohtuukorkealla, sillä vihulaisten iskuja ei ritarimme montaa kestä kun peltipurkki alkaa kolisemaan, ja liikkuminen pelissä on varmaan se kaikkein raskain puoli, sillä kaikkialla on ansoja ja muita kulkua hidastavia esteitä hirveät määrät. Henki tulee lähtemään siis monta kertaa, ja kuollessaan menettää vieläpä 10% rahoista.
Samalla täytyy kuitenkin alleviivata, ettei peli ole huono. Minä en vain jaksa pelata sitä.
Vähän retrompaa Nintendo Switch Onlinen kautta:
Donkey Kong Country (SNES)
DKC on itseasiassa ensimmäinen SNES peli mitä koskaan pelasin, se tuli aikoinaan konsolin mukana joululahjaksi 90-luvulla. Vahvoja nostalgia fiiliksia siis liittyy tähän apina seikkailuun. Peli on pelattu aikoinaan useita kertoja läpi ja on kauttaaltaan tuttu. Edellisestä läpipeluusta taitaa tulla jo joku 20 vuotta aikaa.
DKC on edelleen todella nätti peli ja sitä on kaikin puolin kiva pelata. Musiikit rokkaa ja kenttäsuunnittelu pääasiallisesti hyvää laatua. Pari hiukan vaikeampaa kenttää on, joihin jäin pitkäksi aikaa jumiin. Jopa yllättävän pitkäksi aikaa, muistelin että nämä oli vaikeita mutta että näin vaikeita... tai ehkä sitä on tullut vanhaksi eikä reaktiokyky ole sama mitä 20 vuotta sitten. En silti käyttänyt save stateja ollenkaan vaan mentiin hankalamman kautta, sen verta hyvä peli kuitenkin on kyseessä. Oli nautinto pelata tämä vanha klassikko läpi!
Donkey Kong Country 2 (SNES)
Siitä heti perään jatko-osaa. DKC2 ja DKC3 ovat itselleni tuntemattomampia pelejä. Molempia olen seurannut vierestä paljon kun kaveri pelaa mutta itse en ole ns. "kunnolla" näitä kumpaakaan ikinä pelannut. Oli siis jo aika hieman hankkia yleissivistystä.
DKC ykköseen verrattuna kakkonen on huomattavasti vaikeampi peli. Tämä tuli jo heti alkumetreiltä huomattua. Uudistuksena on erilaisia kolikoita ja muita resursseja, joilla voi ostaa asioita. Ikävänä varjopuolena tämä tarkoittaa myös sitä että tallentaminen on maksullista tietyissä kohdin peliä. Tämä on tosi kehno uudistus ja keinotekoinen tapa lisätä kerättää peliin, en tykännyt yhtään. Kenttäsuunnittelu on hyvää mutta paikoitellen kyllä tosi armotonta ja useita kenttiä piti hinkata monta kertaa. Valitettavasti tuo tallennus systeemi aiheutti sen että jos epäonnistui riittävän monta kertaa ja menetti kaikki lisäelämät, joutui pahimmassa tapauksessa useamman kentän pelaamaan uudestaan läpi. Tästä syystä otin save statet käyttöön häikäilemättömästi, tosin en käyttänyt niitä kesken kentän, ainoastaan kentän alusta niin että pystyi tarvittaessa yrittämään loputtomasti vailla pelkoa kuolemasta
Piti ihan tarkistaa netistä että mitä mieltä DKC2:sta yleisesti ollaan. Konsensus on ilmeisesti se että sitä pidetään pelisarjan parhaimpana osana ja myös vaikeimpana. Jälkimmäisen voin kyllä allekirjoittaa. Kokonaisuus kuitenkin jää laihemmaksi kuin ykkönen. Tästä löytyy paljon charmia kuten hyvää musiikkia, hauskoja eläinhahmoja ja kenttiä mutta muutoin meiningissä on selkeästi enemmän menty siihen suuntaan että nyt vaan tehdään hardcorempi tasoloikka. En pitänyt tästä suunnasta, sen vuoksi DKC ykkösen rennompi ote on ainakin minulle paljon miellyttävämpää pelattavaa.
Hyvä peli mutta vähän liikaa kitkaa että siitä voisi nauttia kunnolla.
---
DKC3 en jaksanut tähän hätään aloittaa, kakkonen oli jotenkin niin rankka kokemus. Katsotaan jos apinailuun palataan taas joskus myöhemmin, tarkoitus olisi.
Donkey Kong Country (SNES)
DKC on itseasiassa ensimmäinen SNES peli mitä koskaan pelasin, se tuli aikoinaan konsolin mukana joululahjaksi 90-luvulla. Vahvoja nostalgia fiiliksia siis liittyy tähän apina seikkailuun. Peli on pelattu aikoinaan useita kertoja läpi ja on kauttaaltaan tuttu. Edellisestä läpipeluusta taitaa tulla jo joku 20 vuotta aikaa.
DKC on edelleen todella nätti peli ja sitä on kaikin puolin kiva pelata. Musiikit rokkaa ja kenttäsuunnittelu pääasiallisesti hyvää laatua. Pari hiukan vaikeampaa kenttää on, joihin jäin pitkäksi aikaa jumiin. Jopa yllättävän pitkäksi aikaa, muistelin että nämä oli vaikeita mutta että näin vaikeita... tai ehkä sitä on tullut vanhaksi eikä reaktiokyky ole sama mitä 20 vuotta sitten. En silti käyttänyt save stateja ollenkaan vaan mentiin hankalamman kautta, sen verta hyvä peli kuitenkin on kyseessä. Oli nautinto pelata tämä vanha klassikko läpi!
Donkey Kong Country 2 (SNES)
Siitä heti perään jatko-osaa. DKC2 ja DKC3 ovat itselleni tuntemattomampia pelejä. Molempia olen seurannut vierestä paljon kun kaveri pelaa mutta itse en ole ns. "kunnolla" näitä kumpaakaan ikinä pelannut. Oli siis jo aika hieman hankkia yleissivistystä.
DKC ykköseen verrattuna kakkonen on huomattavasti vaikeampi peli. Tämä tuli jo heti alkumetreiltä huomattua. Uudistuksena on erilaisia kolikoita ja muita resursseja, joilla voi ostaa asioita. Ikävänä varjopuolena tämä tarkoittaa myös sitä että tallentaminen on maksullista tietyissä kohdin peliä. Tämä on tosi kehno uudistus ja keinotekoinen tapa lisätä kerättää peliin, en tykännyt yhtään. Kenttäsuunnittelu on hyvää mutta paikoitellen kyllä tosi armotonta ja useita kenttiä piti hinkata monta kertaa. Valitettavasti tuo tallennus systeemi aiheutti sen että jos epäonnistui riittävän monta kertaa ja menetti kaikki lisäelämät, joutui pahimmassa tapauksessa useamman kentän pelaamaan uudestaan läpi. Tästä syystä otin save statet käyttöön häikäilemättömästi, tosin en käyttänyt niitä kesken kentän, ainoastaan kentän alusta niin että pystyi tarvittaessa yrittämään loputtomasti vailla pelkoa kuolemasta
Piti ihan tarkistaa netistä että mitä mieltä DKC2:sta yleisesti ollaan. Konsensus on ilmeisesti se että sitä pidetään pelisarjan parhaimpana osana ja myös vaikeimpana. Jälkimmäisen voin kyllä allekirjoittaa. Kokonaisuus kuitenkin jää laihemmaksi kuin ykkönen. Tästä löytyy paljon charmia kuten hyvää musiikkia, hauskoja eläinhahmoja ja kenttiä mutta muutoin meiningissä on selkeästi enemmän menty siihen suuntaan että nyt vaan tehdään hardcorempi tasoloikka. En pitänyt tästä suunnasta, sen vuoksi DKC ykkösen rennompi ote on ainakin minulle paljon miellyttävämpää pelattavaa.
Hyvä peli mutta vähän liikaa kitkaa että siitä voisi nauttia kunnolla.
---
DKC3 en jaksanut tähän hätään aloittaa, kakkonen oli jotenkin niin rankka kokemus. Katsotaan jos apinailuun palataan taas joskus myöhemmin, tarkoitus olisi.
kopolanpoika
Well-Known Member
Mua on pitkään houkuttanut pelata Batman Arkham sarja lävitse uudelleen, koska se on tehnyt minuun aikoinaan aivan järjettömän vaikutuksen ja itseasiassa Batman: Arkham Asylum oli se sysäys mikä sai peliharrastuksen pariin takaisin sitten junnuvuosien, ja vielä tänäkin päivänä tulee verrattua julkaisuja tähän sarjaan.
MUTTA tämähän on samaan aikaan ihan helvetillinen riski, koska harvoin jos koskaan peli on nykypäivänä niin hyvä kuin mitä muistikuvissa. Jätän tähän vain TV-sarjapuolelta esimerkin: Ritari Ässä
No miten tämän Arkham Asylumin
kohdalla sitten kävi? Rakastin joka hetkeä.
Peli lähtee käyntiin pamauksesta kuin satasen sprintti konsanaan ja juoni pitää otteessaan koko matkan ajan. Juuri kun tuntuu että tämmöstäkö tämä nyt on alusta loppuun niin ei, mukaan tulee Scarecrow, joka tarjoaa jotain täysin erilaista.
Peli keskittyy pelkkään mielisairaalaan, mutta se toimii juonen kanssa todella hyvin yhteen, ei pitkiä välimatkoja vaan lyhyitä siirtymiä rakennuksesta toiseen ja taas mennään!
Kenttäsuunnittelu on myös hyvää ja tarjoaa riittävästi vaihtelua. Jotenkin peli ei nykymallin mukaan korosta liikaa minne pitää mennä, ei ole maalattuja tolppia joka puolella, peli sanoo vaan "keksi ite saatana". Mutta harvoin jää jumiin, koska suunnittelussa on loogisuutta, oikeaan suuntaan ohjautuu liki automaattisesti, vaikka välillä jää miettimään että miten mä osasin tulla tänne ilman opasteita.
Harmi että tämmöisestä klassikosta ei ole tehty remasteria. Oikeastaan grafiikka näyttää yllättävän hyvältä vieläkin, mutta kamera ja vähän semmonen jäykkyys kontrolleissa vaivaa. Tämä korostuu etenkin noissa Variksenpelätin osuuksissa, jossa Batman ei oikein tiedä itsekään miten lukea kontrolleja.
Silti ajaton klassikko, joka pesee esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Wolverinen mennen tullen. Arvosana 9+.
Toivottavasti tämä saa joskus ansaitsemansa päivityksen.
Sitten seuraavan osan pariin
MUTTA tämähän on samaan aikaan ihan helvetillinen riski, koska harvoin jos koskaan peli on nykypäivänä niin hyvä kuin mitä muistikuvissa. Jätän tähän vain TV-sarjapuolelta esimerkin: Ritari Ässä
No miten tämän Arkham Asylumin
kohdalla sitten kävi? Rakastin joka hetkeä.
Peli lähtee käyntiin pamauksesta kuin satasen sprintti konsanaan ja juoni pitää otteessaan koko matkan ajan. Juuri kun tuntuu että tämmöstäkö tämä nyt on alusta loppuun niin ei, mukaan tulee Scarecrow, joka tarjoaa jotain täysin erilaista.
Peli keskittyy pelkkään mielisairaalaan, mutta se toimii juonen kanssa todella hyvin yhteen, ei pitkiä välimatkoja vaan lyhyitä siirtymiä rakennuksesta toiseen ja taas mennään!
Kenttäsuunnittelu on myös hyvää ja tarjoaa riittävästi vaihtelua. Jotenkin peli ei nykymallin mukaan korosta liikaa minne pitää mennä, ei ole maalattuja tolppia joka puolella, peli sanoo vaan "keksi ite saatana". Mutta harvoin jää jumiin, koska suunnittelussa on loogisuutta, oikeaan suuntaan ohjautuu liki automaattisesti, vaikka välillä jää miettimään että miten mä osasin tulla tänne ilman opasteita.
Harmi että tämmöisestä klassikosta ei ole tehty remasteria. Oikeastaan grafiikka näyttää yllättävän hyvältä vieläkin, mutta kamera ja vähän semmonen jäykkyys kontrolleissa vaivaa. Tämä korostuu etenkin noissa Variksenpelätin osuuksissa, jossa Batman ei oikein tiedä itsekään miten lukea kontrolleja.
Silti ajaton klassikko, joka pesee esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Wolverinen mennen tullen. Arvosana 9+.
Toivottavasti tämä saa joskus ansaitsemansa päivityksen.
Sitten seuraavan osan pariin
Viimeksi muokattu:
m_vierimaa
Well-Known Member
Kiitos superstationin, olen päässyt käsiksi erinomaiseen retropelitarjontaan. Alkajaisiksi meni läpi Castlvania Symphony of the Night ja seuraavana oli Super Castlevania IV:n vuoro.
Kyseessähän on SNESin peli joten grafiikkka ja äänet ovat suoraan 90-luvun alkupuolelta, mutta myös hyvässä, sillä tässä on kyllä erinomaiset spritet ja animaatiot. Grafiikassa ja äänissä ei ole valittamista.
Castlevania-sarjassa tämä mielletään helpompaan päähän, ja sitähän tämä kyllä onkin. Kuriositeettina taitaa olla ensimmäinen Castlevania jossa ruoska viuhuu myös eri ilmansuunnissa. Lähinnä päänvaivaa aiheuttaa paluu aina kulloisenkin tason alkuun kuollessa.
Käytin häpeämättömästi save stateja hyödykseni, sillä tarkoitukseni oli päästä tämä loppuun käyttämättä silti tuhottomasti aikaa. Hattu päästä niille, jotka ovat tämän normaalilla salasanatallennuksella pelanneet läpi.
Ainoastaan viimeisen bossin kohdalla oli pakko hieman youtubesta katsella pelejä, muuten kaikki bossit menivät itse opettelemalla. Sanoisin että parhaasta päästä retropelejä, eikä pelattavuus ole mihinkään kadonnut vaikka tässä ei 3D grafiikkaa eikä ray tracingiä näy.
Kyseessähän on SNESin peli joten grafiikkka ja äänet ovat suoraan 90-luvun alkupuolelta, mutta myös hyvässä, sillä tässä on kyllä erinomaiset spritet ja animaatiot. Grafiikassa ja äänissä ei ole valittamista.
Castlevania-sarjassa tämä mielletään helpompaan päähän, ja sitähän tämä kyllä onkin. Kuriositeettina taitaa olla ensimmäinen Castlevania jossa ruoska viuhuu myös eri ilmansuunnissa. Lähinnä päänvaivaa aiheuttaa paluu aina kulloisenkin tason alkuun kuollessa.
Käytin häpeämättömästi save stateja hyödykseni, sillä tarkoitukseni oli päästä tämä loppuun käyttämättä silti tuhottomasti aikaa. Hattu päästä niille, jotka ovat tämän normaalilla salasanatallennuksella pelanneet läpi.
Ainoastaan viimeisen bossin kohdalla oli pakko hieman youtubesta katsella pelejä, muuten kaikki bossit menivät itse opettelemalla. Sanoisin että parhaasta päästä retropelejä, eikä pelattavuus ole mihinkään kadonnut vaikka tässä ei 3D grafiikkaa eikä ray tracingiä näy.
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Killer Frequency
(pelattu: Xbox Series X)
Peli läpi.
Tervetuloa 80-luvulle. Olet uran ehtoopuolella oleva radiojuontaja pienessä Gallows Creekin kaupungissa. Normaali työpäivä saa yllättävän käänteen, kun sinusta tulee päivystävä hälytysnumeron operaattori kesken radiolähetyksen. Murhaaja riehuu kaupungissa ja ihmiset soittelevat lähetykseen hädän hetkellä. Sinun tehtäväsi on auttaa ihmisiä pakenemaan murhaajan kynsistä. Onnistuneet neuvot pelastavat ihmisiä, vähemmän onnistuneet sinetöivät heidän kohtalonsa.
Killer Frequency on ensimmäisen persoonan seikkailu, jonka tekee erikoiseksi se, ettei pelaaja ole juuri milloinkaan toiminnan keskipisteessä. Tai no, olet langan päässä kuuntelemassa mitä tapahtuu, mutta et näe tapahtumia tai osallistu niihin muuten kuin neuvomalla puhelimen välityksellä. Neuvosi ovat kuitenkin elintärkeitä. Ne ratkaisevat pääsevätkö ihmiset murhaajaa pakoon tai että hoidetaanko haavoittuneita oikein.
Tarina on mielenkiintoinen. Gallows Creekillä on synkkä menneisyys ja tätä murhaaja myös käyttää hyväkseen. Ihmisiä auttamalla ja uusia todisteita löytämällä pääset kokoajan lähemmäksi totuutta ja murhaajan motiiveja. Pelialueena toimiva radioasema antaa tarpeeksi liikkumavaraa, jotta erilaisia tilanteita saadaan rytmittämään hätäpuheluita. Peli on paikoin jännittävä, mutta ei pelottava.
Värikäs cel-shadingin tyylinen grafiikka on omiaan antamaan pelille 80-luvun fiilistä. C-kasetit, neon värit, puupaneelit ja niin edelleen. Myös ääninäyttely on onnistunutta, mikä on tällaisen pelin elinehto.
Noin viiden tunnin kestollaan Killer Frequency on kiva välipala isompien julkaisujen väliin. Se on kuin jännärielokuva, jossa tarinasta nauttiminen on ensisijaista ja pelaaminen jää sivurooliin. Soittojen yhteydessä tehtävät keskusteluvalinnat ja pienet pulmat antavat kuitenkin juuri sopivasti tekemistä, pitääkseen homman mielenkiintoisena.
Tykkäsin.
(pelattu: Xbox Series X)
Peli läpi.
Tervetuloa 80-luvulle. Olet uran ehtoopuolella oleva radiojuontaja pienessä Gallows Creekin kaupungissa. Normaali työpäivä saa yllättävän käänteen, kun sinusta tulee päivystävä hälytysnumeron operaattori kesken radiolähetyksen. Murhaaja riehuu kaupungissa ja ihmiset soittelevat lähetykseen hädän hetkellä. Sinun tehtäväsi on auttaa ihmisiä pakenemaan murhaajan kynsistä. Onnistuneet neuvot pelastavat ihmisiä, vähemmän onnistuneet sinetöivät heidän kohtalonsa.
Killer Frequency on ensimmäisen persoonan seikkailu, jonka tekee erikoiseksi se, ettei pelaaja ole juuri milloinkaan toiminnan keskipisteessä. Tai no, olet langan päässä kuuntelemassa mitä tapahtuu, mutta et näe tapahtumia tai osallistu niihin muuten kuin neuvomalla puhelimen välityksellä. Neuvosi ovat kuitenkin elintärkeitä. Ne ratkaisevat pääsevätkö ihmiset murhaajaa pakoon tai että hoidetaanko haavoittuneita oikein.
Tarina on mielenkiintoinen. Gallows Creekillä on synkkä menneisyys ja tätä murhaaja myös käyttää hyväkseen. Ihmisiä auttamalla ja uusia todisteita löytämällä pääset kokoajan lähemmäksi totuutta ja murhaajan motiiveja. Pelialueena toimiva radioasema antaa tarpeeksi liikkumavaraa, jotta erilaisia tilanteita saadaan rytmittämään hätäpuheluita. Peli on paikoin jännittävä, mutta ei pelottava.
Värikäs cel-shadingin tyylinen grafiikka on omiaan antamaan pelille 80-luvun fiilistä. C-kasetit, neon värit, puupaneelit ja niin edelleen. Myös ääninäyttely on onnistunutta, mikä on tällaisen pelin elinehto.
Noin viiden tunnin kestollaan Killer Frequency on kiva välipala isompien julkaisujen väliin. Se on kuin jännärielokuva, jossa tarinasta nauttiminen on ensisijaista ja pelaaminen jää sivurooliin. Soittojen yhteydessä tehtävät keskusteluvalinnat ja pienet pulmat antavat kuitenkin juuri sopivasti tekemistä, pitääkseen homman mielenkiintoisena.
Tykkäsin.
pelle
Well-Known Member
^ Tuostahan on myös vr versio ainakin questille. Sen kanssa on niin paljon helpompaa ja luonnollisempaa käytellä kaikkia niitä nappeja ja säätimiä.
Yks hahmo mulla pääsi kuolemaan enkä edes tiedä miten. Huomasin vasta lopussa kun näkee kuinka moni säilyi hengissä, että yks oli kuollut.
Yks hahmo mulla pääsi kuolemaan enkä edes tiedä miten. Huomasin vasta lopussa kun näkee kuinka moni säilyi hengissä, että yks oli kuollut.
kopolanpoika
Well-Known Member
Mua on pitkään houkuttanut pelata Batman Arkham sarja lävitse uudelleen, koska se on tehnyt minuun aikoinaan aivan järjettömän vaikutuksen ja itseasiassa Batman: Arkham Asylum oli se sysäys mikä sai peliharrastuksen pariin takaisin sitten junnuvuosien, ja vielä tänäkin päivänä tulee verrattua julkaisuja tähän sarjaan.
MUTTA tämähän on samaan aikaan ihan helvetillinen riski, koska harvoin jos koskaan peli on nykypäivänä niin hyvä kuin mitä muistikuvissa. Jätän tähän vain TV-sarjapuolelta esimerkin: Ritari Ässä
No miten tämän Arkham Asylumin
kohdalla sitten kävi? Rakastin joka hetkeä.
Peli lähtee käyntiin pamauksesta kuin satasen sprintti konsanaan ja juoni pitää otteessaan koko matkan ajan. Juuri kun tuntuu että tämmöstäkö tämä nyt on alusta loppuun niin ei, mukaan tulee Scarecrow, joka tarjoaa jotain täysin erilaista.
Peli keskittyy pelkkään mielisairaalaan, mutta se toimii juonen kanssa todella hyvin yhteen, ei pitkiä välimatkoja vaan lyhyitä siirtymiä rakennuksesta toiseen ja taas mennään!
Kenttäsuunnittelu on myös hyvää ja tarjoaa riittävästi vaihtelua. Jotenkin peli ei nykymallin mukaan korosta liikaa minne pitää mennä, ei ole maalattuja tolppia joka puolella, peli sanoo vaan "keksi ite saatana". Mutta harvoin jää jumiin, koska suunnittelussa on loogisuutta, oikeaan suuntaan ohjautuu liki automaattisesti, vaikka välillä jää miettimään että miten mä osasin tulla tänne ilman opasteita.
Harmi että tämmöisestä klassikosta ei ole tehty remasteria. Oikeastaan grafiikka näyttää yllättävän hyvältä vieläkin, mutta kamera ja vähän semmonen jäykkyys kontrolleissa vaivaa. Tämä korostuu etenkin noissa Variksenpelätin osuuksissa, jossa Batman ei oikein tiedä itsekään miten lukea kontrolleja.
Silti ajaton klassikko, joka pesee esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Wolverinen mennen tullen. Arvosana 9+.
Toivottavasti tämä saa joskus ansaitsemansa päivityksen.
Sitten seuraavan osan pariin
Nyt ois Batman Arkham City pelattu lävitse. Päätin jo aloittaessa, että keskityn vain päätarinoihin tässä trilogiassa, vaikka tässä osassa kyllä sivutehtävät vaikuttivat olevan myös laadukkaita, ainakin Madhatter oli iloinen yllätys kun vahingossa eksyin sitä suorittamaan.
Siinä missä Arkham Asylum kaipaisi grafiikan päivitystä ja kontrolleihin tarkkuutta niin pelien välillä näihin asioihin on selvästi panostettu, koska tässä oikeastaan kamera on ainut mihin toivoisi selkeää parannusta. Välillä pitkä kombo hajosi siihen että kamera kääntyi kriittisellä hetkellä ja olit kerennyt painaa jo mihin suuntaan lähdetään lyömään, ja päädyitkin lyömään tyhjää.
Näistä kaikista kolmesta pelistä tästä muistin etukäteen vähiten, en esimerkiksi muistanut että pahiksena oli Dr Strange, mutta ei se Marvelista tuttu taikuri vaan röllimetsästä tutumpi nimikaima Hugo.
Nyt Arkham mielisairaala vaihtui avoimempaan liitelyyn Gothamissa ja tämä oli aikoinaan eka peli joka teki minuun aidosti vaikutuksen sujuvalla liikkumiselle avoimessa maailmassa, ja olihan se vieläkin todella näyttävää ja sarjakuva uskollista. Käsittämätöntä että peli on vuodelta 2011 ja silloin on jo pystytty tekemään tämänkaltainen avoin pelimaailma, jossa liidellä näinkin vapaasti ilman latausaikoja. Toki nyt Marvel Spider-Manin jälkeen olihan se liitelynopeus aika matelevaa, mutta vaikuttavaa silti, koska harva peli tänäkään päivänä pystyy tarjoamaan vastaavaa kokemusta.
Pelin kaavaa muuten ei ole kauheasti muutettu ykkösosasta, kaikkea on vain hiottu. Combat toimii kuin junan vessa, mutta vihollismäärät rupesi olemaan vähän kuormittavia, etenkin kun yhdellä kilpeä, toisella valotikkua, kolmannella lätkävarusteet päällä ja kaikkiin tarvitsi oman spesifin pieksemistavan. Olisi toivonut että gadgeteistä olisi löytynyt tehokkaammin apua näihin.
Uutena hahmona mukaan tuli Catwoman, josta en kyllä ollut ollenkaan innoissani, pelkäsin jo että tässä mennään kohta ihan Marvel Spidermanin MJ tasolle, mutta onneksi näitä Catwoman kohtauksia oli vain muutamia, vaikka pelin heikointa antia olivatkin. Catwoman toimi hahmona ihan hyvin ja oli combatissa selvästi nopeampi liikkeissään kuin Batman, mutta ei ollut riittävän erilainen taistelutyyliltään ja hänen kenttäosuudet olivat liian yksinkertaisia ja tylsiä.
Kenttäsuunnittelu yleisesti oli hyvää tässäkin, tosin jonkinlaista pieruvanaa/ fast traveler ominaisuutta olisi kaivannut sen jälkeen kun tehtävän oli suorittanut ja halusi jatkaa matkaa, koska poispääsyä rakennuksista joutui metsästämään pahimmillaan vartin verran. Varsinkin metrotunnelista poispääsy oli yhtä helvettiä.
Suurin pettymys tässä oli juoni, joka oli ihan OK, mutta erinomaisen ykkösosan jälkeen erittäin unohdettava. Josta kertoo sekin, että en muistanut tämän osan tarinasta mitään. Sen enempää spoilaamatta tarina alkaa todella mielenkiintoisista lähtökohdista: Hugo Strange on saanut selville Batmanin henkilöllisyyden ja aloituskohtaus lähtee käyntiin Bruce Waynellä vankilasta, mutta sen jälkeen juoni ei oikein saa mitään irti tästä paljastuksesta. Jotenkin olisin toivonut pelastavani Alfredia palavasta kartanosta tämän paljastumisen seurauksena, mutta ei.
Itseasiassa tarinassa tämä tuodaan ilmi alkukohtauksessa ja viimeisen tunnin aikana, muuten asiaa ei puida juuri ollenkaan. Jotenkin tästä puuttui kokonaisuutena ykkösosan kaltainen imu ja koukutus.
Yllätyksenä tuli, että tästä puuttui vielä kaikki kauheat ajokohtaukset Batmobilella, joka tarkoittaa että ne on sitten kaikki Arkham Knightissa, saatana.
Pelasin myös Harley Quinn Revenge DLC, joka oli juoneltaan todella heikko, mutta päästiin Robinin saappaisiin, joka oli mielenkiintoinen hahmo ja tykkäsin combatissa jumppakepin käytöstä, harmi että minkäänlaista hahmon kehitystä ei ollut tarjolla.
Jos tulisi Remaster versio, siihen kaipaisi parempaa kameraa tappelukohtauksiin, minimappiä (kartasta lunttaus oli harmillisen hidasta lennellessä), sekä jotain johdatusta pois rakennuksista tehtävän suorittamisen jälkeen.
Arvosana perusvarma 8.
Kestää ongelmitta pelikerran vielä 15 vuotta (!) julkaisunsakin jälkeen.
Sitten Arkham Knightin kimppuun
Viimeksi muokattu:
HideoMiyamoto
Well-Known Member
Tullut omia suosikki kauhupelejä pelattua näin hällöweenin kunniaksi ja nyt oli vuorossa Dead Space 2.
Pelasin tätä ennen Remaken ja katsoin myös alkuperäisen 1 youtube peluun. Olin lopulta aika yllättynyt siitä miten paljon remake lopulta muutta asioita vähän jokapuolella tehden siitä paljon paremman kokemuksen ja pelin.
Mutta Dead Space 2. Pelannut tätä viineksi joku 10-15 vuotta sitten ja silti oli kyllä aika hyvin muistissa kaikki alueet ja tapahtumat aina kun niihin pääsi. Teknisesti peli on toki vanha mutta ei se häirinnyt juurikaan kun se kuitenkin pyörii 60fps Series X:llä. Ainoastaan AA täysi puuttuminen tekee kuvasta tosi sahalaitaisen paikoitellen.
Sitä en tosin muistanut että tämä on latausruuduton peli ja ne alueet ladataan kulkemalla ilmastointi putkissa (asia josta Callisto Protocol sai paljon vinkumista ).Tämä on myös täysin putkimainen peli toisin kuin alkuperäinen jossa palattiin vanhoille alueille ja remake teki siitä vielä vähemmän putkimaisen. Asiat jotka tässä ärsytti jaärsytti myös og 1.Upgrade systeemi on typerä koska pitää käyttää nodeja tyhjiin ruutuihin jotta saa parannuksia auki. Myöskin se että nodeja on pakko kantas kokoajan vähintään 1 mukana jos haluat avata node ovia joissa on usein hyvää sälää. Mutta se isoin ongelma tässä kakkosessa on liiallinen toiminta, taisivat pojat ottaa vähän turhan paljon mallia RE4 ja 5. Ei se mitenkään pilaa peliä mutta se on se päällimäinen syy miksi ensimmäinen osaon parempi koska se tasapainottaa toiminnan ja tunnelman paljon paremmin ja antaa pelaajan hengähtää. Pelissä on myös paljon copy pasta huoneita joissa toistetaan samoja asioita ja se sama minipeli jolla avataan asioita käy aika äkkiä tylsäksi, onneksi se on nopea tehdä.
Toki Dead Space 2 tekee joitain asioita paremmin kuin og1. Siinä on paljon vaihtelevammat ympäristöt esimerkiski. Enemmän aseita ja vihollisia. Mutta nyt kun mietin niin en tiedä olisinko Dead Space 2 remakesta lopulta niin innoissani kuin olin ennen pelin pelaamista jos sellainen tulisi. Saisivat aika paljon muuttaa pelin rytmitystä erillaiseksi ja tehdä siihen paljon enemmän sivujuttuja kuin ensimmäiseen osaan koska nyt tosiaan mennään niin putkessa ettei ole mitään syytä palata jo tutkituille alueille, enkä tiedä onko se edes mahdollista.
Mielestäni jopa paljon parjattu Callisto Protocol on parempi kuin Dead Space 2 ja ei en sano että tämä on huono peli mutta se ei itselle ainakaan toimi niin hyvin kuin DS1, 1 remake ja CP.
Vielä on 2 päivää passia jäljellä niin yritän pelata vielä kolmos osan ja katsoa miten se maistuu nykyään.
Pelasin tätä ennen Remaken ja katsoin myös alkuperäisen 1 youtube peluun. Olin lopulta aika yllättynyt siitä miten paljon remake lopulta muutta asioita vähän jokapuolella tehden siitä paljon paremman kokemuksen ja pelin.
Mutta Dead Space 2. Pelannut tätä viineksi joku 10-15 vuotta sitten ja silti oli kyllä aika hyvin muistissa kaikki alueet ja tapahtumat aina kun niihin pääsi. Teknisesti peli on toki vanha mutta ei se häirinnyt juurikaan kun se kuitenkin pyörii 60fps Series X:llä. Ainoastaan AA täysi puuttuminen tekee kuvasta tosi sahalaitaisen paikoitellen.
Sitä en tosin muistanut että tämä on latausruuduton peli ja ne alueet ladataan kulkemalla ilmastointi putkissa (asia josta Callisto Protocol sai paljon vinkumista
).Tämä on myös täysin putkimainen peli toisin kuin alkuperäinen jossa palattiin vanhoille alueille ja remake teki siitä vielä vähemmän putkimaisen. Asiat jotka tässä ärsytti jaärsytti myös og 1.Upgrade systeemi on typerä koska pitää käyttää nodeja tyhjiin ruutuihin jotta saa parannuksia auki. Myöskin se että nodeja on pakko kantas kokoajan vähintään 1 mukana jos haluat avata node ovia joissa on usein hyvää sälää. Mutta se isoin ongelma tässä kakkosessa on liiallinen toiminta, taisivat pojat ottaa vähän turhan paljon mallia RE4 ja 5. Ei se mitenkään pilaa peliä mutta se on se päällimäinen syy miksi ensimmäinen osaon parempi koska se tasapainottaa toiminnan ja tunnelman paljon paremmin ja antaa pelaajan hengähtää. Pelissä on myös paljon copy pasta huoneita joissa toistetaan samoja asioita ja se sama minipeli jolla avataan asioita käy aika äkkiä tylsäksi, onneksi se on nopea tehdä.Toki Dead Space 2 tekee joitain asioita paremmin kuin og1. Siinä on paljon vaihtelevammat ympäristöt esimerkiski. Enemmän aseita ja vihollisia. Mutta nyt kun mietin niin en tiedä olisinko Dead Space 2 remakesta lopulta niin innoissani kuin olin ennen pelin pelaamista jos sellainen tulisi. Saisivat aika paljon muuttaa pelin rytmitystä erillaiseksi ja tehdä siihen paljon enemmän sivujuttuja kuin ensimmäiseen osaan koska nyt tosiaan mennään niin putkessa ettei ole mitään syytä palata jo tutkituille alueille, enkä tiedä onko se edes mahdollista.
Mielestäni jopa paljon parjattu Callisto Protocol on parempi kuin Dead Space 2 ja ei en sano että tämä on huono peli mutta se ei itselle ainakaan toimi niin hyvin kuin DS1, 1 remake ja CP.
Vielä on 2 päivää passia jäljellä niin yritän pelata vielä kolmos osan ja katsoa miten se maistuu nykyään.