Kiinnostaisi kyllä syväanalyysi siitä, että koska elokuvaharrastajan on ollut helpompaa päästä näkemään eri elokuvia kuin juuri tänä aikakautena?
Sanotaan nyt vaikka, että haluaisi tutustua italialaisen elokuvien klassikoihin, mutta nähdä myös öö vaikkapa jonkinlaista kulttimainetta nauttivan Ebola Syndromen ja ja sitten pitäisi ottaa myös Bollywoodia ja vanhaa japanilaista elokuvaa Kurosawaa laajemmin haltuun.
Kaikki ei varmasti onnistu nytkään, mutta onko se ollut joskus helpompaa kuin nyt? Onko suoratoisto pilannut mitä?
En ole enää hetkeen seurannut leffojen fyysisiä julkaisuja, mutta eikö Criterion Collection jatka klassikkojen fyysisiä julkaisuja ihan hyvään tahtiin nykyäänkin?
Nämä siis vilpitöntä ihmettelyä hepulta, joka ei tunnu ehtivän katsomaan kaikkia klassikoita mitä edes Yle Areenasta tulee vastaan, ja joka luopui tästäkin syystä Mubi-tilauksesta. Tähän kun lisää vielä Reginassa pyörivän elokuva-arkiston, kirjastojen tarjonnan ja digitaaliset leffavuokraamiset niin elän kyllä sellaisessa yltäkylläisyydessä, että voisi lopettaa kaiken muun tekemisen ja silti ei näkisi kaikkea jännää.
Noh, tämä meni vähän ohi siitä, että joku ehdottomasti haluaa nähdä yhden tietyn elokuvan.
Elokuvia on tullut keräiltyä yli 20 vuotta, mutta on todella vaikea verrata menoa aikojen välillä. 2000-luvun alussa oli pirun vaikea saada käsiin tiettyjä elokuvia koska suomen harvinaislaatuinen sensuuri oli vielä vahvasti voimissaan. Meni vuosia, että tiettyjä pätkiä edes saatiin tänne.
Toki silloinkin Filmifriikit ja Pieni leffakauppa auttoivat asiaan, mutta se vaati sitten tietotaitoa hommata aluevapaa soitin ja tietenkin tarpeeksi kielitaitoa katsoa leffoja ilman tekstityksiä. Jos näitä ei ollut, niin moni klassikko jäi varmasti näkemättä.
Nykyään toki julkaistaan paljon pienempiä nimikkeitä eri art house putiikkien toimesta, mutta en sanoisi tilanteen huimasti parantuneen. Monet mestat ovat lukinneet arkistonsa täysin, eikä esimerkiksi Warner Brosin tai Universalin tiettyjä nimikkeitä saa mistään. Joskus ne pakataan rajoitettuihin kokoelmiin, mutta yksittäisinä kappaleina ei ole puhettakaan, että tietty painosta saisi tilattua.
Sitten vielä nämä eilen tulleet uutiset siitä, että Disney lopettaa fyysisen median julkaisemisen muutamissa maissa kokonaan, niin vähintäänkin alkaa ahdistaa kulttuurin kannalta.
Eikä se, että esim. Kurosawaa näkee Criterion-kanavalta (jota ei siis suomessa saa ollenkaan) merkitse, että tilanne olisi mitenkään mainio. Jos tahtoo tiirailla Mizoguchin alkupään toutantoa, Ishiro Hondan pienempiä tuotoksia, Ozun ensimmäisiä elokuvia tai Kon Ichigawan töitä, niin nopeasti voi huomata, ettei niitä ole missään saatavilla. Mizoguchin töistä julkaistiin yksi boksi Arrown toimesta kymmenen vuotta sitten, eikä sen lisenssiä ole uusittu sen jälkeen. Nykyään moisesta saa pulittaa yli tuhat euroa.
Suoratoistoissa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse kontrollista. Studiot eivät halua, että kuluttajat omistavat mitään. Se tarkoittaisi, että he katsovat samaa elokuvaa monta kertaa ja maksaisivat siitä vain kerran. Mutta se johtaa ajatteluun, että jos jotain elokuvaa katsotaan vähän, niin sen arvo on olematon ja näin ollen sitä ei tarvitse tarjota. Se tekee kulttuurista binaarista, mikä on kauhistuttava ajatus.