Peli läpi.
En ole suurin Assassin’s Creed roolipelien fani. Tarkoitan siis Originsia, Odysseyta ja Valhallaa. Ne eivät missään nimessä ole huonoja pelejä, mutta paisuessaan nykyisiin mittoihinsa ovat kadottaneet jotain mikä teki Assassin’s Creedistä Assassin’s Creedin. Hahmon leveleitä kertyy julmetusti ja kykypuu on kuin hämähäkinseitti. Paljon on kaikkea, mutta se oleellinen eli salamurhaaminen on jäänyt taka-alalle. Siksi olin tosi innoissani kuullessani ja nähdessäni kuinka Mirage tekee paluun sarjan juurille tarjoten kompaktimpaa seikkailua, jossa salamurhaaminen on pelin keskiössä. Näin pelin läpipeluun jälkeen on kiva huomata, ettei markkinointikoneisto valehdellut. Sain juuri sitä mitä odotin.
Assassin’s Creed Mirage kertoo tarinan 800-luvulla eläneestä katujen kasvatti Basimista. Nimi saattaa olla joillekin tuttu AC Valhallasta. Tarina käynnistyy vauhdilla, kun pikkurikoksiin tottunut Basim sotkeutuu hieman isompiin kuvioihin ja saa koko vartijakaartin peräänsä. Matka vie nuoren Basimin salaseura Hidden Onesin leipiin ja sieltä Baghadiin selvittämään kaupungissa vellovaa korruptiota ja sen takana juonivaa Order of the Ancients -ryhmittymää. Tarinan alkutahdit näppäillään vauhdikkaasti ja pelaajalle annetaan sopivasti porkkanaa tutkia mitä Baghadissa on meneillään. Tämän jälkeen avoimen (vaikkakin sopivan kompaktin) maailman tutkiminen ja siellä seikkailu hieman vesittää tarinan rytmitystä, mutta se on toki pelaajasta kiinni kuinka orjallisesti haluaa pääjuonta seurata. Loppua kohden tarina saa jälleen kunnolla kierroksia.
Miragessa pääpaino on salamurhaamisessa. Jokaista salamurhaa pohjustetaan kohteen tutkimisella ja annetaan mahdollisuuksia edetä, soluttautua, hyökätä, pyytää apua tai aiheuttaa kaaosta, jotta kohteen salamurha onnistuisi. Kohde pitää löytää ja mahdollisesti houkutella parempaan paikkaan murhattavaksi. Vanhaa kunnon Assassin’s Creediä siis. Basimilla on hihaan piilotetun terän lisäksi käytössään heittoveitsiä, nukutusnuolia, savupommeja ja muutamia muita työkaluja murhaamista helpottamaan. Ei yltiöpaljon kaikkea, mutta juuri sopivasti, jotta kiperimmistäkin tilanteista selviää. Tykkäsin kovasti hiiviskelystä, vartioiden hoitelemisesta yksi kerrallaan ja lopulta varsinaisen kohteen eliminoimisesta. Tätä olen Assassin’s Creed peleiltä kaivannut.
Baghad on hieno paikka salamurhata. Ihmisiä käyskentelee kaduilla, kojut elävöitttävät syrjäkujia ja talojen katot antavat Assassiinille kivasti liikkumismahdollisuuksia. Maailma on täynnä yksityiskohtia, täynnä reittejä, täynnä mahdollisuuksia. Vaikka peli sijoittuu suurimmalta osin vain yhteen kaupunkiin, niin se on jaettu onnistuneesti osiin, niin että uusia alueita aukeaa tavallaan kuin vahingossa tarinan edetessä. Jos jotain nipotettavaa, niin Baghad ei mässäile korkeuseroilla. On siellä ne tutut synkronoitavat ”tornit” mihin kiivetä, mutta olisin kaivannut enemmänkin korkeita rakennuksia ja tätä kautta kunnon kiipeilyä.
Pelasin Miragen läpi vajaassa 19 tunnissa. Kesto tuntui sopivalta. Tätä saisi helposti pitkitettyä sivutehtävillä, joita saattoi käydä napsimassa tukikohdan ilmoitustaululta ja onpa maailmassa tutkittavaa ja kerättävääkin enemmän kuin ehdin läpipeluuni aikana nähdä. Muun muassa varusteiden päivittäminen vaatinee jo jonkin verran enemmän resurssien keräämistä maailmaan ripotelluista aarrearkuista ja taskuvarkaan arkea Baghadin kaduilla kuin mitä itse jaksoin panostaa. Tuntui kuitenkin, että peli eteni niin kivasti salamurhasta toiseen, etten kokenut tarvetta harhailla liikaa.
Assassin’s Creed Mirage on hyvällä tavalla paluu sarjan alkulähteille. Se on pelkistetympi pienemmän skaalan AC kuin pari edellistä ja samalla se on myös paljon selkeämmin salamurhaamispeli kuin roolipeli. Eroavaisuuksistaan huolimatta peli on ilahduttavasti kytköksissä Valhallaan. Peli tuntuu siis sarjan jatkolta, vaikka pelillisesti kumarretaankin menneeseen. Toivon mukaan Assassin’s Creed sarjana voisi jatkossa olla jotain salamurhaamisen ja roolipelaamisen väliltä. Tai vaikka vuorotellen molempia.
