Peli läpi.
Ihan alkuun on tehtävä tunnustus: en ole koskaan pelannut vuoden 1992 alkuperäistä Alone in the Darkia, jonka remake tämä on. Joskin olen ymmärtänyt, että tämä uusioversio ottaa paljonkin pesäeroa muun muassa tarinassaan verrattuna alkuperäiseen, joten ehkä tähän on siksi helppo lähteä täysin tuorein silmin ilman ensimmäisen pelin painolastia. Tämä teksti ei siis ole nostalgian huuruinen vertailu alkuperäisen ja tämän uuden version välillä, vaan täysin tuore kokemus Alone in the Darkia. Toim. huom. Vuoden 2008 Alone in the Darkin olen pelannut ja tykkäsin.
Eletään 1930-lukua New Orleansin rämeisissä maisemissa, jossa Edward Carnby ja Emily Hartwood matkaavat Derceton kartanoon tutkimaan Emilyn sedän katoamista. Pelaaja saa valita pelaako Emilyllä vai Edwardilla. Ilmeisesti peli sisältää eri välivideoita ja jopa hahmolle uniikkeja kokonaisia kenttiä riippuen siitä kummalla pelaa, joten uudelleenpeluuarvoa on. Pelasin Edwardilla, mutta tuntuu että tällaisen alta kymmentuntisen pelin voisi helposti pelata läpi myös Emilyllä nähdäkseen eroavaisuudet.
Mystinen kartano kätkee sisäänsä paljon salaisuuksia ja pulmia pelaajan ratkottavaksi. Ilahduttavasti pulmat myös oikeasti tarjoavat pieniä aivopähkinöitä, eikä oikeaa vastausta aina tungeta suoraan pelaajan nenän eteen. Ehkä tässä huokuu kunnioitus alkuperäistä peliä kohtaan, sillä voin uskoa, että vuoden 1992 versiossa pelaajan kädestä pitäminen oli hyvin minimissä.
Pahaenteisyyttä uhkuva kartano ja muut seikkailtavat ympäristöt ovat kauniita katsella. Valon säteet puskevat läpi sameisista ikkunoista, juhlasali kiiltää ja kimaltelee ja taskulampun valossa himmeästi valaistut kellarin tiiliseinät saavat etenemään varoen. Suon ja kasvillisuuden ympäröimät hökkelit alleviivaavat tapahtumapaikkaa ja aikakautta. Ehkä tämä ei ole teknisesti hienointa grafiikkaa, mitä vuonna 2024 on peleissä nähty, mutta se onnistuu vangitsemaan pelin tunnelman erittäin hyvin. Performance -moodissa pelaten tuntui myös että peli pyöri, jos ei täydellisesti, niin riittävän sulavasti.
Siinä missä iso osa pelistä tutkitaan kartanoa ja ratkotaan pulmia, Alone in the Darkissa myös kohdataan tuonpuoleista pahuutta. Taistelu on pelin heikointa antia. Käytössä on erilaisia tuliluikkuja ja kentistä löytyviä lyömäaseita. Pelaajan ohjastama hahmo osaa myös väistää, ja siinäpä se. Tämä olisi aivan riittävä liikerepertuaari selviytymiskauhuun, mutta ehkäpä lajityypilleen ominaisesti ohjattavuus on painavaa ja jäykkää. Jos vastassa on enemmän kuin yksi vihollinen, niin äkkiä on varomaton seikkailija pulassa, kun tähtäys on hidasta ja epätarkkaa ja lyöminenkin on vähän sinnepäin huitomista. Välillä viholliskohtaamisessa voi myös hiipiä ja pyrkiä näin välttämään taistelua, joka tunnelmaltaan onnistuu paremmin kuin itse toiminta. Tämäkin jälleen kerran tuntuu kauhupelin lajityypille hyvin uskolliselta.
Vaikka Alone in the Darkin voi selvästi kauhupeliksi luokitella, se ei ole erityisen pelottava. Se on pikemminkin jännittävä seikkailu kuin puhdasta kauhua. Tunnelman luomisessa se silti onnistuu ja kadonneen sedän mysteerin selvittäminen kiinnosti alusta loppuun.
Vaikka välillä tuntuu, että Alone in the Dark on reunoiltaan rosoinen ja tönkkö, niin silti tykkäsin tästä kovasti. Selvästi enemmän kuin mitä kriitikoiden antamat arvosanat antoivat olettaa. Tämä oli sopivan kompakti, tunnelmaltaan erinomainen ja tarinaltaan kiehtova.
